Solmu loputtomalla langalla

Joonatan Elokuu
Mushroom Heart
Kiiltomatolyhty
2009
CD-R

Tiedättehän Espersin? Tuon yhdysvaltalaisen yhtyeen, joka ammentaa 1960-luvun brittiläisestä acid folkista oikein isolla kauhalla musiikkinsa rakennuspalikat? No, Joonatan Elokuun Mushroom Heart on kuin vähemmän modernistinen Espers.

Muutaman vuoden aikana hippireissuilla äänitetty ja muotonsa saanut Mushroom Heart on niin vahvasti leimaantunut tietyn aikakauden tiettyyn tyyliin, että sitä on vaikeaa kuunnella omana itsenään, ilman parempien levyjen painolastia. Eikä se nyt ainakaan helpota asiaa, että Elokuu on omien laulujensa lisäksi tulkinnut levyllensä myös C.O.B:n "Solomon's Songin" (kuin myös Donovanin "The Little White Roadin").

Tämä nyt on toki myös kuulijan oma asenne- ja kuulo-ongelma, mutta ylipäänsä Mushroom Heartia vaivaa tietty tasapaksuus. Se on kaikin puolin ammattimainen levy, soitto soljuu kivasti ja kappaleetkin ovat varsin kauniita. Mutta mikään aspekti levyllä ei nosta päätään ja huuda "Kattokaa minua! Minä se oon hyvä ja kaunis ja hieno!" Ehkä suurin ongelma ainakin tälle kuulijalle on Elokuun mitäänsanomaton mutta sinänsä teknisesti pätevä lauluääni, joka ei aiheuta sydämessä sykähdyksiä vaan ennemminkin puurouttaa kappaleet yhdeksi pitkäksi virreksi. Kun levy muuten on niin tyylipuhtaasti 60-lukulaista brittifolkkia, niin laulu tuo mieleen enemmänkin villevalomaisen luonnottoman ylitulkinnan kuin vaikkapa C.O.B:n Mick Bennettin naturalismin.

Noin muutoin parasta levyllä on sen kauniisti soljuva ja loppujen lopuksi melko vähäeleinen äänimaailma. Akustisten kitaroiden johdattelemia kappaleita koristellaan hienovaraisesti muilla äänin ja lopputulos on oikein mukavasti toimiva. Jos nyt kohta jotain perkussiivista elementtiä jääkin vähän kaipaamaan. Napakka banjorytmi tuo "Willowisp Lanterniin" heti jotain omanlaistaan tarttuvuutta, sitä tarttuvuutta mikä Mushroom Heartilta liian usein puuttuu.

Murr, sanoo kärttyinen kriitikko ja jää silti mielenkiinnolla odottamaan Joonatan Elokuun seuraavaa äänitettä, joka saattaa toteuttaa Mushroom Heartin lunastamattomat lupaukset ja olla Erittäin Hyvä Lätty.

Maailma syntyy

Keijo
Maailma hetkinä
Luovaja
2009
CD-R

Juuri tällä hetkellä kadun eniten maailmassa sitä, etten ole ikinä päässyt kuulemaan Keijo Virtasen kitaransoittoa live-tilanteessa. Millaisen aivomutaation se saisikaan aikaan!

Keijo on täydellisen ainutlaatuinen muusikko. Kun hänen sähkökitaransa päästää nuotinkin ilmoille, ei voi erehtyä siitä kuka soittaa.

Levyjen harventunut julkaisutahti on tehnyt hyvää Keijon musiikin vastaanottamiselle. Albumit kykenee nyt paremmin käsittelemään yksilöinä, niiden erikoislaatuisuudet tulevat paremmin esiin. Uusimmalla Maailma hetkinä -levyllään Keijo on jättänyt viimeaikaiset maanläheisemmät blues-kuviot ja suuntaa suoraa tietä sisäavaruuteen. Levy pitää sisällään vain kaksi pitkää kappaletta, joista jälkimmäinen, "Yön hetkinä" ylittää puolen tunnin maagisen rajan. Kitaravoittoinen soitto on minimaalista, etsivää ja mykistyttävää.

Kuuntelin levyä tänään ulkosalla kulkiessani pitkin Virnamäen ja jokivarren maisemia. Monet ovat hakeneet musiikkiinsa toiseutta ulkokultaisesta okkultismista, pakanallisuudesta ja shamanismista. Maailma hetkinä ei tarvitse hakemalla haettuja rituaalikoristeita. Kun aurinko paistaa ruskaisten puiden läpi ja Maailma hetkinä sulaa korvakäytäviin, on tällä levyllä voima pysäyttää aika ja muuttaa ympäröivä todellisuus ylimaailmalliseksi. Maailma on syntynyt, mutta ei kuole ainakaan ihan vielä.

All right & far out

The Puke Eaters
Hello Valhalla
Skulls of Heaven/Lal lal lal
2009
LP

Kemiallisten ystävien Jan Anderzénin, poikkitaiteilija Reijo Pamin ja rumpali Chris Corsanon The Puke Eaters -trio ei ole osiensa summa, ehkä erotus, mutta enemmänkin potenssilääke astmaattisille maahisille.

Viime aikoina merkillistä hiljaiseloa levytysrintamalla viettäneen Anderzénin kädenjälki on välittömästi kuultavissa Hello Valhallalla, se on "se" soundi. Ei sitä kykene sanoilla merkityksellisesti kuvailemaan, mutta sen tuntee kun sen kuulee. Kemiallisia ystäviä (tahi muita Anderzén-projekteja) Puke Eaters ei kuitenkaan erityisemmin muistuta. Suuri ero lienee siinä, että Hello Valhalla ainakin kuulostaa pitkälti "studio-liveltä" ja Puke Eaters bändiltä, siinä missä Kemialliset levyt ovat varsinaisesti muotoutuneet vasta nauhojen editointivaiheessa, pala palalta ja luuppi luupilta. Yllättävän useasti pystyy jopa arvailemaan, mikä ääni on kenenkin trion jäsenen käsistä (?) lähtöisin.

Hello Valhalla on toki tyystin esoteerista vongutusta, kitkutusta, psykedeelistä eritystä ja sekalaisten esineiden hakkaamista, mutta yhtä kaikki sillä on myös toinen, bile-henkinen puolensa. Levyllä on rytmiä ja hilpeyttä, jonkinlaisen logiikan mukaista rakennetta. Kuten varsin monen muunkin tämän hämyakselin tuotoksista (Fricara Pacchu tulee hakematta mieleen), voisi Hello Valhallan kuvitella jonkin vaihtoehtoisen maailmankaikkeuden friikkidiskoon soimaan. Eipä hiukan mainio lätty.

Huutava vieras

Ester Poland
Vehnäsammio
Wooden Sherpa
2009
CDR

Ester Poland ja sisarprojektinsa Kospel Zeithorn ovat tehneet liudan levyjä, joista on vaikeahkoa pitää kauhean paljon. Vallan huonoa levyä en näiltä miehiltä vielä ole kuullut, mutta tapansa ahtaa yhdelle levylle aivan liikaa kaikkea tahtoo peittää ne parhaimmat ideat ja makeimmat jujut pienoisen informaatioähkyn alle. Wooden Sherpan kaverit tahtovat unohtua muiden jalkoihin, kun ei ole onnistunut heidän tekemisistään muodostaa mitään yhtenäistä mielikuvaa, tai sanotaanko jopa imagoa.

Vehnäsammio onkin tähänastisista Wooden Sherpa -tuotoksista miellyttänyt kaikkein eniten, koska se vallan voimakastahtoisesti (vai jääräpäisesti?) pitäytyy yhdessä ideassa eikä hellitä, ennen kuin siitä ideasta on imetty kaikki irti.

Tyylillisesti saattaisin arvottaa Vehnäsammion jonkin sortin avant-metalliksi, siis siinä mielessä kuin joku Circle on avant-metallia.

Pitkähkön, kuplivan intron jälkeen Ester Poland esittelee kuulijoilleen särökitarariffin. Riffiä toistetaan reilut puoli tuntia. Tämän jälkeen levy päättyy. Kieltentakominen ei kuitenkaan käy puuduttavaksi, koska riffin ympärille on ripoteltu tarpeeksi mausteita. Ajoittain on jotain maustetta ropsahtanut joukkoon niinkin paljon, että se erottuu selkeästi sopan joukosta, mutta se riffi on kuitenkin aina pääosassa.

Vehnäsammion yhdistelmä regressiivistä jumitusta ja hevimusiikin hajottamista alkutekijöihinsä on onnistunut ja mielenkiintoinen. Miksikään uudeksi suunnannäyttäjäksi en sitä kutsuisi, mutta ajatusta tältä levyltä löytyy ihan kotitarpeiksi. Jonkinlainen suoritus on sekin, että näinkin yksioikoinen materiaali kestää väsymättä toistuvaa kuuntelua.

Tätä kirjoitettaessa lienee Ester Poland jo taas äänittämässä jotain ihan uutta juttua.

So So Sitro

Cahier
Vocales
Yaizekletka
2009
KAS/CD-R

Ah, Cahierin eli Marko Neumanin tuoreehko tuotos on kertakaikkisen viehättävää suttuista ja hämärää makuuhuoneneliraituriavantgardea, joka lämmittää sydäntä eritoten näin yömyöhään raukeankireillä melodioillaan.

Vocales pääsi jopa yllättämään paatuneen kuulijan. Olin ehtinyt pyöritellä kasettia jo moniaita kertoja ennen kuin vaivauduin lähemmin tutustumaan kansivihkoseen. Oletukseni oli, että toismaailmallisilta kuulostavat, siansaksaiset naislauluosuudet oli mahdollisesti sämplätty joltain erittäin merkilliseltä pölyiseltä vinyyliltä, mutta kävikin ilmi että kaikki ääntelyt ovat Neumanista itsestään lähtöisin. Hupsista.

Tämä "paljastus" on jossain määrin vaikeuttanut levyn kuuntelemista, sillä huomio tahtoo kiinnittyä nyt liiaksi nauhannopeuskikkailulla saavutettuihin tuloksiin, mutta eihän se loppujen lopuksi muuta sitä tosiseikkaa miksikään, että Vocales kuulostaa parhaimmillaan hykerryttävän ihanalta.

Jokseenkin industrial-vaikutteiset soitinosuudet ja nämä merkilliset, kummalliset vokaalit herättävät mielikuvan Young Godsin ja Dr Johnin voodoo-albumin Gris-Grisin ristisiitoksesta, eikä se ole ollenkaan hassumpi siitos, se.

R.I.P. Les Paul

9.6.1915 - 13.8.2009

R.I.P. Rashied Ali

1.7.1935 - 12.8.2009

Kulttuurivihkot 4/09

Levypalstan aiheina Muuan mies (Tyhjyydestä tullaan), Kutomo (Lauluja surun kaaresta) ja Vakka-Suomen rytmikuninkaat (Topatut alamaiset).

Viimeksimainitun kohdalla on kuvatoimitukselle sattunut erhe: Topatut alamaiset on vaihtunut Avaruksen IV -elpeehen.

Puoliksi mies, puoliksi bono

kakaokamkami
EP
Jozik Records
2009
CD-R

Yhden punaviinilasillisen innoittamana voinen paljastaa erään salaisuuden: olen häpeämätön viuluhuora. Pidän (ainakin salaa ja ainakin vähän) mistä tahansa levystä, jos sillä vain kuullaan viulua. Helsinkiläisen kakaokamkamin toisella levyllä, lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyllä EP:llä kuullaan aika paljonkin "sitä".

Ihan puhdasta ja kursailematonta post-rockia soittavan kvartetin (nykyisin ilmeisesti trio; ette kai vaan lempanneet viulistia bändistä?) musiikki on pitkälti sitä sellaista niin sanotusti elokuvallista post-rockia, Magyar Possen ja Godspeed You! Black Emperorin tapaan.

Ja aika hyvinhän se soitto luonnistaa. Viulu, kitara ja rummut on pääosassa ja kaaria kehitellään, joskaan kovin eeppisille tasoille ei oikke ylletä missään vaiheessa. Jotain pientä luonnosmaisuutta ja tynkäisyyttä levyllä esiintyy. Vaan ei se haittaa niin suuresti, sillä parhaimmillaan kakaokamkami on niillä biiseillään, joilla päästelee vähän vapaammin menemään. "Fat surfer" on aika kiva, enempi Sonic Youth -henkinen rokkipala, "Gnomes kaboom helsinki with gunpowderin" ns. riffilaboratorio kuulostaa vallan hauskalta ja "Foooongin" intro on merkillinen funkin ja progen yhdistelmä, jossa on vähemmän groovea kuin Emerson, Lake & Palmerissa parhaimmillaan mut svengaa silti kuin peltisakset.

Toisin sanoen, kakaokamkami kuulostaa aika lupaavalta ja oma harras toiveeni tulevaisuuden suhteen on se, että yhtye jättäisi selkeimmät vaikutteenantajansa tyystin omaan arvoonsa ja seuraisia omia nokkiansa ihan mihin suuntaan ne vain milloinkin sattuvat osoittamaan. Muuten voi käydä niin, että kakaokamkamista tulee Virallinen Post-Rock Yhtye, eikä semmoisia taida juuri kukaan enää kaivata. Jotain pienenä porstualta päällensä pudonneita Mogwai-faneja lukuunottamatta.

R.I.P. Sky Saxon

1946 - 2009

Twowho
Kesämaalla/Talvikaupungissa
Ikuisuus
2009
KAS

Kesä on viimein päässyt siihen vaiheeseen, jolloin yötkin ovat kuumia. Yöllä, edes kesäisinä öinä, ei pidä ihmisen kuunteleman rokkia tahi muunlaista menomusiikkia, ehei. Yöllä, myös kesäöinä, pitää kuunnella hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä antimenomusiikkia.

Boris Morganassakin soittavien Juuso Paason ja Hermanni Yli-Tepsän Twowho on melkoisen kelvollista yömusiikkia. Viulu/kitara-duo on omistanut tämän debyyttijulkaisunsa toistolle. Jos keksii yhden hyvän kuvion, niin mihinkä sitä uusia tarvitaan?

Tämän kassun ainoa heikkous on siinä, että molemmat puoliskot ovat liian lyhyviä. Musiikki on nättiä ja meditatiivista ja kun sen makuun oikein sattuu pääsemään, ei sen tarvitsisi loppua liian äkisti. Nyt se vähän niinkuin tekee sillälailla.

No juupa juu, ei se nyt kovin paha asia ole, jos on liian vähän tavaraa nauhalla. Yleensä kun käy justiinsa toisinpäin. Joitakin voi häiritä live-äänityksen "autenttisuus" (tahtoo sanoa, että kaikki yleisön ääntelyt ovat mukana), mutta meitä sosiaalisesti rajoittuneita autisteja se ehkä vain ilahduttaa: voimme kuvitella olevamme paikalla siellä jossain.

Tottele minua kone

Paanpa
Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä
Luovaja
2009
CD-R

Luovaja-levymerkin tähänastiseen katalogiin ei varsinaisia täysosuma-albumeja ole montaa osunut, mutta julkaisujen ennalta-arvaamaton monipuolisuus on ollut kovin ilahduttavaa.

Varsinaiseen kultasuoneen on Luovaja näppinsä iskenyt Paanpan kohdalla. Tamperelaisen Pasi Palosen makuuhuoneaktin toinen levy on pieni poptaivas, joka onnistuu jotakuinkin kaikilla tasoilla mitä nyt kärkevä kriitikko pystyy edes keksimään.

Jokusta kitaravoittoista biisiä lukuunottamatta Paanpa piipittää eteenpäin elektropopin voimalla ja vallan raikkaankuuloisesti. Kotikutoinen, päiväpeiton makuinen koneromantiikka tuo vääjäämättä mieleen Kraftwerkin ja pirteä synasäpinä myös Tv-resistorin, mutta yllättävämpiäkin assosiaatioita ilmenee, kuten nyt vaikkapa Karkkiautomaatti, Aknestik tai jopa Noitalinna huraa!

Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä viehätti heti ensikuuntelulla niin paljon, että pistin levyn tehotestiin: toistuvaan päivittäiseen kuunteluun. Testi on paljastanut, etten ole osannut (ainakaan vielä) kyllästyä laisinkaan. Pienimuotoinen pop-klassikko jo syntyessään? Allekirjoittaneen mielenhäiriö? Enpä tiiä, mutta Virallinen Kesähittitarkastaja toteaa Kesän 2009 Viralliseksi Kesähitiksi Paanpan kappaleen "Aina kun mä tuun, mä kuolen pikkaisen".

R.I.P. Hugh Hopper

29.4.1945 - 7.6.2009

Kevätlaulu

Kiila
Tuota tuota
Fonal Records
2009
LP

Kiilalla on takanaan jo yli kymmenvuotinen historia, joskin alkuperäisen Sami Sänpäkkilän ja Niko-Matti Ahdin duo-Kiilan ja nykyisen bändi-Kiilan välillä on niin valtava railo ettei niitä oikein kykene samaksi yhtyeeksi mieltämään.

Ulvilalainen duo-Kiila oli käytännössä koko Fonal Recordsin alkulähde, josta sikisi ja jonka ympärille kerääntyivät monet muut artistit ja kokoonpanot. Kiilan musiikki siihen maailmanaikaan oli innostuneiden nuorten miesten kokeilevaa musiikkia, jossa ilmeni silloisen Mutiny/Bad Vugum -"skenen" vaikutus, mutta joka myös avasi täysin uuden tien Vugumin rock&rähinä -linjalta. Kiila oli amatööri-avant gardea, post rockia, hissuttelua ja vapautta.

Muutamaa ep:tä ja yhtä albumia seuraavan hiljaisuuden jälkeen ilmestyi vuonna 2004 Kiilan toinen (vai ensimmäinen?) albumi Silmät sulkaset. Duo oli vaihtunut bändiksi ja musiikki folkiksi. Eivät uuden levyn nätit laulut toki ihan täysin päässeet yllättämään, olihan jo aiemmillakin levyillä jonkin verran poppimaisia yritelmiä, mutta ihan uusi Kiilahan tämä oli.

Olkoonkin, että Silmät sulkaset-levyn "Kateet linnut" oli ja on edelleen yksi 2000-luvun hienoimpia lauluja, niin jostain syystä uusi Kiila ei millään tahtonut tehdä minuun kovin kummoista vaikutusta. Keikalla se oli "miellyttävä", levyllä "ihan kiva". Tähän päivään asti olen olettanut, että jonkinlaisen särmän puute, liika kiltteys, oli se "vika" joka esti nauttimasta Kiilasta täysin rinnoin. En ole ikinä ollut varma.

Kiila nro 2:n uusin levy Tuota tuota ei anna kummempaa vastausta kysymykseeni, mutta mitäpä tuosta, sillä tämä levy sai jo ensikuuntelulla aikaan melkoisia mielihyvän aaltoja. Kokoonpano on taas jossain määrin vaihtunut, mutta musa on folkkia edelleen. Folk-rockia oikeastaan, vahvasti brittiläisessä 70-luvun hengessä, joskin Kiilalla on etunaan jäsentensä ja vierailijoiden kuvia kumartamaton asenne ja äänelliseen vapauteen tähtäävä luomisvimma. Levyllä vierailevat mm. enempi free jazz -yhteyksistä tutut Sami Pekkola ja Topias Tiheäsalo, ja bändin rumpalinakin toimii nykyisin Jaakko Tolvi. Levyn soundi on sähköinen ja yllättäviin suuntiin etsiytyvä, vapaat instrumentaalijamit ja surisevat avaruuteenkurottelut eivät ole levyllä lainkaan vieraita.

Laulut ovat kuitenkin albumin kantava voima ja millaisia lauluja ne ovatkaan. Aika hyviä, sanoisin. Ehkä jopa fantastisia. On ehkä jopa hieman yllättävää (ei liian) miten vahvan melodisia sävellyksiä on saanut aikaan joukko muusikoita, joista suurin osa tunnetaan jokseenkin, no, "epätavallisemmasta" musiikista. Vaikea mennä sanomaan, kuka on minkäkin biisin kirjoittanut, mutta epäilisin ainakin Pekko Käpillä ja Laura Naukkarisella olleen pitkälti sormensa pelissä.

Korvaa miellyttää sävellysten lisäksi myös hienot laulusuoritukset ja äänten monilukuisuus. Ei nyt mitään Beach Boys -harmonioita sentään ole lurauteltu, mutta rikasta äänenkäyttöä on kuitenkin. Biisien tunnelmat ja yleisilmeet vaihtelevat hellästä hyräilystä varsin "miehekkääseen" paukutukseen. Sanoitukset ovat luonnonläheistä, vanhahtavaa folkkista.

Jos en aiemmin osannut sanoa, mikä nimenomainen syy aiheutti ongelmia Kiilan kanssa, niin tällä kertaa en ihan selvästi osaa sanoa, mikä uusimmassa levyssään on niin miellyttävää. Ehkä kyse on vain siitä, että kaikki osaset osuvat kohdalleen lähestulkoon täydellisesti. Kuulee, että tätä levyä on tehty huolella ja ajan kanssa, perhananmoisella lämmöllä ja intohimolla. Väkevää musiikkia. Tack.

Sami Kukka - "Menen veteen"

Video: Lauri Ainala