Hiljaista on ollut ja vähäisetkin lukijani lienevät kaikonneet jo aikoja sitten paremmille apajille. Uuden vuoden kunniaksi koitetaan nyt kuitenkin ottaa niin sanotusti hommat haltuun jonkinlaisen uuden alun muodossa.
Toisin sanoen, jatketaan täällä:
http://huuhkaia.tumblr.com/
Jaakko Eino Kalevi
Töölö Labyrinth
JEKS Viihde
2011
CD
Jaakko Eino Kalevi on sen sorttinen artisti, joka mitä ilmeisemmin ei suuresti välitä genrerajoista. Tai oikeammin sanottuna, JEK kyllä välittää genreistä, muttei halua karsinoida itseään mihinkään tiettyyn lokeroon. JEK omaksuu musiikissaan eri tyylilajien konventioita ja temppuja, leikittelevästi mutta myös kunnioittavasti. Tämä kertonee paitsi kokeilunhaluisuudesta ja haluttomuudesta sitoutua liian tiukasti rajattuun musiikilliseen imagoon, mutta eittämättä myöskin suuresta lahjakkuudesta muusikkona ja säveltäjänä.
Töölö Labyrinth on jazz-levy. Tyylillisesti jotain spirituaalis-kosmisen ja lounge-orientoituneen jazzin välimaastosta, joskin ajoittain tulee vahvoja mielleyhtymiä myös jatsahtavasta elokuvamusiikista.
Lyhyehkön albumin kappaleet ovat tunnelmaltaan melko dramaattisia ja lyyrisiä. Rytmillisesti enimmäkseen melko simppeliä, rummut ja basso luovat tasaista, kurinalaisesti svengaavaa rytmimattoa. Jouset hallitsevat usein kuulokuvaa, puhallinsoittimien jäädessä enemmän taka-alalle. Syntetisaattoria ja muita kosketinsoittimia on käytetty hillitysti, mutta tehokkaasti. Varsinaisia lauluja ei levyllä kuulla ja vokalisteja (Aili Ikonen ja "Kalevi Järvelin") on käytetty instrumentinomaisesti.
Töölö Labyrinth on hieno ja kunnianhimoinen levy, mutta ajoittain tulee turhankin vahva fiilis siitä, että lopputulos on liiankin pastissimainen. Jotkin levyn sävellyksistä jäävät liiankin yksioikoisiksi, kuin sen ensimmäisen hyvän idean keksimisen jälkeen ei biisiin oikein muuta sisältöä sitten löytynytkään. Ajoittain myös hieman turhauttaa se seikka, ettei levylle koottua orkesteria ole ehkä täysin hyödynnetty. Soundi jää pienimuotoiseksi silloinkin, kun sen pitäisi olla suurta.
Moitteet voi kuitenkin enimmäkseen ottaa pilkunviilauksena, sillä Töölö Labyrinth on niistä huolimatta hieno saavutus: persoonallinen, jännittävä ja kauniskin albumi.
Paanpan ja Bearly Queenin yhteisalbumi H.O.E.M. (267 lattajjaa, 2011, CD-R) toimii jokseenkin unelman lailla. Bearly Queen on ottanut läjän Paanpan ufo & scifi -aiheisia biisejä ja veistänyt niistä monoliittisen, lähes tunnin mittaisen ääniteoksen. Bearly Queenin kosminen humina ja rajatilaiset biitit sopivat yhteen Paanpan naivistisen pop-ilmaisun paremmin, kuin olisi osannut odottaa vaikka osasikin odottaa. Pitkästä kestostaan huolimatta H.O.E.M. ei ehdi missään vaiheessa kyllästyttää, jatkuvan plastis-orgaanisen muutosprosessinsa ja lukuisten maagisten hetkiensä ansiosta. Täydellistä kuunneltavaa pimeään tilaan, kuulokkeilla, unen ja valveen rajamaille.
Lauri Väinölä on noin puolen vuosikymmenen ajan ehtinyt julkaista vinon pinollisen verran musiikkia Kospel Zeithorn -nimikkeen alla. Tyylillisesti levyt ajelehtivat melko vapaamuotoisesti eri genrejen välimaastoissa. Luikertelija (Wooden Sherpa Records, 2011, CD) sisältää Kospel Zeithornia kenties tiivistetyimmässä muodossaan, perinteisessä muutaman minuutin pop-biisien muodossa. Popista sinänsä ei toki ole kyse, joskin nämä kappaleet kuitenkin ovat melko helposti sisäistettäviä muodoltaan. Luikertelijalla Kospel Zeithorn yhdistelee eri moodeja ja tyylejä miellyttävän omapäisesti, lopputuloksen olematta pelkkää sekamelskaa. Luikertelijan yllättävyys ja omanlaisensa huumori on sen vahvimpia puolia, mutta heikoin puolensa on sen massiivisuus: 18 kappaletta, yli tunti musiikkia. Aivan liikaa kuunneltavaksi yhdeltä istumalta, varsinkin kun kaikki albumin kappaleet eivät varsinaisesti oikeuta olemassaoloaan. Yhteen pötköön kuunneltuna Luikertelijasta jää samea, turtunut vaikutelma, mikä on sääli, kun yksittäiset kappaleet ovat niin vahvaa tasoa.
Zeithornin Tunneli (Luovaja, 2011, CD-R) on albumikokonaisuuden kannalta huomattavasti onnistuneempi teos. Levy lipuu hitaasti eteenpäin tummasävyisen ambienssin merkeissä, olematta kuitenkaan liian raskasta tai puuduttavaa kuunneltavaa, yli tunnin mittaisesta kestostaan huolimatta. Tunnelin keskivaiheilla huminoiva ambient muuttuu kuin huomaamatta kevyesti groovaavaksi sähköpianojazziksi ja vaikutelma on melko lumoava. Tätä kehtaa suositella tutustumiskohteeksi niille, joille Kospel Zeithorn ei vielä ole tuttu.
Vakka-Suomen rytmikuninkaiden parin vuoden takainen levy Topatut alamaiset oli herkullinen satsi likaista ja minimaalista bluesia. Kheta Hotem -yhtyeen keskeisistä tekijämiehistä koostuvan yhtyeen uusin tuotos Rutabaga Blues (Ikuisuus, 2011, CD-R) jatkaa samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Siitä tuntuu puuttuvan jotain, kenties se Topattujen alamaisten ilkeänpuoleinen, rähisevä pohjavire. Rutabaga Blues on toki lystiä kuunneltavaa, mutta jonkinlaisia kohokohtia jää kaipaamaan.
Grey Parkin "agenttisarja" on saanut odotettua jatkoa Three Notes on Stockholm Palindrome -levykäisen (267 lattajjaa, 2011, CD-R) muodossa. Lyhyehkön levyn kaksi ensimmäistä kappaletta eivät kuitenkaan sen suurempia riemunkiljahduksia aiheuta. Grey Park osaa tämänkaltaisen sähköisen huminan paremmin kuin moni muu, mutta tällä kertaa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että samat huminat on kuultu jo useamman kerran aiemminkin. Kolmas raita "F.A.F.O.D." on kuitenkin melkoinen helmi; western-musiikkia, vaarallista elektroniikkaa ja epämääräinen tarina. Niillä eväin pärjää jo pitkälti.
Atom Mouth Gimliesin #1 Outhouse -EP (Jumatsuga Records, 2011, 7") sisältää neljän biisin verran leppoisasti rähisevää vapaamuotoista punkkia. Tuhnuiset soundit ja rähjäinen ote soittoon - se on kelpo yhdistelmä! Viimeinen biisi "Bud Humper" lipsahtaa jo post-punkin puolelle ja erottuu joukosta (edukseenkin) intensiivisemmällä fiiliksellään ja päämääräisemmällä juoksullaan. Hyvä lätty, hyvä meno.
VO Motarsin nimetön kasettijulkaisu (Jumatsuga Records, 2011, KAS) hivelee kuuloaistiani enemmän, kuin kenties olisi syytä odottaa. Päällimmäisenä elementtinä Motarsin musassa kulkee esoteerinen (joku voisi sanoa amatöörimäinen, mutta pois se meistä) soolokitaraeksploraatio, mutta mukana on myös lauluja (ei aavistustakaan, mitä niissä lauletaan vai lauletaanko mistään) ja yksi gimliesmäinen punk-rykäisykin. Parilla kappaleella mukana myös varsin primitiiviset rummut. Sille en mahda mitään, että kasettia kuunnellessa tulee vahvoja mielleyhtymiä Jandekiin. Musiikillisesti ei ehkä niinkään, mutta moodiltaan ilmaisu on hyvin samanhenkistä; introverttiä, hyvin persoonallisella tavalla ilmaistua. Pidän eniten kasetin vapaammista, kitarointiin keskittyvistä kappaleista, mutta omapäiset laulut rytmittävät kokonaisuutta mukavasti. Arvostellessani lyhytsanaisesti aiemmin tänä vuonna VO Motarsiin liittyvän Tanec Hrac -kokoonpanon debyyttijulkaisua totesin, etten osannut siinä vaiheessa vielä muodostaa mielipidettäni kyseisen poppoon musiikista. Tässä yhteydessä voin kuitenkin rehdisti todeta, että pidän, siis tykkään ja jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.
Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla Jooklo Quartetin Where Has Jazz Gone?, Erkki Joutsenon Relaxing at Tervalampi ja Hertta Lussu Ässä.
Black Motor tulkitsee uusimmalla albumillaan Hoojaa (Kauriala Society, 2011, CD) Kusti Vuorisen sävellyksiä. Vuorisen käsiala kuuluukin levyllä vahvasti, mutta niin myös Black Motorin oma, erittäin tunnistettava soundi. Hoojaan yleisilme on kenties enemmän Vuorista, rauhallista ja hengellistäkin, ja villeimmät BM-tuuttaukset jäävät enimmäkseen uupumaan. Se ei pahemmin haittaa, sillä Hoojaa on erinomaisesti soitettua (ja svengailevaa) jazzia ja varsin kaunis levy, josta saattaa hyvinkin pitkällä juoksulla muodostua yksi omista Black Motor -suosikeistani. Jää nähtäväksi, kuultavaksi.
Tämän vuoden jos ei välttämättä parhaaksi, niin ainakin kiinnostavimmaksi Circle-julkaisuksi on osoittautunut arkistolöytö Giardino (Ruton Music, 2011, KAS), Verden kanssa tehty äänite vuodelta 2007. Circle on tunnetusti käynyt läpi monenmoisia metamorfooseja parin vuosikymmenen aikana, mutta yhtye on tietyllä tapaa aina tunnistettava, itsensä kuuloinen, tekivätpä sitten punkkia tahi ambientia. Giardinon kiinnostavin aspekti lieneekin se, ettei se kuulosta lähestulkoon laisinkaan Circleltä, edes Circlen ja Verden aiemmalta yhteistyölevyltä Towerilta. Mistään kuriositeetistä ei silti ole kyse, ei ei, sillä Giardino on makoisan huuruista musiikkia. Kasetin kaksi parikymmenminuuttista kappaletta eivät sisällä circlemäisiä riffejä tahi tiukkaa metronomikomppia. Enimmäkseen Giardino kaiketikin kuulostaa suurehkolta, rikkinäiseltä koneelta, jota joku käy välillä tönimässä uudelleen käyntiin, kunnes se lopulta uuvahtaa kokonaan. Siis toisin sanoen, surinaa ja huminaa ja natinaa ja sirinää ja kiroamista. Tai jotain sinne päin. I'm lovin' it.
Tänä syksynä kenties suurinta ilahtumista musiikin saralla on aiheuttanut Witch Christin nimetön kasettijulkaisu (Ikuisuus, 2011, KAS). Paremman tekemisen puutteessa keksin Witch Christin musiikille määritteen stonerdoommetsäfolk, siis toisin sanoen raskasta riffijyräämistä surisevan psykedeelisellä hämyotteella. Tämän vuodelta 2009 peräisin olevan äänitteen ovat iloksemme luoneet Kutomona, Kulkijana, Utonina ja Kanttoripoikana tunnetut muusikot. Tuhnuinen kasettisoundi on pisteenä iin päällä tälle takomiselle. Kasetin b-puolelta löytyy Haaren noisedroneteos "The Crowning of the Shadow", mutta nyt täytyy valittaen todeta, että sen kuuntelu on jäänyt kovin vähäiselle, kun mieleni halajaa aina uudelleen kelata sen ohitse ja kuunnella Witch Christia jälleen kerran.
Ville Leinonen
Auringonsäde/Pommisuoja
Fonal Records
2011
CD
Ville Leinosen musiikillinen ura on ollut yksi 2000-luvun mielenkiintoisimpia ja omaehtoisimpia. Jopa kaikkein yleisöystävällisimmällä iskelmärock-kaudellaan Leinosen itsevarmuus ja -päisyys sai hänet erottumaan joukosta. Viimeistään viimevuotisen Majakanvartija-kokonaistaideteoksen myötä Leinonen kuitenkin lähti seuraamaan kokonaan omaa polkuaan. Kuten ihailemansa Scott Walker, on myös Leinonen luonut itselleen oman, uniikin musiikillisen kielen, jolla ilmaista itseään.
Kuten Majakanvartijan uni, myös uusi albumi Auringonsäde/Pommisuoja operoi kaikenlaisten genrekäsitteiden ulkopuolella, oman sisäisen logiikkansa mukaisesti. Kahteen osaan jaettu levy ei edeltäjänsä tavoin ole yhtä selkeästi tarinallinen ja sen tematiikka on avointa erilaisille tulkinnoille.
Reippaasti yksinkertaistaen voidaan todeta levyn kahden puoliskon edustavan päivää ja yötä. Auringonsäteen yleisilme on valoisa ja romanttinen. Ei tosin romanttinen kahden ihmisen välisen intiimin romanssin mielessä, vaan kuvastaen luonnon kauneutta, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, luomisen ihmettä. Auringonsäde on suurimmalta osin hennon akustinen, tuutulaulumainen, joskin sen keskeinen osio "Ghandalfin lento - American pantaxion" yltää suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin, sähkökitaran kurottaessa lumihuippuisten vuorten laelle asti. Auringonsäteen viimeinen osio "Sinisellä junalla" päättää huolista ja murheista vapaan päivän.
Jos Auringonsäde on päivä, niin Pommisuoja on yö. Jos Auringonsäde edustaa ihmisen ulkoista onnellisuutta, edustaa Pommisuoja alitajunnassa myrskyäviä epäluuloja, pelkoa ja tuskaa, jotka nousevat pintaan yön pimeyden yksinäisyydessä ja unien sumeassa logiikassa. Nähdessään unta on ihminen kaikkein yksinäisimmillään, täysin itsensä armoilla. Pommisuojaan ei pääse auringon valo ja pimeys syö keinovalaistuksen tähdenomaisiksi pisteiksi. Pommisuoja on kylmä ja siellä kaikki kuulostaa pahaenteiseltä.
Kuten Majakanvartijan unella, myös Auringonsäteellä/Pommisuojalla on hienoja yksittäisiä "biisejä", jotka nousevat albumin kohokohdiksi, mutta nekin toimivat vain osana kokonaisuutta. Vaikka Auringonsäde/Pommisuoja risteilee monenlaisten tyylilajien välillä, ei se kokonaisuus koskaan tunnu hajanaiselta tahi rikkonaiselta, vaan eheältä ja tarkkaan harkitulta. Liitoskohtia ei näy, mutta kokonaiskuva jää silti epäselväksi, on vaikea hahmottaa miten siirtymä levyn aloittavasta "...ja keskipäivän jälkeen varjot pitenevät metsässä" akustisesta proge-folkista levyn päättävän "Ajan" elektronisiin tanssirytmeihin tapahtuu niin luonnollisesti.
Auringonsädettä/Pommisuojaa voi hyvällä syyllä kutsua virheettömäksi albumiksi, ehkäpä jopa mestariteokseksi, jos emme pelkää hyperbolaa. Pelkäsimme tahi emme, aion silti nyt kumartaa Ville Leinoselle, noin niin kuin kunnianosoituksena. Aploditkin saattaisivat olla paikallaan.
Tomutonttu
Elävänä planeetalla
New Images
2011
12"
On tunnustettava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Tomutontun musiikista. Mikä on sikäli hölmöä ja kummallista, että pidän Kemiallisista ystävistä erittäin paljon, eivätkä nämä Jan Anderzénin musiikilliset minät lopultakaan eroa toisistaan mitenkään erityisen merkitsevästi.
Kyse on ehkä siitä, että Tomutonttu on ollut makuuni aivan liian hyperaktiivista ja jäsentymätöntä tajunnanvirtaa, siinä missä Anderzén on Kemiallisissa ystävissä rajannut moniulotteiset ideansa enemmän tai vähemmän selkeämpiin raameihin.
Elävänä planeetalla on ensimmäinen Tomutonttu-levytys, joka on suonut minulle sekä nautintoa että ahaa-elämyksiä ja se on myös ensimmäinen Tomutonttu-levytys, jota kuunnellessa en tunne olevani auttamattoman eksyksissä.
Kemiallisiin ystäviin verrattuna Elävänä planeetalla on selkeästi elektronisempi tuotos, jossa rytmeillä on vahvempi funktio. Teknosta tuskin sentään voidaan tässä yhteydessä puhua, mutta biiteistä kuitenkin.
Kuten Kemiallisten ystävien upea Ullakkopalo, myös Elävänä planeetalla on eräänlainen kaleidoskooppi tai fraktaali; se muuttaa alinomaa muotoaan ja sen värikkäisiin kuvioihin voi zoomata äärettömyyksiin asti, paljastaen aina jotain uutta. Vaikka levysoittimessa olisikin vain kaksi eri kierrosnopeutta.
Virkattuun pussukkaan pakatun kasettijulkaisun ensimmäisellä puoliskolla brittiläinen Rainbow Valley humisee new age -ambienssin merkeissä. "Crystal Streams" ja "HPE" ovat sinänsä miellyttävää kuultavaa, mutta varsin persoonatonta ja sen vuoksi ontonkuuloista. Lempeässä syntesiassaan ei ole mitään sellaista, joka kuulostaisi nimenomaisesti Rainbow Valleyn omalta jutulta. Kasetin toisella puoliskolla Samuli Kydön ja Juuso Paason Varropas jatkaa soundillisesti hieman samoilla linjoilla, mutta toisin kuin täysin ennalta-arvattava Rainbow Valley, antaa musiikilleen liikkumavaraa ja vapauden seurata yllättäviäkin polkuja. "Lentämisestä ja mätänemisestä" on oiva nimi tälle retkelle. (Jozik Records, 2011, KAS)
Tampereen pseudoblueshämyorkesteri Panssarijuna on viettänyt viime vuodet melkoista hiljaiseloa, eikä hiljaisuus varsinaisesti rikkoudu nytkään sillä "uusi" EP-levynsä (Joteskii groteskii, 2011, 7") on uusintajulkaisu yhtyeen debyyttilevystä vuodelta 2003. Se ei liiemmin haittaa, sillä biisit ovat sen verran hyviä, että ansaitsevat uuden mahdollisuuden. A-puoliskon "Ritsillä rinnalla ryövärin" ja "Kuolleita dingoja" luottavat minimaalisen blues-renkutuksen ja peltipurkkilaulun voimaan, b-puolen "Puuvillatehtaan pihalla" on hitaammanpuoleinen spirituaalintapainen valitus. Tehkää itsellenne palvelus, hankkikaa levy kuulolle.
J. Kohon ja Veli-Matti Ikävalkon Tulasi-duo yhdistyy aiempien levytystensä takia mielessäni aina sellaiseen lempeänrauhalliseen hippeilyyn, joten uusin, nimetön kasettinsa (Ikuisuus, 2011, KAS) pääsi yllättämään ja nousi nopeasti yhdeksi kuluneen kesän suursuosikeista. Yllätyselementti on musiikin vahva rytmipohja, joka parhaimmillaan saa jalan tamppaamaan tahtia, melkein jopa perseenkin heilumaan. Play that droney music white boys! Eteeristä tanssimusiikkia niille, jotka tykkäävät seisoa paikoillaan ja tuijottaa kattoon (tahi kohti taivasta, jos sattuu olemaan ulkosalla ja miksei olisi, ulkoilmamusiikkiahan tämä on).
