Taikahevonen

Teemu Elon Puhuvat eläimet
Hämmästyttävät puhuvat eläimet
Helmi levyt
2008
CD

Teemu Elon musiikillinen ura on ollut tavattoman toisaikaista siitä lähtien, kun jätti Circlen taakseen. Lyhyt pesti Janne Laurilan Office Buildingin kitaristina, Ville Leinosen hulppean yltiöromanttisen Kimaltavia unelmia -albumin tuottajana toimiminen ja yhden albumin julkaisseen Alien Heat -yhtyeensä jälkeinen pitkäaikainen hiljaisuus (satunnaisia live-esiintymisiä lukuunottamatta). Viime vuonna kuului vihdoin Elon perustaneen Puhuvat eläimet -yhtyeen, jota kokoonpanonsa puolesta voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi super groupiksi: Mika Rättö, Ville Leinonen, Mikko Elo, Tuomas Niskanen ja Alpo Nummelin. No jopas.

Puhuvat eläimet jatkaa jossain määrin edeltäjänsä Alien Heatin kyntämällä saralla, mutta ottaa sitäkin selkeämmin suunnan suoraan 70-luvulle nojaten vahvasti aikakauden folk-rockin (ja progenkin) musiikillisiin ajatusmalleihin. Laulukieleksi on vaihtunut suomi, mitä väittäisin positiiviseksi seikaksi.

Kitaristina Elo on edelleen aika sankari ja vaikka toisenkinlaista mutinaa on tullut kuultua, niin ainakin henkilökohtaisesti uskaltaisin hänen lauluääntään kehua vähintäänkin päteväksi. Ei sitä nyt ehkä maailman persoonallisimmaksi tai ilmaisuvoimaisimmaksi voi väittää, mutta ajaa asiansa. Ongelmaksi muodostuu se, kuten jossain määrin kävi myös Alien Heatin albumin kanssa, ettei Elo loppujen lopuksi ole lauluntekijänä yhtä nero kuin kitaristina. Puhuvat eläimet toimivat paremmin pitkissä instrumentaalijameissa, joita levyltä useampi toki löytyykin, kuin niitä edeltävissä lauluissa. Eikä tämä mikään ihme tietystikään ole, kun ajattelee bändin kokoonpanoa. Teemu Elo ja Tuomas Niskanen ovat molemmat kitaristeina taipuvaisia tietynlaiseen kompleksiseen happohyökkäykseen ja jotain toki kertoo sekin, että yhtye on katsonut tarpeelliseksi pitää riveissään kahta lyömäsoittajaa, joista etenkin toinen (luon syyttävän katseeni teihin, herra Rättö) on tunnetusti melko rönsyilevä vähän kaikessa mitä tekee. Puhuvien eläinten hurmoksellisuuteenkin yltävä jammailu on ihastuttavaa kuunneltavaa (paitsi tietysti, jos on joku punkkari, eikä tykkää jammailusta).

On kuitenkin sikäli sääli, etteivät varsinaiset, usein hieman lastenlaulumaiset, biisit ole vahvempaa materiaalia, sillä Elon ja Ville Leinosen lauluäänet sointuvat melkoisen hyvin yhteen, kirkkaan ja karheamman liittona. Olisi ollut ilo kuulla hieman vaativampaa työskentelyä tälläkin saralla.

Loppujen lopuksi Hämmästyttävien puhuvien eläinten turmioksi kuitenkin kääntyy se viattomalta tuntuva tosiseikka, että levy on niin loputtoman 70-lukulainen ja vanhanaikainen, ettei siihen oikein osaa suhtautua vitaalina 2000-luvun musiikkina, enemmänkin jonkinlaisena anakronismina. Sitä on erittäin miellyttävä kuunnella ja todennäköisesti kyseessä on jopa (täysin subjektiivisella mitta-asteikolla) yksi vuoden parhaista levyistä, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan uskalla luottaa levyn tai yhtyeen kestävyyteen. Hajoatte kumminkin, ajattelen uhmakkaana, ja särjette syömmein. Sitä odotellessa nukun yöni hyvin, tietäen että Puhuvat eläimet ovat käteni ulottuvilla, valmiina tarjoamaan sulosäveliään sisälläni asuvalle haisevalle hipille. Kiitos, pojat.

Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo - "Haudan lepoon"

Helmikuu Top-10

• V/A: Atlantic Gold (*)
  
• Kingsley Amis: The Alteration(*)
• Nathanael West: The Day of the Locust (*)
  
• Lead Sister II: Interplanetary Craft (*)
  
• Ethan & Joel Coen: No Country for Old Men (*)
  
• Scott Walker: Climate of Hunter (*)
  
• The Zombies: "Time of the Season" (*)
  
• David Lynch: Wild at Heart (*)
  
• Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood (*)
  
• Werner Herzog: Stroszek (*)
  

Paavoharju - "Valo tihkuu kaiken läpi"

Ääniä, ei yrttejä

Antti Tolvi
Tänän
Peipon ääni ja yrtti
2007
CD-R

Lauhkeat lampaat
Amis & Amish
Peipon ääni ja yrtti
2007
KAS

Kun puhutaan musiikista, jota paremman kaikenkattavan termin puuttuessa kutsuttakoon tässä vapaaksi musiikiksi, on useimmiten melko lailla vaikeaa käsitellä tuntojaan sanallisessa muodossa. Subjektiiviset inhoreaktiot tai nautinnontunteet juurtavat harvoin yhtä selkeistä muotoseikoista tahi muista ominaisuuksista kuin vaikkapa pop-musiikin ollessa kyseessä. Ei voi vedota nokkeliin/typeriin/koskettaviin sanoituksiin, kekseliäisiin koukkuihin taikka aneemiseen lauluääneen. Joskus on vaikea edes tunnistaa siinä omassa elimessään, joka näitä asioita fysiologiassamme käsittelee, miksi joku teos on hyvä ja toinen huono.

Tämä Tolvin musiikillisten veljesten tuplakattaus (tai oikeastaan triplakattaus) on oivallinen esimerkki tämän ns. ongelman suhteen. Toinen näistä levyistä on tuottanut elämääni nautintoa, kauneuden tuntoa ja sisäistä rauhaa, toisen suhteen en ole kokenut mitään suuntaan jos toisenkaan, vaikka molemmat levytykset ovat ulkokohtaisesti kuin kaksi marjaa.

Antti Tolvin Tänän on keskimittainen drone polkuharmonilla esitettynä. Se alkaa ja loppuu, ei siirry pisteestä A pisteeseen B, ei edes pisteeseen A 1/2. Se ei tarjoa suuria ideoita, ei mitään uutta, mitään mitä ei olisi jo tehty monasti aiemmin. Se on kaunis ja rauhoittava, juuri sopivan pituinen sävel arkipäiväiseen transsiin askareitten välissä. Jokin siinä vetoaa juuri minuun juuri tällä hetkellä, kevättä odotellessa ja talvea (tai sen puutetta) kirotessa.

Amis & Amish -kasetin toisella puoliskolla on Jaakon viulu/delay-drone, toisella puoliskolla Antin vastaava, tosin saksofonilla toteutettuna. Kumpikaan näistä ei vaikuta minuun missään mielessä samalla tavalla kuin Tänän. Molemmat jättävät minut täysin kylmäksi, mutta jos minun pitäisi selittää miksi näin on, jäisin jotakuinkin sanattomaksi. Yrittäisinkö tarjota sellaista tekosyytä, että delaylle ominainen pätkivä toisto ei miellytä? Kyllä se joskus miellyttää. Vai sanoisinko, että kumpikin drone on täysin mielikuvitukseton ja saman vanhan jutun tarpeetonta kierrätystä? No, samaa voisi yhtä hyvin sanoa Tänänistä.

Kaiken tämän ajatustyön häikäisevä johtopäätös on, mahtavan yllättäen, että näiden kolmen musiikkiteoksen vastaanotto on ollut absoluuttisen subjektiivinen kokemus, joka ei perustu minkäänlaiseen älylliseen analyysiin vaan johonkin täysin määrittelemättömään sisäiseen tuntemukseen. Jotenka mitä ihmettä minä tässä oikein höpisen?

Eleanoora Rosenholm - "Maailmanloppu"

Tammikuu Top-10

• Boris Hurtta: Tangerin isokala (*)
• Edgard Varése: Complete Works, Volume One (*)
  
• Andrew Dominik: The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (*)
  
• Pasi Pikkarainen (*)
  
• Astor Piazzolla: "Libertango" (* / *)
  
• Kitisen Saharan: Tuoli vajosi (*)
  
• Black Motor (*)
  
• Tom Hodgkinson: How to be Free (*)
  
• Antti Tolvi: Tänän (*)
  
• George Orwell: Nineteen Eighty-Four (*)
  

Black Motor @ Monk, 26.1.2008

Jackie-O-Motherfucker @ Dynamo, 22.11.2007

Postmodern Affair

Black Motor
Black Motor
Qbico
2007
LP


Röyhkeänrehvakkaan On Duty -livedebyytin jälkeen Fonisti Sami Sippolan, basisti Ville Rauhalan ja rumpali Simo Laihosen jazz-trio Black Motorilta tulee ensimmäinen studioälppärinsä, joka tosin on äänitetty jo keväällä 2006, eli ihan tuoreesta materiaalista ei ole kyse.

Älppärin aloittaa On Dutyltakin tuttu "Love Life", jonka vamppaava teema on näin studiossakin äänitettynä ihan yhtä maanittelevan ja vähän uhkaavan seksikäs. Ei kyllä yhtä hikinen. Villiä alkuvoimaa. "Love Lifessa" on ainesta klassikoksi.

"Postmodern Affair" kuulostaa ihan kelvolliselta, soundi on sellainen karkean pehmeä, mutta siitä tuntuu puuttuvan ajatus, koukku, johtolanka. Se sujahtaa läpi vähän huomaamattomasti, alkaa ja loppuu ja on ohi. Ei innosta.

B-puolen "Mr. Cherry" lähtee käyntiin vaivihkaa, vähän arkaillen. Luikertelee aikansa ja sitten hyppää hauskaan, iloiseen ja hyväntahtoiseen svengiin. Sippolan foni kuikuilee ylärekisterissä, kova tohina on päällä. Mainiota.

Iloluontoisuus vaihtuu noir-tunnelmiin. "Muurame" soi menneen maailman savuisessa jazz-kapakassa, mustavalkoisena tietty. Sipponen ja Rauhala kuljettavat hitaita ja luikertelevia kuvioita, Laihonen koristelee pienin elein.

Joku rääkyy "La Cucarachan" alkutahdit, "Dancin' on Your Grave" on pelkkää karnevaalia. Pojat pitää hauskaa ja hauskaahan se on, kuunneltunakin. Tähän on hyvä lopettaa.

Black Motorin jazz on kokeilunhaluista kuppilajazzia. Ei haittaa, vaikka musiikkinsa kaikki osaset ovatkin menneisyydestä haettuja, "postmodern affair" niin sanotusti, kun ne on näin mainiosti yhdistelty. Pojat osaa soittaa. Sooloja on tällä levyllä hyvin vähän, joskin Sippola foneineen on selkeästi hallitsevassa asemassa. On Duty teki sähäkämmän vaikutuksen uskomattoman säröisellä soundillaan, mutta tätä levyä on toki huomattavasti helpompi kuunnella. Hyvää pöhinää.

Katsotaan telkkarii ja nussitaan

Mikko Torvinen on armoton viihdyttäjä ja rokkikurko. "Haistakaapa vittu" ja "Olet kuollut" toimivat edelleen kuin sata tulta iskevää salamaa, "Susan" kirii sisäkaarteella todella liki. Viimeisenä Viihdeimperiumin pääjehuista kokopitkän tehneen Mikko Torvisen Viihdeorkesteri (Lipposen levy ja kasetti, 2007, CD) on melkoisen kokoelmanomainen paketti yhtenäisen albumikokonaisuuden sijaan, mutta ilo sitä on kuitenkin kuunnella. Siitäkin huolimatta, että "Hyvä muna" on huono vitsi (tulee jostain syystä mieleen Mana Manan vaivaannuttava "Suikki"-tulkinta), eikä "Maaseutu" kuulosta edelleenkään hyvältä: ei toiminut singlenä, albumilla sen voi sentään unohtaa sinne helmien väliin. Torvinen on jollain tapaa Ylihärsilään ja Toiviaiseen verrattuna tavanomaisempi rokkari (ei psyykenlääke- tai homostelu-pakkomielteitä), mutta samperin pätevää iskusävelmää tuo kumminkin tekee. Herkät hituritkin luonnistuvat (kts. "Oi äiti" ja "Oi kuinka kauan").

Kauneus on kaunis asia ja Kitisen Saharan Tuoli vajosi (Sirpaleena, 2007, KAS) on yksi kauneimpia juttuja, mitä olen vähään aikaan kuullut. Viulun valituksesta ja metallisten kielten helinästä on pienet kassut tehty. Mielikuvat vie itämaihin, taustalla livertelee keväisiä valelintuja muovipuskissa. Puutarhan läpi kuljetaan magneettinauhapolkua ja se polku kiemurtelee kehässä. Sinne on vähän hankala löytää, eikä poiskaan ihan helpolla pääse.

Sirpaleenan tuorein kokoelmajulkaisu, Compilation Numero II (Sirpaleena, 2007, CD-R), sisältää paljon mukavuutta, enimmäkseen kotikutoista elektronimusiikkia monenlaisissa tyylilajeissa. Jatsia, dubbastelua, noisea, kosmista ambienttia, jonkinsortindiscoa ja nyrjää. Levylle on sisällytetty tarpeeksi monta suoranaista sisäavaruushittiä (kuten vaikka Kanttorinpojan "Mina ja kanttoripoika" tai Sami-Liina & Marjatta Multibandin "Sun käsivarsilles") jotta sitä kehtaa suositella hyppysiin etsittäväksi vaikka kivien ynnä kantojen alta, vaikkette ikinä ole yhdestäkään esiintyjästä aiemmin kuulleetkaan. Rock on.

Huuhkaja Mixtape #3 - 2007 MEGAMIX

A / B

2007 in memoriam

Vuosi 2007 oli allekirjoittaneelle musiikin suhteen elävän musiikin vuosi. Vaisulta tuntunut levyvuosi korosti lukuisten fantastisten keikkojen ja konserttien merkitystä. Sekä koti- että ulkomaisten artistien keikkoja on riittänyt jopa tänne Turkuun asti niin runsaasti, että huomattavasta aktiivisuudesta huolimatta on tuskastuttavan monia mielenkiintoisia tapahtumia pitänyt jättää kokonaan väliin, rahan/ajan/energian puutteesta.

Tämän keikkavuoden itseoikeutettu kohokohta oli tietystikin Joanna Newsom Tavastialla, mutta eipä kauaksi jäänyt eilinen Roky Erickson & The Explosives -keikka samassa paikassa. Joanna on ehkäpä nätimpi kuin Roky, mutta oli vallan hienoa todistaa uudestisyntynyttä Ericksonia omin silmin ja korvin. Ikämiehet paiskoivat rokkia kovaa ja nopeesti. Muista ulkomaanvieraista pitää erityisesti mainita Six Organs of Admittance ja Jackie-O-Motherfucker (molemmat Dynamossa), sekä Last Refuge for the Senses -iltaman päättänyt Joseph Grimmin ja Ben Russellin epilepsianoiseräjähdys. Kotimaisista poppareista suurta nautintoa tuottivat ainakin Lännen-Jukka String Band (Domino), Kemiallisten ystävien UMF-keikka (Klubi), Eleanoora Rosenholm (joidenka Dynamo-keikka oli huomattavasti räväkämpää tanssipop/psykerock-hehkua kuin levynsä) sekä Mikko Torvisen ja Mopin & Aivokurkiaisten tolkuttoman mukava poppi-ilta (sekin Dynamossa). Monkin jatsikeikoista jalkaa vispauttivat eniten Black Motorin rietas free-bebop sekä Trio Creepyn miehekäs junttaus.

Kuten sanottua, levyjen suhteen vuosi on tuntunut jokseenkin vaisulta. Hyviä levyjä on toki tullut paljon, mutta kovin vähänoloisesti niitä sellaisia, jotka todella saavat sydämen sykkimään nopeammin ja korvat kuumottamaan. Top-listan laatiminen tuntui vaikealta, mutta lopulta sille päätyivät monien ehdokkaiden joukosta ne, jotka näin jälkikäteen ajatellen ovat tuntuneet eniten antaneen. (Ja kuten aina, moni potentiaalinen suosikki on jäänyt kuulematta, tai vasta odottaa syvempää tarkastelua.) Siis...

TÄYSIN ARBITRÄÄRINEN TOP-10 SATUNNAISJÄRJESTYKSESSÄ

Pekko Käppi - Jos ken pahoin uneksii
Robert Wyatt - Comicopera
Circle - Katapult
Circle - Panic
Black Motor - On Duty
Boris Morgana - Rotti Frutti
Ville Leinonen - Hei!
Sami Kukka - Kuolema tekee tuloaan
Islaja - Ulual yyy
Muuan mies - Aurinkoinen anjovisleipä

Ja koska vain kymmenen levyä käsittävältä listalta jää aivan liikaa mainitsemisen arvoista pois, mainitaan ne nyt kumminkin tässä (ainakin osa, olen toki voinut unohtaa kaikenlaista). Jussi Lehtisalon tallista mainittakoon Krypt Axeripperin Mechanical Witch, Pharaoh Overlordin Live in Suomi Finland, Steel Mammothin Nuclear Barbarians ja jokseenkin kaikki Circle-levyt, jotka eivät top-kymppiin asti yltäneet. Plain Riden Strange Trial oli sekin todella hieno levy. Pymathonin puolisko Pymathon/Gentle Evil -älppärillä oli odotusten mukainen voittaja. Absoluuttinen nollapiste teki peräti kaksi (Lihassa ja taivaassa, Iiris) mainiota pop-levyä, jotka tuntuivat tavattoman raikkailta umpimielisen Mahlanjuoksuttajan jälkeen. Hetero Skeletonin En la sombra del pájaro velludo oli ylläri, en olisi ikinä uskonut pitäväni siitä niin paljon. Kemiallisten ystävien "himmelilevy" olisi saattanut päästä top-kymppiin, mutta on jäänyt liian vähälle kuuntelulle, jotta olisin sen kehdannut sinne pistää. Muista Fonaleista yllämainittujen lisäksi todettakoon että Eleanoora Rosenholmin Vainajan muotokuva ei tosiaankaan ole laisinkaan niin hyvä kuin mitä keikkansa oli, mutta sisältää kuitenkin jokusen hienon biisin. Helmi-levyiltä on ulostautunut monenmonta hyvää levyä yllämainittujen lisäksi: Jaakko Eino Kalevin Dragon Quest, Profeetan ja uuden maailmanuskonnon Hallusinogenesis sekä Joose Keskitalo -live Herra, opeta minua kuolemaan. Mopin ja Aivokurkiaisten Homorakkautta oli valitettavasti aavistuksen laiskahko albumi, eikä yltänyt viimevuotisen T. Toiviainen & Treble -levyn ylhäiselle tasolle, mutta sisältää joka tapauksessa monenmonta pop-helmeä. Kari Peitsamon & Riston The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ ylitti singlen asettamat matalat odotukset komean kirkkaasti ja oli omalla tavallaan varsin piristävä irtiotto Peitsamolta. Rokkiryhmän Maailmanvoitto oli juuri niin hyvä kuin sopi odottaakin, Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana -kokoelma sisälsi mahdottoman hienoa musiikkia ja Palamaitoan Puuteriaika oli sekin yksi vuoden yllättäjiä. Grey Parkin Travel Agent Certification Training Program oli yksi vuoden hauskimpia levyjä. Ulkomaan ihmeistä Bonnie 'Prince' Billy teki aika hyvän coverlevyn (Ask Forgiveness), Joanna Newsomilta mukava EP (Joanna Newsom & The Ys Street Band), Omin kolmas (Pilgrimage) on tähän asti ollut kahtiajakoisesti sekä pettymys että kiehtovainen. Six Organs of Admittancen Shelter from the Ash olisi saattanut nousta helpostikin top-kymppiin, mutten ole vielä ehtinyt kuunnella tarpeeksi. Fovea Hexin kootut ep:t (Neither Speak Nor Remain Silent) olisi kannattanut julkaista albumina, nyt pätkii liikaa, ei ehdi syventyä, mutta siellä joukossa on upeaa musiikkia. Ja... no, riittäköön jo. Eiköhän noi piisaa. Uusi vuosi tulee jo!

Lyhyesti pitkällä #2

Circle - Rakennus (Ektro Records, 2007, CD) Livetaltiointi ameriikanmaalta. Karu soundi rajoittaa allekirjoittaneen nautintoa, vaikka muutoin on vauhdikas meininki. Encorena Rättö & Lehtisalo -coveri.

Tractor Pulling - Ghost Hungerland/Dynamite Highway (Full Contact/Ektro Records, 2007, 7") Lisää new wave of finnish heavy metalia Lehtisalon tallista. Tiedä sitten, ketkä tässäkin soittavat ja onko sillä enää väliäkään. Kuulija alkaa jo hieman väsyä, mutta hienoja riffirokkibiisejähän nämä(kin) molemmat ovat ja single erinomainen julkaisuformaatti näille jutuille.

Vapaa - untitled (267 lattajjaa, 2007, CD-R) Koottuja äänityksiä vuosilta 2003-2007. Sekalaista materiaalia, tuttua Vapaa-improa, mutta joukossa myös piristäviä biitti/rytmi-iloitteluja. Ei hassumpi, vaikkei mitenkään olennainen julkaisu hajanaisuudestaan johtuen olekaan.

Huuhkaja Mixtape #2 - Mä en oo

MP3, ~22 MB