Leijona, kummitus ja poliisi

Teemu Elon Puhuvat Eläimet
Kointähden siirtokunta
Helmi levyt
2010
CD

Pari vuotta sitten uumoilin, että Teemu Elon Puhuvat Eläimet katoaa samaan unohduksen suohon, kuin Elon muutkin musaprojektit, mutta hitto soikoon, on ilo todeta olleensa väärässä.

Paljoa ei ole muuttunut. Ekalla levyllä kitaroinut Tuomas Niskanen on vaihtunut toiseen Pori-skenen Tuomakseen, Unkarin mustan luumun Tuomas Grönlundiin. Musa on edelleen 1960-70 -luvuille kurkottavaa psykedeelistä rokkia folk rock-maustein. Soittajat ovat edelleen alansa parhaimmistoa.

Kuitenkin uskaltaisin todeta, että toisella albumilla on yhtyeellä varmempi ote, soundit ovat paremmat ja biisimateriaalikin enimmäkseen hiotumpaa. Käsillä on siis lähestulkoon täydellinen levy, mutta pakko on myös todeta, ettei Puhuvia Eläimiä parhaalla tahdollakaan voi pitää erityisen tärkeänä yhtyeenä, ainakaan jos sitä verrataan jäsentensä "emobändeihin", joista monet (Circle, Kuusumun profeetta, Valumo) ovat kuitenkin olleet huomattavan merkittäviä tapauksia suomalaisella musiikkikartalla.

Joka tapauksessa, suunnatonta mielihyvää tuottaa Puhuvien Eläinten musa psykedeelisen rockin ystäville, eikä sitä nyt muuta tarvitakaan kuin mielihyvää. Eläimet ovat siitäkin kiinnostava yhtye, että siinä pääsevät sekä Ville Leinonen (koskettimet) että Mika Rättö (rummut) vaihteeksi karistamaan nokkamiehen roolin harteiltaan ja vain soittamaan. Se on kuulijallekin ilahduttavaa, sillä molemmat ovat pirun taitavia muusikkoja ja etenkin Rätön rehvakkaa, näyttämisenhaluista rumpalointia on ilo kuunnella aina silloin harvoin kun Rättö sattuu rumpalinpallille istahtamaan.

Levyn kohokohtia ovat apokalyptisiin fiiliksiin yltävä "Musta uni", nimensä mukaisesti varsin reteä "Isabella (Kuukkari stomp)" ja neljännestunnin mittaan yltävä huikea ja huikentelevakin psyke-eepos "Kun kuolen". Parhaimmillaan Puhuvat Eläimet kurkottelevat korkealle stratosfääriin ja rankimpien jamibiisien jälkeen tulee jopa suorastaan väsähtänyt olo. Onnellisen väsähtänyt kuitenkin. Pekko Käpin jouhikko ja Ion Buinovschin viulu tuovat kivoja folk-sävyjä mukanaan.

Kuten ensimmäisellä levyllä, myös toisella "sorrutaan" välillä lastenlaulumaisiin fiiliksiin, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tällä kertaa on Elo tällä saralla lyönyt kirveensä kiveen. "Lohikäärmelaulu" on niin rasittava renkutus, että se rikkoo levyn muuten niin erinomaisen tunnelman ja biisijatkumon todella pahasti. Heristän sormeani kiukkuisesti.

Musta köksä - "Ran"

Video: Hannu Nieminen

J. Tolvi & Semiband - "Impi-Iisa"

Video: Jonna Karanka

Huuhkaja Mixtape #5 - 2009 MEGAMIX

A / B

Lusiferiinin armosta - "Kvaak kvaak kvaak"

Levyvuosi 2009

ALBUMIT TOP-10 2009

Bonnie 'Prince' Billy - Beware

Current 93 - Aleph at Hallucinatory Mountain
Harmaa getto - Suomimorsiamen pyhä tie
Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta
Keijo - Maailma hetkinä
Kiila - Tuota tuota
Lusiferiinin armosta - Nuolee / Circle - Soundcheck
Muuan mies - Tyhjyydestä tullaan
Om - God is Good
Paanpa - Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä


KUNNIAMAININNAT

A Hawk & A Hacksaw - Deliverance
Absoluuttinen nollapiste - Musta hiekka
Arvi Kemppi - Inkerinsuomalaisia lauluja
Avarus - IV
Bonnie 'Prince' Billy - Chijimi
Boom Edan - Hangman Pulley
Cahier - Vocales
Doktor Kettu - Soft Delirium
Es - Kesämaan lapset
Ester Poland - Vehnäsammio
KDRT - Naalprs
Keijo - Got to Go
Keijo - Hetki
Kuusumun profeetta - Myrskyn silmään
Marissa Nadler - Little Hells
Ous Mal - Riioraa
Plain Ride - House on the Hill
Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo - Hiekkarantaa
Sami Kukka - Menen veteen
Scandal Trio - Tabernacle
Shogun Kunitoki - Vinonaamakasio
Steel Mammoth - Nuclear Ritual
Tampo - Tampo
Teatteri Moderni kanuuna - Murheenkapselista galleriaan ja asemalle
The Puke Eaters - Hello Valhalla
Tom Waits - Glitter & Doom Live
Tulasi - Huomen tuone
Twowho - Kesämaalla/Talvikaupungissa
Vakka-Suomen Rytmikuninkaat - Topatut alamaiset
Verde - Kärmes


ARKISTOJEN AARTEET

Flaming Tunes - Flaming Tunes
Mika Rättö - Polkupyörällä vuokkopenkereelle
Musiikkivyöry - Tulemme sokeiksi
Pekka Streng ja Olympia orkesteri - Unen maa
Re-Clip - Notes 99-09
Robert Wyatt - A Short Break
Robert Wyatt - Radio Experiment Rome, February 1981
Tom Waits - Live from Austin
V/A - Adventures in Sound
V/A - Messukassu 1

Kulttuurivihkot 6/09

Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla arvioitavana Cahier (Vocales), Verde (Kärmes) ja KDRT (NAALPRS).

Ääni joka vaeltaa

Keijo & Uton
Alun ääniä
om ha sva ha ksha ma la va ra yam
2009
CD-R

Alun ääniä on, hämmästyttävää kyllä, Keijo Virtasen ja Jani Hirvosen alias Utonin ensimmäinen duolevy. Hämmästyttävää sikäli, että nämä jokseenkin samoissa musiikillisissa sfääreissä operoivat, erittäin ahkerasti levyttävät ja kaikenlaisia yhteisprojekteja pyörittelevät artistit eivät ole vielä tähän mennessä päätyneet kaksistaan saman "pöydän" ääreen.

Tämä pienten titaanien kohtaaminen onkin omiaan aiheuttamaan vahvoja ennakko-odotuksia. Sekä Keijo että Uton ovat omilla teillään sukeltaneet syvälle psykedeelisiin mielentiloihin ja siihen nähden on pettymys huomata, miten "turvalliselta" Alun ääniä loppujen lopuksi kuulostaa.

Levy on äänitetty muutaman päivän kuluessa ja musiikki tuntuu heti asettuvan hyvinkin kapeaan muottiin, josta kumpikaan musikanteista ei ole osannut tai halunnut irtautua. Keijon blues-sävyisen improvisaation ja Utonin murisevan, surisevan ja humisevan (ym.) psykedeelisen dronen yhdistelmä kuulostaa toki hyvältä, mutta jotenkin sen yhdistelmän odottaisi humahtavan jo ensiaskeleilla korkealle ulkoavaruuteen ja siitä vain ylemmäs, eikä pitäytyvän arkailevan vähäeleisissä makuuhuoneimprofiiliksissä.

Ehkä parhaimmillaan Alun ääniä on kompuroivissa "blues"-jameissaan, jotka tuovat mieleen Jandekin 1980-luvun vapaamuotoisen bluesin enemmän kuin mikään Keijon tahi Utonin aiempi äänite. Laahaavakin komppi voi olla tarttuva komppi.

Pettymys duodebyyttinä, sinänsä kelpo lisäys artistien mittaviin diskografioihin.

Solmu loputtomalla langalla

Joonatan Elokuu
Mushroom Heart
Kiiltomatolyhty
2009
CD-R

Tiedättehän Espersin? Tuon yhdysvaltalaisen yhtyeen, joka ammentaa 1960-luvun brittiläisestä acid folkista oikein isolla kauhalla musiikkinsa rakennuspalikat? No, Joonatan Elokuun Mushroom Heart on kuin vähemmän modernistinen Espers.

Muutaman vuoden aikana hippireissuilla äänitetty ja muotonsa saanut Mushroom Heart on niin vahvasti leimaantunut tietyn aikakauden tiettyyn tyyliin, että sitä on vaikeaa kuunnella omana itsenään, ilman parempien levyjen painolastia. Eikä se nyt ainakaan helpota asiaa, että Elokuu on omien laulujensa lisäksi tulkinnut levyllensä myös C.O.B:n "Solomon's Songin" (kuin myös Donovanin "The Little White Roadin").

Tämä nyt on toki myös kuulijan oma asenne- ja kuulo-ongelma, mutta ylipäänsä Mushroom Heartia vaivaa tietty tasapaksuus. Se on kaikin puolin ammattimainen levy, soitto soljuu kivasti ja kappaleetkin ovat varsin kauniita. Mutta mikään aspekti levyllä ei nosta päätään ja huuda "Kattokaa minua! Minä se oon hyvä ja kaunis ja hieno!" Ehkä suurin ongelma ainakin tälle kuulijalle on Elokuun mitäänsanomaton mutta sinänsä teknisesti pätevä lauluääni, joka ei aiheuta sydämessä sykähdyksiä vaan ennemminkin puurouttaa kappaleet yhdeksi pitkäksi virreksi. Kun levy muuten on niin tyylipuhtaasti 60-lukulaista brittifolkkia, niin laulu tuo mieleen enemmänkin villevalomaisen luonnottoman ylitulkinnan kuin vaikkapa C.O.B:n Mick Bennettin naturalismin.

Noin muutoin parasta levyllä on sen kauniisti soljuva ja loppujen lopuksi melko vähäeleinen äänimaailma. Akustisten kitaroiden johdattelemia kappaleita koristellaan hienovaraisesti muilla äänin ja lopputulos on oikein mukavasti toimiva. Jos nyt kohta jotain perkussiivista elementtiä jääkin vähän kaipaamaan. Napakka banjorytmi tuo "Willowisp Lanterniin" heti jotain omanlaistaan tarttuvuutta, sitä tarttuvuutta mikä Mushroom Heartilta liian usein puuttuu.

Murr, sanoo kärttyinen kriitikko ja jää silti mielenkiinnolla odottamaan Joonatan Elokuun seuraavaa äänitettä, joka saattaa toteuttaa Mushroom Heartin lunastamattomat lupaukset ja olla Erittäin Hyvä Lätty.

Maailma syntyy

Keijo
Maailma hetkinä
Luovaja
2009
CD-R

Juuri tällä hetkellä kadun eniten maailmassa sitä, etten ole ikinä päässyt kuulemaan Keijo Virtasen kitaransoittoa live-tilanteessa. Millaisen aivomutaation se saisikaan aikaan!

Keijo on täydellisen ainutlaatuinen muusikko. Kun hänen sähkökitaransa päästää nuotinkin ilmoille, ei voi erehtyä siitä kuka soittaa.

Levyjen harventunut julkaisutahti on tehnyt hyvää Keijon musiikin vastaanottamiselle. Albumit kykenee nyt paremmin käsittelemään yksilöinä, niiden erikoislaatuisuudet tulevat paremmin esiin. Uusimmalla Maailma hetkinä -levyllään Keijo on jättänyt viimeaikaiset maanläheisemmät blues-kuviot ja suuntaa suoraa tietä sisäavaruuteen. Levy pitää sisällään vain kaksi pitkää kappaletta, joista jälkimmäinen, "Yön hetkinä" ylittää puolen tunnin maagisen rajan. Kitaravoittoinen soitto on minimaalista, etsivää ja mykistyttävää.

Kuuntelin levyä tänään ulkosalla kulkiessani pitkin Virnamäen ja jokivarren maisemia. Monet ovat hakeneet musiikkiinsa toiseutta ulkokultaisesta okkultismista, pakanallisuudesta ja shamanismista. Maailma hetkinä ei tarvitse hakemalla haettuja rituaalikoristeita. Kun aurinko paistaa ruskaisten puiden läpi ja Maailma hetkinä sulaa korvakäytäviin, on tällä levyllä voima pysäyttää aika ja muuttaa ympäröivä todellisuus ylimaailmalliseksi. Maailma on syntynyt, mutta ei kuole ainakaan ihan vielä.

All right & far out

The Puke Eaters
Hello Valhalla
Skulls of Heaven/Lal lal lal
2009
LP

Kemiallisten ystävien Jan Anderzénin, poikkitaiteilija Reijo Pamin ja rumpali Chris Corsanon The Puke Eaters -trio ei ole osiensa summa, ehkä erotus, mutta enemmänkin potenssilääke astmaattisille maahisille.

Viime aikoina merkillistä hiljaiseloa levytysrintamalla viettäneen Anderzénin kädenjälki on välittömästi kuultavissa Hello Valhallalla, se on "se" soundi. Ei sitä kykene sanoilla merkityksellisesti kuvailemaan, mutta sen tuntee kun sen kuulee. Kemiallisia ystäviä (tahi muita Anderzén-projekteja) Puke Eaters ei kuitenkaan erityisemmin muistuta. Suuri ero lienee siinä, että Hello Valhalla ainakin kuulostaa pitkälti "studio-liveltä" ja Puke Eaters bändiltä, siinä missä Kemialliset levyt ovat varsinaisesti muotoutuneet vasta nauhojen editointivaiheessa, pala palalta ja luuppi luupilta. Yllättävän useasti pystyy jopa arvailemaan, mikä ääni on kenenkin trion jäsenen käsistä (?) lähtöisin.

Hello Valhalla on toki tyystin esoteerista vongutusta, kitkutusta, psykedeelistä eritystä ja sekalaisten esineiden hakkaamista, mutta yhtä kaikki sillä on myös toinen, bile-henkinen puolensa. Levyllä on rytmiä ja hilpeyttä, jonkinlaisen logiikan mukaista rakennetta. Kuten varsin monen muunkin tämän hämyakselin tuotoksista (Fricara Pacchu tulee hakematta mieleen), voisi Hello Valhallan kuvitella jonkin vaihtoehtoisen maailmankaikkeuden friikkidiskoon soimaan. Eipä hiukan mainio lätty.

Huutava vieras

Ester Poland
Vehnäsammio
Wooden Sherpa
2009
CDR

Ester Poland ja sisarprojektinsa Kospel Zeithorn ovat tehneet liudan levyjä, joista on vaikeahkoa pitää kauhean paljon. Vallan huonoa levyä en näiltä miehiltä vielä ole kuullut, mutta tapansa ahtaa yhdelle levylle aivan liikaa kaikkea tahtoo peittää ne parhaimmat ideat ja makeimmat jujut pienoisen informaatioähkyn alle. Wooden Sherpan kaverit tahtovat unohtua muiden jalkoihin, kun ei ole onnistunut heidän tekemisistään muodostaa mitään yhtenäistä mielikuvaa, tai sanotaanko jopa imagoa.

Vehnäsammio onkin tähänastisista Wooden Sherpa -tuotoksista miellyttänyt kaikkein eniten, koska se vallan voimakastahtoisesti (vai jääräpäisesti?) pitäytyy yhdessä ideassa eikä hellitä, ennen kuin siitä ideasta on imetty kaikki irti.

Tyylillisesti saattaisin arvottaa Vehnäsammion jonkin sortin avant-metalliksi, siis siinä mielessä kuin joku Circle on avant-metallia.

Pitkähkön, kuplivan intron jälkeen Ester Poland esittelee kuulijoilleen särökitarariffin. Riffiä toistetaan reilut puoli tuntia. Tämän jälkeen levy päättyy. Kieltentakominen ei kuitenkaan käy puuduttavaksi, koska riffin ympärille on ripoteltu tarpeeksi mausteita. Ajoittain on jotain maustetta ropsahtanut joukkoon niinkin paljon, että se erottuu selkeästi sopan joukosta, mutta se riffi on kuitenkin aina pääosassa.

Vehnäsammion yhdistelmä regressiivistä jumitusta ja hevimusiikin hajottamista alkutekijöihinsä on onnistunut ja mielenkiintoinen. Miksikään uudeksi suunnannäyttäjäksi en sitä kutsuisi, mutta ajatusta tältä levyltä löytyy ihan kotitarpeiksi. Jonkinlainen suoritus on sekin, että näinkin yksioikoinen materiaali kestää väsymättä toistuvaa kuuntelua.

Tätä kirjoitettaessa lienee Ester Poland jo taas äänittämässä jotain ihan uutta juttua.

So So Sitro

Cahier
Vocales
Yaizekletka
2009
KAS/CD-R

Ah, Cahierin eli Marko Neumanin tuoreehko tuotos on kertakaikkisen viehättävää suttuista ja hämärää makuuhuoneneliraituriavantgardea, joka lämmittää sydäntä eritoten näin yömyöhään raukeankireillä melodioillaan.

Vocales pääsi jopa yllättämään paatuneen kuulijan. Olin ehtinyt pyöritellä kasettia jo moniaita kertoja ennen kuin vaivauduin lähemmin tutustumaan kansivihkoseen. Oletukseni oli, että toismaailmallisilta kuulostavat, siansaksaiset naislauluosuudet oli mahdollisesti sämplätty joltain erittäin merkilliseltä pölyiseltä vinyyliltä, mutta kävikin ilmi että kaikki ääntelyt ovat Neumanista itsestään lähtöisin. Hupsista.

Tämä "paljastus" on jossain määrin vaikeuttanut levyn kuuntelemista, sillä huomio tahtoo kiinnittyä nyt liiaksi nauhannopeuskikkailulla saavutettuihin tuloksiin, mutta eihän se loppujen lopuksi muuta sitä tosiseikkaa miksikään, että Vocales kuulostaa parhaimmillaan hykerryttävän ihanalta.

Jokseenkin industrial-vaikutteiset soitinosuudet ja nämä merkilliset, kummalliset vokaalit herättävät mielikuvan Young Godsin ja Dr Johnin voodoo-albumin Gris-Grisin ristisiitoksesta, eikä se ole ollenkaan hassumpi siitos, se.

R.I.P. Les Paul

9.6.1915 - 13.8.2009

R.I.P. Rashied Ali

1.7.1935 - 12.8.2009