Sameassa vedessä

Selväpyy & Pyy pivossa (267 lattajjaa, 2007, CD-R) kuulostaa kovasti paljon joltain Avarukselta tai Kemiallisilta ystäviltä, kaoottista akustisten ja sähköisten äänten massaa, mutta kuitenkin erilaiselta. Se kuulostaa senlaiselta, että Selväpyy olisi löytänyt tiensä samaan musiikilliseen maailmaan kuin yllämainitut ryhmät, mutta aivan eri reittiä. Lopputulos on sama, mutta toinen. Tykkään yllättävän paljon.

Circle on viime vuosina vakiintunut jäsenistöltään, mutta muuttunut täysin arvaamattomaksi musiikkinsa suhteen. Julkaisutahtinsa on kiivasta ja poukkoilua on ollut herkullista seurata. Uusimpansa, Panicin (Ektro Records, 2007, CD) kohdalla on ollut ekaa kertaa pakko miettiä, että onko miehiltä karannut mopo lopullisesti käsistä vai ovatko he vain kerta kaikkiaan jollain korkeammalla luovuuden tasolla; sellaisella, jota tavallinen kuolevainen ei voi käsittää. Synkistelykannet, taas uudet nimet pojilla, tarrassa sanotaan että "Finland speed-kraut pioneers". Levy alkaa muutamalla Miljard-henkisellä ambient-biisillä, tosin isommalla 70-lukulaisella kosmische-soundilla. Sitten ryntätään kuusi biisiä noin seitsemään minuuttiin. Hc-Sweetheartia, rääkymistä, pam pam. Rättö vetää syntikalla ihan omia juttuja. Sitten reilut kymmenen minuuttia aaltoilevaa, monotonista dronea ja sen perään reilut kymmenen minuuttia kuplivaa, vähäeleistä jammailua. Levy on ohi, mitä hittoa oikein tapahtui? En tiiä, mutta tulispa taas pian uutta.

Enpähän aio nyt enempiä paneutua levyn historiaan, siitä voitte lukea muualta; totean vain lyhykäisesti, että Matti Järvisen Matin levy (Rocket Records/Kreegah Bundolo, 2007, CD) on hieno uudelleenjulkaisu. Ei se aina ole just jetsulleen rokkia minun makuuni, mutta pidän kuitenkin jokikisestä biisistä varsin paljon. Niissä on persoonallisuutta ja rakkautta musiikintekoa kohtaan. Positiivista musiikkia.

Pieni tanssi yli nautojen

Clüster Duon Dances (Qbico, 2006, LP) jäi viime vuonna väliin, joten tilaisuuden tullessa piti nyt korjata erheensä ja hankkia levy hikisiin näppeihini. Tiivistunnelmaista duo-improvisaatiota hroilta Sahlakari (rummut) et Swanljung (kosketinsoittimet). Swanljungin Sun Ra -soundista on muuallakin mainittu, eikä moiselta mielleyhtymältä voi tosiaankaan välttyä vaikkakin itse soundin ohella ei yhtäläisyyksiä näiden kahden musikantin välillä juuri ole. Sahlakari tuntuu useimmiten välttelevän rumpusettinsä lautasosiota, mikä luo ihan kiinnostavan kuivan tömisevän rumpusoundin varsinnii verrattuna siihen yleiseen free jazz -rummutteluun, jossa lautaset sihisee ihan tauotta, mutta taitaa olla pitemmän päälle aavistuksen puuduttavaa kuivuudessaan. Ylipäänsä, vaikka vallan hyvä levy onkin, Dances tahtoo silloin tällöin tuntua turhan klaustrofobiselta ja tiiviiltä; happi loppuu, pyörryttää.

Yhden miehen spacerockbändi TBX:n debyyttilevy R0705 (267 lattajjaa, 2007, CD-R) on sillä lailla onnettomassa asemassa, että vaikka onkin ihan hyvää ja pätevää spacerokkia, niin se on vain sitä, ei sen enempää. Eikä tietysti tarvitsekaan olla mitään sen enempää, mutta ainakaan allekirjoittanut ei saa tästä oikein mitään irti. Tätä tehtiin aika lailla tarpeiksi jo 90-luvulla.

Unilintu (Dekorder, 2007, LP) on jo toinen kokoelma Kuupuun musiikkia sekalaisilta cd-r ja kasettijulkaisuilta ja sellaisenaan hyvin samankaltainen kokonaisuus kuin viimevuotinen Yökehrä. Parhaimmillaan Kuupuun musiikki on kaunista, kekseliästä, jopa hypnoottistakin. Huonoimmillaan äärettömän tavanomaista delaypedaalinysväämistä, mutta onneksi nämä hetket ovat vähemmistössä näillä älppäreillä. Kuluttajaystävällisiä paketteja nämä ja suositeltavia ostoksia.

Laatumunakas

Muuan mies
Aurinkoinen anjovisleipä
Helmi levyt
2007
KAS

Helmi levyjen voittokulku jatkuu ja alkaa ihmetyttää, että mistä näitä dimangeja oikein kaivetaan esille? Arwi Lindin kellarista?

Oli miten oli, Muuan miehen debyyttijulkaisu Aurinkoinen anjovisleipä periytyy 2000-luvun alkuhämäristä. Laulaja/lauluntekijä/kitaristi Ismo Puhakan (bändissä mm. jo edellämainittu hra Lind, sekä Joose Keskitalo) biisit ovat niin tolkuttoman ytimeenkäypiä, että onpi vaikea ymmärtää miksi näitä on näinkin monta vuotta pimitetty. Vuoden 2007 virallisen kesähitin (minä sen päätän, perhana) "Tyttö" aurinkopopista "Susibluesin" rasvaisen röyhkeään rockabillyyn, päätteeksi tulkinta Tuomas Anhavan "Tankalaulusta" ja vielä pari muutakin hittiä siinä välissä. Puhakan monitahoisessa ja riemukkaassa biisintekotaidossa on jotain peitsamolaisen naivistista. Nasevaa, ytimekästä ja sanoinko jo, että pidän tästä ihan tolkuttomasti enkä ollenkaan kyllästy? Ja että kyseessä on aivan varmasti yksi tämän vuoden parhaita poppilevyjä?

Sanoinpahan nyt.

Paitsi että. Aurinkoinen anjovisleipä ei suinkaan lopu tähän. Kasetin loppuun on nimittäin vielä ympätty kuusi Puhakan Fast Tracker -kappaletta vuodelta 1998. Jokseenkin erikoinen ratkaisu. Ei sillä, ne ovat träkkeribiiseiksi varsin hyviä, eikä niitä tarvitse alkaa kelailla ohitsen vaan kuuntelee ihan mielikseen, mutta on ne silti träkkeribiisejä. En tiiä, ehkä olen jotenkin rajoittunut tämän asian suhteen. Kaikkea sitä.

Sydänten ahmija

Islaja
Ulual yyy
Fonal
2007
LP

Olin jotenkin antanut itseni ymmärtää, että Islajan uusin levy saattaisi olla aiempia enemmän ns. bändilevy, mutta ei, samalla solipsistisella linjalla jatketaan. Jonkinlaista osviittaa Islajasta bändinä antaa levyn kenties vahvin biisi, "Pete P", jossa Arwi Lindin rummut ja Jukka Räisäsen basso ja foni yhdistyvät Merjan lauluun ja äänirakennuksiin tavalla, joka tekee kappaleesta hyvin luontevan ja luonnollisesti kulkevan kuuloisen. Tuntuu melkein rock ynnä roll -musiikilta.

Noin muutoin levy rakentuu usein pianon ja laulun varaan. Se kuulostaa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta riisutummalta kuin Islajan edelliset debyyttilevyt, vaikka toisaalta on äänimaailmaltaan studiomaisempi (ja sanoisinko "ammattimaisempi").

Ehkä tästä syystä lauluosuudet kuulostavat nyt liian irrallisilta ja sitä myöten jotenkin väkinäisiltä ja pakotetuilta. Äänessä on kireyttä, se yrittää liikaa tai sitten liian vähän. Ulual yyy onkin Islajan ensimmäinen levy, jonka kohdalla olen joutunut kysymään itseltäni, että pidänkö minä tästä ihan oikeasti?

No, kyllähän minä pidän. Ei ole ainakaan tässä varhaisessa vaiheessa yhteistä elämäämme Islajan parhaaksi arvostamani levy ja ajoittain jopa hieman luotaantyöntävä sekä ankean laahaava, mutta sen parhaat hetket ovat juuri sellaisia sykähdyttävän kauniita, rumia ja salamyhkäisiä hetkiä, joihin Islajan musiikissa alunperinkin ihastuin. Jo edellä mainittiin levyn kohokohta "Pete P" ja paljon muita hienoja hetkiä on ripoteltu pitkin poikin albumia, mutta vielä haluaisin jalustalle kohottaa b-puolen kappaleen "Muukalais-silmä", jonka pseudo-arabialainen sanaton veisuu ja rytmiikka kuulostaa herkullisen tuoreelta sinänsä kuluneista tehokeinoistaan huolimatta ja osoittaa sikäli hyvin miten omaehtoista Islajan musiikki parhaimmillaan on.

Kaiken kaikkiaan on ehkä vielä liian varhaista yrittää asettaa tätä levyä minkäänlaiseen viitekehykseen Islajan tuotannossa. Aiemmat levynsä, Meritie ja Palaa aurinkoon, ovat jo löytäneet paikkansa ja määritelmänsä, mutta tämä: tästä en vielä oikein tiedä.

Ankeiden totuuksien lyhyt oppimäärä, kurssi #4

Absoluuttisen nollapisteen tuore EP-levytys Lihassa ja taivaassa (Johanna, 2007, CD) on lähes napakymppi ja joka tapauksessa piristävän pirtsakka melko raskassoutuisen Mahlanjuoksuttaja -albumin jälkeen. "Rakasteluplaneetta Erotica" on semmoinen tarttuva poppibiisi, jollaisia bändi ei ole viime vuosina kauheasti tuntunut harrastavan. Hyvä homma, mutta silti odotan Nollapisteen seuraavaa albumia enemmän Liimatan toimittamia, syksyllä (?) ilmestyviä Veikko Ennala -kokoelmia.

Bonnie 'Prince' Billyn viime albumilta The Letting Go on lohkaistu yksipuolinen (tässä voisi taas mainita jotain typeristä mediaformaateista ja luonnonvarojen tuhlailusta, mutta enpä viitsi) maxisingle Lay & Love (Drag City, 2007, 12"). Nimibiisi on albumin kaunein romanttisesti virittynyt laulelma (muttei silti ehkä levyn paras biisi, koska olen hyvin perso "The Seedlingille") ja ansaitsee toki singlejulkaisun. Sen seuraksi on pukattu pari albumilta löytymätöntä (kielipoliisi?) kappaletta: "Señor" ja "Going to Acapulco". Ensinmainittu on niin minimaalinen miniatyyrimainen kappale, että tahtoo ikään kuin kadota noiden kahden muun väliin, vaikka hieno onkin. Jälkimmäinen taasen on torvineen sellainen epämääräisellä tavalla röyhkeä töräytys, jollaisen Oldham myöskin hyvin taitaa. Suositellaan.

Jussi Lehtisalo & co on täällä taas. Rakhimin Crimson Umbrella (20 Buck Spin, CD, 2007) näyttää metallilta, ei haise oikein miltään (paitti mitä ny kansipahvi haisee pahvilta) ja kuulostaa... No, kuulostaa miltä kuulostaa. Se on hyvin vapaa noidankattila, jossa pörisee ja kolisee, mutta kovin kovin hitaasti. Jos se on metallia, niin mankelin läpi vedettyä sellaista: se on venynyt tosi pitkäksi, vähän epämuodostuneeksi soiroksi ja rumpali unohti jo alunperinkin metronomin matkustajakodin yöpöydälle, eikä enää muista miten tahtilajit toimii. Ei ota selvää, mutta aika tahmean makeaa herkkua tämä(kin) on. Kymmenen pistettä ja papukaijan pyrstösulat.

Shorty Rogers ja katoava viitekehys

Kulkijan Muuttuvat kasvot (Ikuisuus, 2007, CD-R) pitää sisällään sekalaisia äänityksiä viime vuosilta. Osa soolona, osa kera muiden (nimeämättä jäävien). Tyypillisen tasavahvaa hämystelymusiikkia, miksi sitä kukin sitten haluaa nimittää (vaikka forest folkiksi, jos on sillä päällä). Se vaan jossain määrin häiritsee, että lähes kaikki kappaleet ovat jotenkin samasta muotista samoilla soundeilla veistettyjä, vaikka ne tosiaankin ovat muutaman vuoden ajanjaksolla äänitettyjä - vaihtelua jään kaipaamaan.

Sonatas and Interludes for Prepared Piano on tervetullut uusintajulkaisu (Él/Cherry Red, 2006, CD) John Cagen todennäköisesti tunnetuimmasta (jos ei sitä yhtä oteta lukuun) teoksesta. Kyseessä on siis teoksen ensimmäinen äänitys vuodelta 1950, armenialaispianisti Maro Ajemianin esittämänä. Kaunista, kekseliästä, ehkä jopa hieman salaperäistä musiikkia. Minähän en paljoa mistään mitään tiedä, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että tätä pidetään melko definitiivisenä äänityksenä, joten kannattanee ns. hoitaa homma kotiin.

Neil Youngin Live at Massey Hall 1971 (Reprise, 2007, CD) on kolmas volyymi Youngin arkistosarjassa (volyymi 1 julkaistaneen syksyllä ja se on kaiketikin melko massiivinen laatikko). Tällä kertaa akustinen setti: äänijänteet, kitara ja piano. Materiaali silloista hittikimaraa sekä vielä levyttämättömiä biisejä (kuten "A Man Needs a Maid/Heart of Gold Suite"). Jumalallisen kaunista ja koskettavaa, tietysti, eikä tästä oikein voi muuta sanoa kuin että pakkohankinta niille joille se on pakkohankinta. Tai jotain sensuuntaista.

Istutetaan puu

Tulasi
Maa Autaa
Sloow Tapes
2007
KAS

Kulkijan ja Kutomon Tulasi-duossa on jotain sellaista, mitä en osaa kuvata muuten kuin sanalla "hippimäinen". Ei sellaista hassispöllyistä kitaraekskursiohippimäisyyttä tai bongontaputteluhippimäisyyttä, mutta hippimäisyyttä kumminkin.

Hipit sikseen, tämä vajaa puolituntinen kassunpuolikas on aika makoisa namipala. Matalavireistä, merkillistä ambienssia. Huilujen liverrystä, shamaanihoilausta, etäistä rytmiä, huminaa. Kuulostaa jotenkin multaiselta ja maanläheiseltä.

Sellainen levytys, josta on hieman vaikea saada otetta ja jota on aavistuksen hankala kuvailla sanoin. Ei mikään unohtumaton mestariteos, mutta sellainen teos, joka vie mukanaan omaan pieneen sisäänpäinkääntyneeseen maailmaansa jossa on helppo viihtyä. Sympaattinen.

Sensuelli vajaa

Palamaitoa
Puuteriaika
Sirpaleena
2007
CD-R

Palamaitoa kuvaa musiikkiaan oikeastaan paremmin kuin itse osaisinkaan. "Puuteriaika", "Pienet muusikot", "Jännittävä matka", "Kaihoissa tyvenyys". Nämä nimet kertovat paljon ja samalla eivät tietenkään yhtään mitään, ainakaan niille jotka eivät ole sitä musiikkia kuulleet.

Se on tuttua ja tuntematonta. Akustisia ja elektronisia instrumentteja, improvisaatiota, sekamelskaa, tyyntä, sen sellaista. Onhan näitä kuultu, voisi sanoa, mutta ihan omanlaiseltaan tämä kuulostaa. Vaski-introsta akkarin rämpyttelyyn, "Jännittävä matka" on pop-entropiaa. Levyn jonkinlainen pääteos, 20-minuuttinen "Vaippa", on koko matkansa ajan kiinnostava äänimaisema ja jo sellaisenaan, ihan yksinään olisi julkaisun arvoinen.

Kaikki hajoaa ja sitten pitää taas koota palaset yhteen.

Karvainen varjo

Hetero Skeleton
En La Sombra Del Pàjaro Velludo
Load Records
2007
CD

No perhana soikoon: Hetero Skeleton on tehnyt hyvän levyn. En olisi uskonut.

En olisi uskonut siksi, että Hetero Skeletonin (ja hengenheimolaistensa) musiikissa on aina se ongelma, että se toimii vain satunnaisesti. Kaikki mökä ei ole hyvää mökää ja joskus ne osumat on ihan liian harvassa.

En La Sombra Del Pàjaro Velludolla esiintyvä möykkäbändi on ihan yhtä hyperaktiivinen ja keskittymishäiriöinen kuin ennenkin, mutta nyt on saatu levylle koottua napakka setti, jolla ei ole oikeastaan yhtään turhaa hetkeä. Se etenee mieletöntä vauhtia tuokiosta toiseen ilman minkäänlaista määränpäätä tai tarkoitusta ja on varmaankin juuri siksi niin hauskaa ja nautinnollista kuultavaa. Ei ole aikaa tylsistyä, kun poijjaat rynnii, kohkaa ja törmäilee seiniin. Jos joku joskus tekee Maantiekiitäjä-piirretyistä pikakelatun cut-up -koosteen, niin tämä levy sille soundtrackiksi.

Olen yllättynyt, jos Hetero Skeleton joskus vielä tekee tätä paremman levyn. Yllättyminen on kyllä ihan kiva tunne.

Lyhyesti pitkällä

Pharaoh Overlordin Live in Suomi Finland (Vivo Records, 2007, CD) on muhkean kosminen spacerock-eepos viimevuotiselta Kipsarin keikalta. Lehtisalon, Leppäsen ja Westerlundin lisäksi mukana olivat Julius & Pekka Jääskeläinen sekä Faustin Hans Joachim Irmler. Perhanasti riffejä ja ulkoavaruutta; kuin vieroitushoidossa käynyt 70-luvun alun Hawkwind. Ihanaa.

Robert Frippin soololevy Exposure (DGM, 2006, 2CD) on uudelleenjulkaistu mukavannäköisenä pahvikantisena gatefold-näköispainoksena. Ykköslevyltä löytyy alkuperäinen vuoden 1979 julkaisu, kakkoslevyltä vuoden 1985 uudelleenjulkaisu sekä vielä jokunen vaihtoehtoinen versio eri biiseistä. Jokainen kiinnostunut voinee lukea tarkemmin noiden kahden julkaisun välisistä eroista jostain muualta (vaikka tän levyn mukana tulevalta vihkoselta, jossa on vieläpä paljon kivei kuvei). Siit'on aikaa kun tämän levyn viimeksi olen kuullut ja kyllä se toimii edelleenkin. Turhalti poukkoilee tyylistä toiseen (new wave, Crimson-proge, frippertronics jne.) mutta kyllä se kumminkin kasassa pysyy. Ihan kelpo setti, tämä.

Plain Riden parin vuoden takainen esikoisalbumi jäi minulle jotenkin vieraaksi, en päässyt siihen sisälle kovasta yrittämisestä huolimatta. Uusimpansa, Strange Trialin (Ektro Records, 2007, CD) tarina on toinen. Sen toivorikas, valoisa tunnelma koskettaa, korottaa mielialaa, kuulostaa hyvältä aurinkoisena kevätpäivänä. Se on ajattoman kuuloista ja luontevaa rock-musiikkia, jota ei nykypäivänä tehdä yhtään liikaa. Ei mikään napakymppi minulle vieläkään kaikesta huolimatta, mutta jos vaan Westerlund ja kumppanit jaksavat painaa duunia, niin Plain Ridesta voi hyvinkin tulla vakavasti otettava kilpailija Jolly Jumpersille Suomen (maailman?) parhaana rock-bändinä.

Ville Leinonen - "Pieni ja lämpöinen"

Kuolleen lampaan silmät

Topias Tiheäsalo
Eyes of a Dead Lamb
Tyyfus
2006
CD

Topias Tiheäsalo on varsin matalan profiilin mies siihen nähden, että on tolkuttoman lahjakas artisti. Aktiivisesti keikkailevaa (Sir Trio, Pymathon etc.) kitaristia ei ole liiemmälti levyillä kuultu ja jo v. 2005 äänitetty Eyes of a Dead Lamb on hänen ensimmäinen varsinainen levyjulkaisunsa (Tiheäsalon John Fahey-henkinen soolosetti sisältyi Tulipesän nettijulkaisuun On the Brink, mutta sitäkään ei enää/tällä hetkellä ole saatavilla.)

Bändiyhteyksissä useimmiten varsin ekspansiivisesti ja räjähtelevästi kitaraa soittavan Tiheäsalon soololevy on ääriminimalistista improvisaatiota. Jazzia siinä missä Derek Baileykin oli jazzia. En sano tätä millaan lailla negatiiviiseen sävyyn, mutta Eyes of a Dead Lamb on musiikkia kuin suoraan The Wiren sivuilta.

Kahdeksaan nimettömään kappaleeseen jaettu levy lienee äänitetty yhtenä settinä, niin luontevasti se ainakin soljuu minuutista toiseen. Kitaraa käsitellään vapaamielisesti, nuotteja ja sointuja ei kannata etsiä Tiheäsalon houkutellessa ääniä esiin puusta. Usein soittimesta lähtevät äänet ovat hädin tuskin kuultavissa; pitkät hiljaisuudet luovat jännitettä, joka harvoin purkautuu käsinkosketeltavalla tavalla. Kuuntelu vaatii keskittymistä ja keskittyminen palkitaan.

Kyllä, tämä oli kaiken odotuksen arvoinen levy. Seuraavana levylle asti ehtinee Pymathon ja odotettavissa on täydellinen tyylillinen vastakohta tälle.

Trio Creepy @ Monk, 23.3.2007

Ihan kuin Monkissa olisi ollut nyt maaliskuussa joku svengaavan free jazzin teemakuukausi: Skalle & Sharon, Black Motor ja nytten Trio Creepy. En valita kuitenkaan, pois se minusta, sillä varsin mainioita keikkoja ovat kaikki kolme olleet.

Tämäniltainen norjalais-tanskalais-suomalainen Trio Creepy toimii kumminkin lähes yksi yhteen samalta pohjalta kuin esimerkiksi Black Motor: free jazzia, mutta lähtökohtana rytmi ja svengi, ei vapaa improvisaatio.

Näistä kolmesta triosta nyt puheena oleva tarjosi ehkä kaikkein tehokkaimmat setit (tai sitten se vaan tuoreimpana tuntuu parhaimmalta). Näillä jässeillä rytmi oli kuin paalutustyötä; hemmetin raskasta junttaamista. Ja silloin kun vaihdettiin vapaalle, ei pidätelty vaan annettiin tulla niin että persauksissa tuntuu. Hissuttelutuokiot oli minimoitu, mutta ei tämä silti sellaista ylimaskuliinista mättöäkään ollut. Rumpusooloja oli kyllä vähän liikaa.

Viimeksimainitusta huolimatta, rumpali Håkon Berre ja basisti Adam Pultz Melbye olivat kuitenkin illan tähdet. Astro Can Caravanissakin soittava fonisti Joakim Berghäll veteli turhan usein ohjesäännön mukaista freetä ilman oivalluksia, mikä oli sinänsä sääli, sillä ajoittain hältäkin tuli hienoa soittoa. Melbyen suolibassossa oli mielettömän jykevä ja fantastinen soundi ja Melbye itse sen verran jäntevän näköinen kaveri, että onpi tainnut tulla noita kieliä venytettyä setti jos toinenkin.

Eipä Trio Creepykään mitään pyörää uudelleen keksinyt, mutta ylti ajoittain niin tulenpalavan villeihin jaskoihin, että ei semmoistakaan kauhean usein pääse kuulemaan. Kyllä jatsi on iloinen asia, jes söör.

Trio Creepy @ MySpace

Yöstä kotiin

Sami Kukka
Kuolema tekee tuloaan
Helmi levyt
2007
CD

Sami Kukasta on ajoittain kenties yritetty tehdä jonkinlaista Suomen omaa kadonnutta acid folkkaria, jonkun Simon Finnin tyyliin, hyvänä esimerkkinä Rumban Jean Ramsayn tökerön mytologisoiva arvostelu tästä Kukan uusimmasta albumista. "Sami Kukka on mysteeri", alkaa Ramsay juttunsa ja jatkaa, "Mies julkaisi debyyttinsä vuonna 1988, sen jälkeen - ei mitään." Kukka ei kadonnut mihinkään, eikä vähäiseen julkaistuun tuotantoon liittyne mitään mysteeriä: se on vain karu osoitus siitä tosiseikasta, että aina ei voi voittaa. Kukan vähäeleistä trubaduurimusiikkia kohtaan ei vain tainnut löytyä tarpeeksi kiinnostusta. Onneksi maailma on muuttunut (?).

Kuolema tekee tuloaan on Kukan hienoin levy (ja uskallan tämän sanoa debyyttilevyänsä kuulematta), levy joka lunastaa edellisen Vettä kuusta -albumin (2002) lupaukset. Osan
tämän levyn ansioista voinee sälyttää Helmi levyille ja tuottaja/äänittäjä Joose Keskitalolle, sen verta hienon kokonaispaketin ovat kokoon pistäneet.

Päävastuussa on tietty Kukka itse. Laulunsa ovat surullisia ja melankolisia sillä kauneimmalla mahdollisella tavalla, koskettavia. Laulajana Kukkaa voinee kenties luonnehtia parhaiten sanalla "pätevä", mutta ylittää jokseenkin keskinkertaisen äänensä asettamat rajoitukset esittämällä biisinsä tunteella ja avoimesti. Eniten tällä levyllä pääsi kuitenkin yllättämään Kukan kitaransoitto, joka edellisellä levyllä tuntui olevan lähinnä säestäjän asemassa: nyt itse kitarointi nousee useasti melkein itse biisien yli. Se on kiinnostavaa ja kekseliästä ja Keskitalo on ollut oivaltava sitä äänittäessään.

Levyllä on säestyshommissa mukana Keskitalo ja muita Paavoharju-musikantteja sekä viime levyltä tuttu laulaja Mia Kähärä, mutta perkussiot ja muut soittimet ovat niin huomiotaherättämättömiä lisämausteita, ettei niitä edes huomaa jos ei erityisesti kuuntele. Äänimaailma on kuitenkin (tai juuri sen takia) lumoavan rikas ja erittäin lämmin, kuin Paavoharjun omilla levyillä.

Yleensä ottaen Sami Kukka/Joose Keskitalo/Helmi/Paavoharju -yhteistyö on tuottanut niin makeaa hedelmää, että sitä sopii odottaa saatavan jatkossa lisää.

Black Motor @ Monk, 16.3.2007

Joo-o, joo-o. Melkein tyhjälle salille alkoi Black Motor soittaa, mutta kyllähän se tupa illan mittaan täyttyi. Ja mikäs täyttyessä. Aiemmat BM:n Turun keikat on jääneet allekirjoittaneelta väliin, nyt harmittaa. Soittivat meinaan tavattoman makeaa jatsia.

Soitossa meni iloisesti sekaisin free, svengijengiäksön ja standardit. Hitto vie, välillä lähti ihan kuin jollain Impulse!-levyllä. Hitaammat hissuttelutuokiot ei oikein tahtoneet toimia, saattoi johtua ympäristöstä/taustamelustakin, mutta kyllä Sippola/Rauhala/Laihonen-trio parhaimmillaan oli villeimmillään. Standardit lähti nekin kyllä hienosti ja oikeastaan parhaita kohtia olikin ne, kun nuo kaksi edellämainittua elementtiä yhdistyivät. Siinä aitaa kaatuu ja tanner tömisee, kun hevoset nai. Vai? Hä? Emmätiiä, mut jumankek.

Oikeastaan viitsi edes keikkaa sen kummemmin miettiä ja analysoida, joskus joku on vaan hyvää ja mainiota. Mutta erityismaininta Ville Rauhalan pystybassotyöskentelylle: on ilo seurata noin antaumuksellista soittoa.

Käykää ihmeessä katsomassa. Koska levy?

Black Motor @ MySpace