Niinpä niin, eli kylmää lunastusta beibi. Aiemmissa arvioinneissani olen vaatinut TBX:ltä aina vain parempaa, joten lienee oikeudenmukaista, että kolmannella levyllään Collider (267 lattajjaa, 2008, CD-R) tämä avaruusrock-kummajainen tuntuu tekevän just sitä mitä olen halunnutkin, eli toimivan, vahvan albumikokonaisuuden. Olkoonkin, että levyn soundi on aiempaa elektronisempi ja ehkä hitusen vähemmän kiinnostava, niin kiitosta suitsutan juurikin siitä syystä, että tämä tuntuu nimenomaan Levyltä, eikä satunnaisten biisi-ideoiden täyttämältä demolta. Mutta koska tunnetusti säästän ylenpalttiset kehut ja varauksettoman ylistyksen vain ja ainoastaan Circlelle, niin todettakoon, että toivoisin TBX:n tulevaisuudessa karttavan digitaalista virtuaalistudiosoundia ja hakevan enempi livefiilistä musaansa. Mutta kuulkaapa, se on aina positiivista kun huomaa odottavansa kiinnostuneena, että mitä joku rokkipumppu seuraavaksi saakaan aikaan.
Amigo Resultin äänirakennelma Vid Baljan (267 lattajjaa, 2008, CD-R) on sellainen teos, joka putoaa tehokkaasti kaikenlaisten genremäärittelyjen välitilaan. Onko se äänimaisemaa, musique concrétea, kokeellista pop-musiikkia, jotain muuta? Ihan sama, sillä minä tykkään, suosittelen vapautuneen musiikin ystäville ja toivon, että saan kuulla samaa sorttia vielä paljon lisääkin.
Grey Parkin "agenttisarjan" ensimmäinen osa ilmestyi jo viisi vuotta sitten, hämmentävää, ja on siitä asti tarjonnut moniaita ilahduttavia sekä tyydyttäviä nautintohetkiä. En tiedä, onko A Final Exam for a Agent (267 lattajjaa, 2008, CD-R) kumminkaan sitten sarjan viimeinen osa, mutta jos onkin niin komia päätös kyllä. Kepeän miellyttävää ambientia, kevyttä noise-surinaa; tuttuja elementtejä ja sitten vielä "Niin yksin mä oon". Elektropostpunkpoppia? Siinähän lauletaan!Huonommin kuin Nykäsen Matti! Mahtavaa!
Steel Mammoth osoittaa toisella pitkäsoitollaan The Kingdom of the Golden Hammer (Super Metsä, 2008, CD) olevansa ihan muuta kuin kertakäyttöinen neronleimaus. Sanoitukset ovat edelleen pöhköä metal-nonsenseä, mutta bändin kokoonpano on muuttunut (Heavy Salminen on tullut epäilemättä kiireisen Juicyiferin tilalle) ja musiikkinsa soundi karannut yhä kauemmas hevin puitteista. Jotain rokkia ne ny kumminkin iloluontoisesti soittaa ja mahdottoman hyviä biisejä ovat tehneet ("Steel Factor" on JÄRISYTTÄVÄ). Väittäisin, että tällä levyllä on jopa paljon kaupallista potentiaalia: en näe mitään syytä sille, miksei tämä tämmönen miellyttäisi vaikkapa jotain YleX:n kuuntelijaa tahi Rumban lukijaa. Toisaalta, hittoako minä ymmärrän kaupallisesta potentiaalisesta? All hail rock'n'roll!
Aiemmin useitakin äänitteitä julkaisseen Ester Polandin Sateenvarjo (Luovaja, 2008, CD-R) oli oma ensitapaamiseni tämän duon kanssa. Ns. positiiviset vibat sai aikaan tämä. 40-minuuttinen psykehoure kärsii kapeahkosta soundista (tarttis kosmisemmat mittasuhteet), mutta itse musa on kyllä kivaa. Kuulokemusaa, ehdottomasti (semmonen sekametelisoppa, voipi tarttua kaikenlaisiin pikku yksityiskohtiin) ja vaikkei tämä toistuvaa kuuntelua taida oikein kestääkään niin pariksi illaksi kyllä riittää kiintoisaa nojatuolimatkailua.
Mopin ja Aivokurkiaisten toinen, eponyymi albumi (Lipposen levy ja kasetti, 2008, CD) vaikuttaa ei niin kovin inspiroituneelta välityöltä. Ei se huono ole, sikäli että sitä kuuntelee kovasti mielikseen ja se on sen verran tiivis paketti (piirun vajaa puoli tuntia) ettei ehdi kyllästymään, mutta hitto soikoon, kun ei sillä ole ollenkaan niin tarttuvia biisejä kuin bändin debyytillä. Irstas homostelu vaikuttaa ajoittain jo vähän väsyneeltä idealta, mutta toisaalta toivoisin, että Moppi jatkaa valitsemallaan tiellä; kyllä homoseksikin ansaitsee olla hyvän pop-musiikin aihealueena.
Re-clip
Uptown Loops
Antero Toiviainen
Liljanto
1234567890
Elvis
Rabbit Ilsn Records
2008
CD-R
Luupeista rakennettuja glitchrytmejä tarjoaa Re-clipin minicd Uptown Loops. Avant-teknoa tämä, kenties eikä nyt kaikkein omaperäisintä tahi kekseliäintä sellaista, mutta lähdeäänien hatara ja virheellinen olemus saa levyn kuulostamaan viehättävän abstraktilta. Kappaleiden määrätietoinen yksioikoisuus ja variaation vähäisyys tiivistyy levyn lyhyessä mitassa erinomaisen kuunneltavaksi kokonaisuudeksi, johon ei ehdi kyllästyä.
Hra Antero Toiviaisen aiemmin kasettina ilmestynyt sooloalbumi Liljanto sisältää lo-fi makuuhuoneäänitehenkisiä akustisella kitaralla säestettyjä lauluja ja on varsin sympatiseerattava tuotos. 90-lukulaista fiilistä on isosti. Biisien taso on asiaankuuluvasti vaihtelevaa; ajoittain kaipaisi ideoiden terävöitystä ja turhuuksien karsimista, mutta semmoinen touhu toisaalta vähentäisi tällaisen materiaalin välittömyyteen perustuvaa charmia. Soundit on mukavan rämisevät (puuta ja muovia) ja olisikin oikeastaan sopivinta kuunnella Liljantoa nimenomaisesti c-kasetilta. Tämäntyyppinen juttu vaatii magneettinauhaa.
Tekisipä mieleni haukkua 1234567890 hiton typerän nimensä takia ja sen jälkeen Elvis-albuminsa samasta syystä, mutta eipä nyt olla ilkeitä. Musiikkinsa on kuitenkin aika kelpoa. Erilaisia kokeellisen rockin (ymmärretään tuo "rock" hyvin laajasti, jookos) elkeitä löytyy tältä levyltä paljon ja kokeilunhalu sekä -ilo kuuluu kaikessa vahvana. Liikaakin tässä nyt kurkotellaan moniaisiin suuntiin, sillä bändi jää nyt kovin anonyymiksi, vaille sitä ominta tunnistettavaa olemusta. Tästä bändistä voisi hyvinkin tulla Jotain, kunhan jaksavat tehdä työtä sen eteen. Ja jos vielä vaihtaisivat nimensä, hemmetti.
Aalto
Aalto
Centre of Wood
2008
CD-R
Sampo Salosen Aalto-yhtye muistuttaa, jos ei muuten niin ainakin pintapuolisesti, turkulaista Transkaakkoa. Sikäli, että molempien musiikki on tavalla tahi toisella luokiteltavissa kansanmusiikiksi, folkiksi, maailmanmusiikiksi (mitä nimitystä nyt sitten tohtiikaan käyttää), mutta kummallakaan orkesterilla ei ole halua taikka pyrkimystä sellaiseen "aitouteen", jota traditionaalisemmissa folk-piireissä kenties arvostetaan.
Aalto poimii sävyjä ja vaikutteita sieltä sun täältä, yhtä lailla Intiasta kuin Itä-Euroopasta. Korva tunnistaa sen jonkinlaiseksi kansanmusiikiksi, mutta sellaisen kansan, jota ei ole olemassakaan, paitsi ehkä nykyisessä globalisoituneessa ja kutistuneessa maailmassamme, jossa ei ole kaiketikaan enää juuri väliä sillä, mihin maantieteelliseen kolkkaan on sattunut syntymään. Päällimmäisenä Aalto toki kuulostaa suomalaiselta, siitä huolimatta, että yhtyeen instrumentaatio koostuu muiden muassa sitarista, klarinetista ja Salosen tuvalaisesta doshpuluur-luutusta ja samoin tuvalaisesta kurkkulaulusta.
Viisiminuuttinen "Intro" on oiva esittely yhtyeen äänikuvaan, jossa perkussiot, sitar, doshpuluur ja klarinetti kutovat tiheän verkon, jonka päällä vokalistit Salonen ja Johanna Rossi duetoivat. Salosen kurkkulaulu ja Rossin puhtaan voimakas ääni sointuvat hienosti yhteen ja niiden kontrasti on kovastikin miellyttävää kuultavaa. Kuten asiaan kuuluu (kaiketi), luonto on vahvasti läsnä musiikissa, sanoituksissa ja kuvastossa, mutta tavanomaisen ympäripyöreää hippeilyä vältetään ansiokkaasti, parhaiten viehättävän ilkeässä "Metsätaloushöömeissä" (tuvalainen trad. suomalaisin sanoin), jossa suomalaisen luonnon todellisuuspakoisille ihannoijille näytetään napakasti kaapin paikka.
Tämä esikoisalbumi koostuu kahdesta eri osiosta. Puolet kappaleista on Aallon nykyisen kokoonpanon tuotoksia, puolet Sampo Salosen vanhempaa soolotuotantoa. Mitään järin radikaalia erkanemispistettä ei levyn puolivälistä löydy, uudet ja vanhat kappaleet kuulostavat yhtenäiseltä kokonaisuudelta.
Eri esittäjiä
Lauluja suuren mäen alta
Laatutuote
2008
CD
Pispalalaisten aktiivien kokoonpanema antologia on erinomainen muistutin siitä, että hyvää musiikkia tehdään siellä sun täällä kivenkolojen alla eikä sitä välttämättä ikinä tule kuulemaan, jos ei joku ota ohjia omiin käsiin ja tee jotain.
Pääosin tyystin tuntemattomia (siis omien piirien ulkopuolella) artisteja esittelevä kokoelma on tasaisen vahvaa laatua. Tyylilaji on folk-pop ja jos nyt joskus sanoitukset saattavat irvistyksiä aiheuttaa ja silloin tällöin tulee musiikkiopistomielleyhtymiä, niin kuitenkin varsin valmista tavaraa ovat aktit saaneet aikaiseksi. Kaunisäänisiä laulajiakin tuntuu Tampereella löytyvän joka kulman takaa.
Leppoisan ja lempeän akustisten tunnelmien joukosta esiin pomppaa ainakin Kusti Vuorisen (Suurin Onni) Tampo-yhtyeen haitarivetoinen instrumentaali "Tuonenvirta" ja levyn yleisilmettä lo-fimpi ja haparoivampi ja siksikin viehättävä Tuulin "Suihkulaulu". Mutta eipä tälle kokoelmalle ole pahoja huteja eksynyt, jos nyt jokunen kappale tosiaankin vähän saa irvistelemään. Moniaita akteja kuulisi mieluusti enemmänkin. Vetoapua pispalalaisille antaa myös Joose Keskitalo laulullaan "Pispalan tyttö", joka on toki kokoelman parasta antia.
Circle
Hollywood
Ektro Records
2008
CD
Circle se jaksaa yllättää. Aina sitä luulee ennakkoon tietävänsä mitä seuraava levynsä tulee tarjoamaan, mutta aina saa huomata olevansa väärässä.
Toki Hollywood on taas uusi hevilevy, kuten oli tiedossa, mutta mimmoista heavy metalin ihanuutta, sitä ei kyennyt arvaamaan. Ei edes taannoisen Earthworm -EP:n (No Quarter, 2006) perusteella, jolta on tälle albumille lainattu pari kappaletta ja joka oli Circlen ja Jesters of Destiny -laulaja Bruce Duffyn ensimmäinen yhteistyön tulos.
Tuo edellä mainittu Earthworm ei aikoinaan tavattomasti sytyttänyt, lähinnä juuri Duffyn takia, joka on kuitenkin varsin keskitason metallikukko. Nytkin ensi alkuun tuntui siltä, että Duffy on Hollywoodin heikoin lenkki, mutta tehokuuntelun jälkeen on mieli muuttunut. Duffy sopii tämän levyn vokalistiksi kuin hunajamollukka teekuppiin, sillä Hollywood on erittäin perinnetietoista modernia heviä. Vaikka bändistä löytyy omastakin takaa kaksi hienoa laulutyylittelijää, olisivat Mika Rätön laaja-alainen operettikiekuminen tai Janne Westerlundin kireä nasaali tehneet tästä tyystin toisenlaisen, hämymmän levyn. Toki mukana on sitä tuttua Circle-jumitusta ja omapäisyyttä, mutta pääasiassa tämä on rock-musiikkia ilman kommervenkkejä. Biiseimpiä biisejä mitä Circle on ikuna tehnyt, koukkuja ja riffejä, kitarasooloja. Circle on poiminut 1970- ja 1980-luvun hevistä parhaat päältä ja heittänyt turhat tiensyrjään.
Raivoisan energinen levy päättyy kolmen biisin muodostamaan, yhteensä puolituntiseen Requiem in D Minoriin. Akustisen (Rättö kitarassa) Hard to Realizen jälkeen tulevat Madman ja Suddenly ovat hyvinkin mahdollisesti kaikkien aikojen upeinta, mahtavinta ja eritoten massiivisinta Circleä koskaan (siis ainakin seuraavaan levyynsä asti.) Siinä lähtee vannoutuneimmallakin nössöpopparilla ilmakitara vauhtiin ja olematon heviletti heilumaan.
Alusta loppuun tolkuttoman vahva albumi. Jos Circle jatkaa samaa menoa, niin ne on kohta liian hyviä tähän maailmaan. Taitavat olla sitä jo nyt.
Leevi and The Leavings - "Nigger Jonas (Palkkionmetsästäjä)" (1981)
(Gösta Sundqvist)
Black Label BLSC 8111 (albumi Mies joka toi rock'n'rollin Suomeen)
On tietenkin jokseenkin luonnonvastaista nostaa maailman parhaalta bändiltä vain yksi biisi erikoismaininnan kohteeksi, mutta tästä Leevi and The Leavingsien varhaistuotantoon kuuluvasta kappaleesta on muodostunut yksi omista henkilökohtaisista suosikeistani. Myöhemmässä tuotannossaan Gösta Sundqvistin sanoitukset keskittyivät lähes yksinomaan arkiseen suomalaiseen sielunelämään ja sikäli tietyt varhaiset biisit, "Nigger Jonas" mukaanlukien, tarjoavat vilauksen varsin erilaisesta Leavings-musiikista. Jamaikalaisrytmillä etenevä sävellys on sanalliselta anniltaan puhdasta spagettiwesterniä, kenties ennakoiden tätä seuraavan albumin (Kadonnut laakso, 1982) kansitaidetta. Melankolinen tarina väkivallasta ja kostosta onnistuu kiteyttämään paljon harvoihin riveihinsä. Jotkut tekivät tällaisesta materiaalista parituntisia elokuvia, Gösta Sundqvistille riitti kahden ja puolen minuutin pop-kappale.
Hei Jonas, me luotamme sun aseeseen
Tuli yhdeksän miestä ja yksi nainen
Saaden kaupunkimme kaaokseen
Hei Jonas, taas apuasi tarvitaan
Ne ryöstivät pankin ja saluunankin
Eikä kukaan niitä kiinni saa
Ne veivät kaupunkimme miehet pois
Ja ampuivat selkään
Niin kuin ei murheita jo ollut ois
Mä niitä vieläkin pelkään
Hei Jonas, taas asettasi tarvitaan
Ota kiinni ne kurjat ja syöpäläiset
Että vainajamme rauhan saavat
Hei Jonas, me kyllä vaivoistasi maksetaan
Kunhan kymmenen luotia tiensä löytää
Ja kuolemaa ne tavoittaa
Ne veivät kaupunkimme miehet pois
Ja ampuivat selkään
Niin kuin ei murheita jo ollut ois
Mä niitä vieläkin pelkään
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Keijo
Neverending Blues
Ikuisuus
2008
CD
Niin on moni valkoinen mies yrittänyt soittaa bluesia, niin on moni epäonnistunut. Luontevimpaan lopputulokseen tuntuu suomalainen valkoinen mies yltävän silloin, kun ei yritä liikaa. Tämän on Kari Peitsamon (kts. The Fool, I'm Down jne.) lisäksi ymmärtänyt Jyväskylän lahja maailmalle, Keijo Virtanen.
Neverending Blues on laiskanpulskeaa folk-bluesia, minimaalista ja vähäeleistä. Lainattujen standardien (Woody Guthrieta, toki) lisäksi mitä ilmeisemmin impro-pohjaisia (transsendentaalisia) jumituksia. Roppakaupalla kitaraa (ja vähän mausteita) ja miksei olisi, onhan Keijo kitaristi(nakin) Nero.
Pölyisen keskisuomalaisen valtatien makua, rispaantuneet kynnet. Maaseudulta kaupunkiin, pienin askelin. Menneen maailman romantiikkaa, uuden maailman musiikillisia lejeerinkejä.
