R.I.P. Sky Saxon

1946 - 2009

Twowho
Kesämaalla/Talvikaupungissa
Ikuisuus
2009
KAS

Kesä on viimein päässyt siihen vaiheeseen, jolloin yötkin ovat kuumia. Yöllä, edes kesäisinä öinä, ei pidä ihmisen kuunteleman rokkia tahi muunlaista menomusiikkia, ehei. Yöllä, myös kesäöinä, pitää kuunnella hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä antimenomusiikkia.

Boris Morganassakin soittavien Juuso Paason ja Hermanni Yli-Tepsän Twowho on melkoisen kelvollista yömusiikkia. Viulu/kitara-duo on omistanut tämän debyyttijulkaisunsa toistolle. Jos keksii yhden hyvän kuvion, niin mihinkä sitä uusia tarvitaan?

Tämän kassun ainoa heikkous on siinä, että molemmat puoliskot ovat liian lyhyviä. Musiikki on nättiä ja meditatiivista ja kun sen makuun oikein sattuu pääsemään, ei sen tarvitsisi loppua liian äkisti. Nyt se vähän niinkuin tekee sillälailla.

No juupa juu, ei se nyt kovin paha asia ole, jos on liian vähän tavaraa nauhalla. Yleensä kun käy justiinsa toisinpäin. Joitakin voi häiritä live-äänityksen "autenttisuus" (tahtoo sanoa, että kaikki yleisön ääntelyt ovat mukana), mutta meitä sosiaalisesti rajoittuneita autisteja se ehkä vain ilahduttaa: voimme kuvitella olevamme paikalla siellä jossain.

Tottele minua kone

Paanpa
Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä
Luovaja
2009
CD-R

Luovaja-levymerkin tähänastiseen katalogiin ei varsinaisia täysosuma-albumeja ole montaa osunut, mutta julkaisujen ennalta-arvaamaton monipuolisuus on ollut kovin ilahduttavaa.

Varsinaiseen kultasuoneen on Luovaja näppinsä iskenyt Paanpan kohdalla. Tamperelaisen Pasi Palosen makuuhuoneaktin toinen levy on pieni poptaivas, joka onnistuu jotakuinkin kaikilla tasoilla mitä nyt kärkevä kriitikko pystyy edes keksimään.

Jokusta kitaravoittoista biisiä lukuunottamatta Paanpa piipittää eteenpäin elektropopin voimalla ja vallan raikkaankuuloisesti. Kotikutoinen, päiväpeiton makuinen koneromantiikka tuo vääjäämättä mieleen Kraftwerkin ja pirteä synasäpinä myös Tv-resistorin, mutta yllättävämpiäkin assosiaatioita ilmenee, kuten nyt vaikkapa Karkkiautomaatti, Aknestik tai jopa Noitalinna huraa!

Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä viehätti heti ensikuuntelulla niin paljon, että pistin levyn tehotestiin: toistuvaan päivittäiseen kuunteluun. Testi on paljastanut, etten ole osannut (ainakaan vielä) kyllästyä laisinkaan. Pienimuotoinen pop-klassikko jo syntyessään? Allekirjoittaneen mielenhäiriö? Enpä tiiä, mutta Virallinen Kesähittitarkastaja toteaa Kesän 2009 Viralliseksi Kesähitiksi Paanpan kappaleen "Aina kun mä tuun, mä kuolen pikkaisen".

R.I.P. Hugh Hopper

29.4.1945 - 7.6.2009

Kevätlaulu

Kiila
Tuota tuota
Fonal Records
2009
LP

Kiilalla on takanaan jo yli kymmenvuotinen historia, joskin alkuperäisen Sami Sänpäkkilän ja Niko-Matti Ahdin duo-Kiilan ja nykyisen bändi-Kiilan välillä on niin valtava railo ettei niitä oikein kykene samaksi yhtyeeksi mieltämään.

Ulvilalainen duo-Kiila oli käytännössä koko Fonal Recordsin alkulähde, josta sikisi ja jonka ympärille kerääntyivät monet muut artistit ja kokoonpanot. Kiilan musiikki siihen maailmanaikaan oli innostuneiden nuorten miesten kokeilevaa musiikkia, jossa ilmeni silloisen Mutiny/Bad Vugum -"skenen" vaikutus, mutta joka myös avasi täysin uuden tien Vugumin rock&rähinä -linjalta. Kiila oli amatööri-avant gardea, post rockia, hissuttelua ja vapautta.

Muutamaa ep:tä ja yhtä albumia seuraavan hiljaisuuden jälkeen ilmestyi vuonna 2004 Kiilan toinen (vai ensimmäinen?) albumi Silmät sulkaset. Duo oli vaihtunut bändiksi ja musiikki folkiksi. Eivät uuden levyn nätit laulut toki ihan täysin päässeet yllättämään, olihan jo aiemmillakin levyillä jonkin verran poppimaisia yritelmiä, mutta ihan uusi Kiilahan tämä oli.

Olkoonkin, että Silmät sulkaset-levyn "Kateet linnut" oli ja on edelleen yksi 2000-luvun hienoimpia lauluja, niin jostain syystä uusi Kiila ei millään tahtonut tehdä minuun kovin kummoista vaikutusta. Keikalla se oli "miellyttävä", levyllä "ihan kiva". Tähän päivään asti olen olettanut, että jonkinlaisen särmän puute, liika kiltteys, oli se "vika" joka esti nauttimasta Kiilasta täysin rinnoin. En ole ikinä ollut varma.

Kiila nro 2:n uusin levy Tuota tuota ei anna kummempaa vastausta kysymykseeni, mutta mitäpä tuosta, sillä tämä levy sai jo ensikuuntelulla aikaan melkoisia mielihyvän aaltoja. Kokoonpano on taas jossain määrin vaihtunut, mutta musa on folkkia edelleen. Folk-rockia oikeastaan, vahvasti brittiläisessä 70-luvun hengessä, joskin Kiilalla on etunaan jäsentensä ja vierailijoiden kuvia kumartamaton asenne ja äänelliseen vapauteen tähtäävä luomisvimma. Levyllä vierailevat mm. enempi free jazz -yhteyksistä tutut Sami Pekkola ja Topias Tiheäsalo, ja bändin rumpalinakin toimii nykyisin Jaakko Tolvi. Levyn soundi on sähköinen ja yllättäviin suuntiin etsiytyvä, vapaat instrumentaalijamit ja surisevat avaruuteenkurottelut eivät ole levyllä lainkaan vieraita.

Laulut ovat kuitenkin albumin kantava voima ja millaisia lauluja ne ovatkaan. Aika hyviä, sanoisin. Ehkä jopa fantastisia. On ehkä jopa hieman yllättävää (ei liian) miten vahvan melodisia sävellyksiä on saanut aikaan joukko muusikoita, joista suurin osa tunnetaan jokseenkin, no, "epätavallisemmasta" musiikista. Vaikea mennä sanomaan, kuka on minkäkin biisin kirjoittanut, mutta epäilisin ainakin Pekko Käpillä ja Laura Naukkarisella olleen pitkälti sormensa pelissä.

Korvaa miellyttää sävellysten lisäksi myös hienot laulusuoritukset ja äänten monilukuisuus. Ei nyt mitään Beach Boys -harmonioita sentään ole lurauteltu, mutta rikasta äänenkäyttöä on kuitenkin. Biisien tunnelmat ja yleisilmeet vaihtelevat hellästä hyräilystä varsin "miehekkääseen" paukutukseen. Sanoitukset ovat luonnonläheistä, vanhahtavaa folkkista.

Jos en aiemmin osannut sanoa, mikä nimenomainen syy aiheutti ongelmia Kiilan kanssa, niin tällä kertaa en ihan selvästi osaa sanoa, mikä uusimmassa levyssään on niin miellyttävää. Ehkä kyse on vain siitä, että kaikki osaset osuvat kohdalleen lähestulkoon täydellisesti. Kuulee, että tätä levyä on tehty huolella ja ajan kanssa, perhananmoisella lämmöllä ja intohimolla. Väkevää musiikkia. Tack.

Sami Kukka - "Menen veteen"

Video: Lauri Ainala

Maailman parhaat biisit, osa 5

Dave Lindholm - "Pieni ja hento ote" (1982)
(Ralf Henrik Lindholm)

Johanna JHN 2052 (albumi Aino)
Johanna JHX 011 (single Pieni ja hento ote, osa 1 & 2)

Lieneekö tarpeellista irrottaa yhtä kappaletta albumilta, joka on kaikin puolin täydellinen? Eipä kai, mutta "Pieneen ja hentoon otteeseen" tiiviistyy kaikki se, mikä Ainossa on niin jumalaisen täydellistä. Jousikvartetin ja sähkökitaran ilmava harmonia, Daven lauluääni kaikkein kauneimmillaan. Sanat, jotka ilmaisevat perimmäistä totuutta suoraan mutta myös hämärään varjoon kätkettynä. Herkkää, muttei imelää. "Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään" on yksi kauneimpia lauseita, joita suomenkielellä on ikinä kirjoitettu.

Tämä on musiikkia, jota kuunnellaan yksin yössä ja kenties tirautetaan kyynel tai pari.

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla
Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?
Miten niin jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?
Pidän sinusta, siinä kaikki. Pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä, että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Pieni ja hento ote YouTubessa.

Sinkkukohtaus

Digitaalimiehet
Kivi/Ihmisundulaatti
Lipposen levy ja kasetti
2009
7"

Cosmo Jones Beat Machine
The Nature Of This Deal/Wolf Ticket
Lipposen levy ja kasetti
2008
7"

Fricara Pacchu
Lucy
Vauva
2009
7"

Digitaalimiehet on Black Audio/Steel Mammoth -kiekuja Ville Pirisen sekä casionkoskettelijoiden Noora Federleyn ja Sanna Järvelän hupsuttelubändi. Rumpumaestro Tomi Leppänen antaa taustatukea. A-puolen "Kivi" on 80-lukulaisen koleankuuloinen poppibiisi, joka toimii aikas hyvin, muttei ole sitten kumminkaan ihan tarpeeksi täydellinen poppis ollakseen nerokas. B-puolen instrumentaali ei aiheuta pettymyksiä kun ei aseta liikaa odotuksiakaan, mutta on toisaalta varsin tavanomaista pöhinää ilman Pirisen takakireää laulua. Siitä tulee kyllä mieleen Leppäsen vanha Custom Drummer -ep, mikä ei ole ollenkaan paha asia.

Cosmo Jones Beat Machine ei ole koskaan jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että olisi tullut levyjänsä hankittua, mutta tämä uusin single saattaa hyvinkin asettaa asiat aivan uuteen valoon. A-puoli on pöhkön vetävä, viidakkorytminen epärokkibiisi, b-puoli on hidas, painostava, jazzahtava noir-tunnelmapala. Ilkeen kuuloista, mutta ihanaa. Kyl maar sitä pitää älpeekin hankkia.

Fricara Pacchu on sillain rasittava tapaus, että parhaimmillaan se on saamarin hyvä, mutta huonoimmillaan jotenkin yhdentekevä. Lucy jää tällä skaalalla johonkin puolenvälin tienoille; helkkarin omaperäistä ja hyvänkuuloista touhua, mutta en nyt ihan mahdottoman paljoa jaksa innostua tästä. Kannet on jotain norjalaista black metallia, musa on neljännen ulottuvuuden bailumusaa. On se kumminkin aika hehkeä yhdistelmä, joten anna mennä, anna mennä.

i.v.

Avarus
IV
Ikuisuus / Secret Eye
2009
LP

Olisikohan kauhean paljon liioiteltua väittää Avaruksen olevan jo jonkinlainen instituutio uudessa "ug-skenessä"? Kyseessä on kumminkin Kemiallisten ystävien ohella yksi pitkäikäisimpiä ja edelleen aktiivisia kokoonpanoja, joka Kempsujen tavoin (ja ohella) on sellainen kiintopiste tietylle muusikkokollektiiville, kiintopiste jonka liepeillä pyörii monenlaista muuta bändiä ja artistia. Diskografia alkaa lähennellä pariakymmentä levyä (on cd-ärrää, kassua, sinkkua, ceedeetä ja älppäriä), jäsenmäärä vissiin samaa luokkaa.

Itse en ole koskaan oikein päässyt kiinni Avaruksen syvimpään olemukseen. Tätä kun aloin kirjoittaa, muistelin aiempia levytyksiänsä ja huomasin ettei minulla ole oikeastaan yhdestäkään niistä mitään kunnollista muistikuvaa. Ne nyt on semmosia... möhkäleitä. Paljon siellä on soittajia ja kaikki soittaa jotain. Ne kuulostaa... Avarukselta. Kyl te tiiätte.

Uusimmalla levyllä ne jumittaa krautrokkia. Okei, on hirveän tylsää vetää esiin kraut-kortti heti, kun on vähän motorik-rytmiin viittavaa touhua, mutta siltä tämä nyt vaan kuulostaa. Can-meininkiä. Eikä se ole paha asia ollenkaan, jos sen tekee hyvässä hengessä.

IV taitaa olla Avaruksen levyistä se, joka kaikista parhaiten sopii sellaiseen "klassiseen" albumimuottiin. On hyvät biisit (vaikka kuulostaakin siltä, että ne on vaan leikelty nauhoilta niistä kohdista kun "alkaa meneen"), passeli LP-mitta (ei pääse kyllästymään kun on just sopivasti matskua), mageet kannet (Pauliina Mäkelän ja Amanda Vähämäen käsialaa): Ihan Oikee Levy. Hirveän poroporvarillista ajattelua, toki, mutta ei aina voi olla beatnikki.

Tätä kuunnellessa tulee mieleen, että olisipa kiva olla taas nuori (nuorempi? en oo vielä vanha) eikä niin ryvettynyt kaikenmaailman hämysaastan parissa. Jumankekka kun mieli räjähtäisi ja olisi valtavan innoissaan. Sillä hyvää musaahan Avarus tekee; vapautunutta ja vapaata. Sitä vaan tahtoo olla niin paatunut, ettei mikään muu kuin Dean Martin tunnu enää miltään . Siispä suosittelen antaumuksella Avaruksen IV -albumia kaikille niille nuorison edustajille jotka ovat vasta ottamassa ensi askeliaan kieron musiikin ihmemaahan.

No okei, kyl teitin muittenkin sopii kuunnella.

Paavoharju - "Ursulan uni"

Video: Lauri Ainala ja Jaakko Pallasvuo

Tiedotusluontoista asiaa

Tulivuori on uusi blogimuotoinen kanava suomalaisessa (köyhässä) musiikkimediassa. Tulivuori tarjoaa näillä näkymin perinteisten haastattelujen lisäksi syvempää tutustumista ("kokeellisten") musiikintekijöiden luomisprosessiin (ja uusia biisejä siinä sivussa). Tässä vaiheessa blogista löytyy vasta kaksi artikkelia (Ous Mal ja Paavoharju), mutta näin kiehtovaa ja suurella pieteetillä tehtyä musiikkijournalismia toivoo runsaasti lisää. Huraa.

Tämän tyystin omasta halusta tehdyn mainoksen (minulla ei siis ole mitään tekemistä Tulivuoren kanssa) lisäksi haluaisin huomauttaa niille, joita semmoinen mahdollisesti kiinnostaa ja jotka eivät vielä ole asiasta tietoisia, että allekirjoittaneen räpiköivien musiikkijournalististen yritysten (tässä blogissa ja Kulttuurivihkoissa) lisäksi on nähtävissä, luettavissa ja kuultavissa myös ns. taiteellisia luomuksiani toisessa blogissani, joka on ollut olemassa jo hyvän tovin, mutta on kärsinyt päämäärättömyydestä ja omasta sekoilustani, mutta lienee nyt asettunut aloilleen ja tullee päivitetyksikin melko säännöllisin väliajoin. Sopii siis käydä kurkistelemassa ja kommentoidakin (siis haukkua) saa, vaikken minä mitään Web2.0 -juttuja osaakaan. Siis sosiaalista kanssakäymistä, toisin sanoen.

Merilaulu

Ous Mal
Riioraa
267 lattajjaa
2009
CD-R

Sämplerillä, pianolla, sellolla ja kanteleella musisoiva Ous Mal -duo kuulostaa etäisesti tutulta, vaikka Riioraa onkin debyyttilevynsä. Elektronisen ja akustisen musiikin lämpöinen yhdistelmä, vinyylisamplejen rahina ja huojuvainen lo-fi äänimaailma tuovat mieleen eritoten Paavoharjun esoteeriset instrumentaaliosiot, mutta Ous Mal luovii selkeästi tyynemmillä ja nätimmillä vesillä; paksua, melodista äänivirtaa.

Musiikki on siinä määrin "pop-orientoitunutta", että koko albumia kuunnellessa jää kaipaamaan jotain. Jotain elementtiä, joka ankkuroisi nämä luomukset biiseiksi. Ajoittain tuntuu siltä, kuin kuuntelisi pelkkiä taustoja ilman solistia. En tiedä, kaipaako Riioraa välttämättä laulajaa joukkoonsa (vaikka mielenkiintoista olisi kyllä sitä kuulla), mutta jonkinlaista johtotähteä kuitenkin. Jossain määrin piano ja sello tätä tehtävää suorittavat, mutta jäävät nekin kuitenkin helposti statisteiksi, koko äänimaailman osasiksi.

Ehkä olen tyystin väärässä ja Riioraa on täydellinen tällaisena kuin se on, sillä suloisen kaunista musiikkia tämä joka tapauksessa on. Ja jos debyyttilevynsä perusteella Ous Malilta jotain voi odottaa, niin tiet ovat avoinna moneen suuntaan, luulen ja toivon ma. Kunhan eivät jää polkemaan paikoilleen.

Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo @ Dynamo, 17.4.09

R.I.P. J.G. Ballard

J. G. Ballard

15.11.1930 - 19.4.2009

Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan

Joose Keskitalo
Tule minun luokseni, kulta
Helmi Levyt
2009
LP

Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen / ja kappelin kellot soivat / se unelmoi saavansa pesää / joka sen kummulle kaivetaan

Joose Keskitalon viides albumi Tule minun luokseni, kulta väläyttää heti alkuunsa yhden Keskitalon hienoimmista lyyrisistä oivalluksista. Siitä on tietysti hyvä aloittaa. "Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen" esittelee kuulijalle myös levyn äänimaailman yleisilmeen. Akustiseen ilmaisuun painottuvaa, intiimiä läsnäoloa. Tiettyä haurauttakin, jos nyt Keskitalon ilmaisu onkin liian voimallista ja painavaa ollakseen varsinaisesti sitä, siis haurasta. Ja ajatonta, eritoten ajatonta.

Muistaakseni ainakin uransa alkuvaiheilla, so. parin ensimmäisen levyn aikoihin, verrattiin Keskitaloa useissa yhteyksissä Tom Waitsiin. Omalta osaltani tämä yhteys on jäänyt tähän asti huomaamatta. "Esineet" on kuitenkin Marc Ribot -kitaroineen ja Erno Haukkalan yhdenmiehen torvisektion myötä ehtaa Rain Dogsia.

Tiedän en saanut paljon aikaan / että valot sytytetään aina uudestaan / ja että tähdet syntyvät syntymistään / ehkä tänään mutta huomenna / tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan

Niin, kuolema. Se on edelleen vahvasti läsnä, mutta se nyt ei enää tässä vaiheessa ole mikään yllätys. Jos Kolmannella maailmanpalolla käskettiin laittaa huoneensa kuntoon, herraa opettamaan meitä kuolemaan ja valmistautumaan haudan lepoon, niin nyt on kuolema paljon makaaberimpaa. Ruumiita pistetään osiksi peräti kolmen kappaleen voimalla. "Me palvelemme kuolemaa" on Keskitalon koleimpia esityksiä ikinä, mutta samalla siinä on jotain hyvin lohdullista. "En tule takaisin / aion olla onnellinen."

Ja jos on onni myötä eikä katkeroiduta suotta / minä sinua suutelen suuttumatta

Mutta mitä ovat nämä katkeransävyiset rakkauslaulut? Kertovatko ne rakkaudesta lainkaan, tai oikeammin, minkälaisesta rakkaudesta? Laulaako Keskitalo taivaallisesta vai maallisesta rakkaudesta laulaessaan "Olen löytänyt suojan sinun sylistä / jonka suojissa kuljen kuin auto moottoritietä"? Sekä että, luulisin. "Saippuakuplia" on joka tapauksessa kaunis kuin saippuakupla ja, niin, vähän katkeran makuinenkin.

Tule minun luokseni kulta ja sano että rakastat minua / sillä pelkään ettet sittenkään tule / ja keittiön veitsiä ja sähköjohtoja ja juna-aikatauluja

Levy on tuudittanut kuulijansa rauhaisaan tunnelmaan, kunnes nimikappaleensa halkaisee sähköllä maan ja taivaan kahtia. Joose Keskitalo ja Crazy Horse esittävät myöhempien aikojen pyhien versiota "Down by the Riveristä" tai "Cortez the Killeristä". Minä polvistun ja palvon kultaista vasikkaa.

Me palvelemme kuolemaa / vaan ei se mitään / kaikki on hyvin nyt / en tule takaisin / aion olla onnellinen