Leevi and The Leavings - "Poika nimeltä Päivi"

Saimaan rannalla

Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo
Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo
Helmi levyt
2008
LP

Savonlinnalaisen Keskitalon levytetty tuotanto alkaa olla sellaisissa mitoissa, että uudesta tulokkaasta ei voi enää puhua. Kaksi ep:tä, kaksi singleä, livejulkaisu ja nyt järjestyksessään kolmas studioalbumi. Näytöt on annettu, armoa ei anneta eikä sitä pyydetä.

Kolmas maailmanpalo palaa sanallisen antinsa osalta ensimmäisen albumin, Luoja auta, vahvaan kristilliseen kuvastoon maallisemman kakkosalbumin, Kaupungit puristuvat puristimissa, jälkeen. Keskitalon kristilliset sanoitukset muistuttavat kuitenkin enemmän bluesin kaksijakoista synninteon ja lunastuksen kaipuuta tai vaikka wanhan virsiperinteen ankaraa moraalisuutta ("niinkuin tuhottiin Sodoma ja Gomorra/niin jälleen tuhotaan/ja ne nousivat meitä tuomitsemaan/teidän synti on suurempi") kuin mitään uuden gospelin pehmoluterilaisuutta. Kuolema on tällä levyllä vahvasti läsnä, jopa huolestuttavissa määrin, kun lähes kaikki levyn kappaleet aihetta käsittelevät; joko suoranaisesti lähestyvää kuolemaa ("Neljä hevosta ja hautajaissaattue", "Riivaajat", "Laita huoneesi kuntoon", "Herra, opeta minua kuolemaan", "Haudan lepoon") tahi yleisemmin ihmisen tuomiopäivää ("Näin unta yhtenä yönä", "Seitsenkertainen aurinko"). Pienenä vastapainona tälle raskaudelle on Keskitalo kirjoittanut uusimmalle levylleen myös kauneimmat balladinsa. "Mennään ajelulle" ja "Saimaan rannalla" saavat helpostikin miehen kyyneliin.

Musiikin osalta uusin levy jatkaa enimmäkseen edellisen levyn linjaa, joskin nostettuna vähintään toiseen potenssiin. Ensimmäisen levyn raaka ja silmille tuleva soundi on kaikonnut jo kauan sitten, mutta ei sitä ikävä jää, kun näitä fantastisia sovituksia kuuntelee. Avausraidan sähisevän sähköinen bluesbaaribändisoundi vaihtuu välistä minimalistisen hauraaseen akustiseen sooloon tahi laahustavaan lavatanssipikkaukseen. Päätösraita "Seitsenkertainen aurinko" on kuin teknoa rock-bändillä. Mustan ja valkoisen sulavaa synteesiä koko levy. Maailmanpalo-orkesteri (Arwi Lind, Petri Alanko ja Mikko Kankaanpää) on jokseenkin täydellinen rytmiryhmä Keskitalon oman kitaroinnin ja turpahöyläyksen ohelle.

Melkomoisen taivaallisia sävyjä saavuttava Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo on, yhtään liioittelematta, kertakaikkisen hieno saavutus. Uusvanha gospel-modernisminsa sopii myös meille pakanoille.

Lyhyesti pitkällä #5

Semimuumio on rumpali Jaakko Tolvin uusi teknoprojekti ja Vamos (Lal lal lal, 2007, CD) ensimmäinen levynsä. Hauskuutusmusiikkiahan tämä ja pieninä annoksina onkin sitä, siis hauskaa. Ongelmalliseksi kuuntelukokemuksen mielekkyyden suhteen muodostuu Tolvin tapa hakata löytämänsä hyvä sample kuoliaaksi loputtomalla toistamisella. Se käy puuduttamaan näinkin lyhyellä (puolisen tuntia) albumilla. Aiempi sooloiluprojektinsa Sewer Pyysalos oli rätväkämpää pöhinää.

Astetta riemukkaampaa tekno-iloittelua löytyy Greipin toiselta täyspitkältä Ne on valoja (267 lattajjaa, 2007, CD-R). Ensimmäisen levyn (Hankkiudu eroon tapeteista) hengessä jatketaan, ehkä aavistuksen vähemmän hyperaktiivisesti, mutta yhtä positiivisen estottomasti. Tekemisen intoa ja iloa.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen tulokas on aiemmin pari cdr-levyä Tuckerock-nimellä julkaissut Suomi-Skotlanti -akselilla operoiva Boom Edan, jonka All Suffering Soon To End (Monmouth Music, 2008, CD-R) on pienistä lähtökohdista ponnistavaa ison kuuloista huminaa. Kolmen ensimmäisen biisin delay-pedaalin säksätyksestä tulee mieleen krautrock-henkinen motorinen rytmiikka, jos kumminkin aika lailla huolettomampaan tyyliin. Voisi olla muutenkin sehr kosmische, jos ei olisi niin ilmeisen makuuhuonemaista. Kauhian mainiota hulinaa. "Hey, Sailor!" on tälle kuulijalle mielenkiinnotonta suunsoittoa, mutta päätösbiisin "Wilde, Mountain, Time" urkuhurina ja kosketushäiriöt miellyttävät suuresti.

Luovaja-levymerkin eklektinen julkaisulinja jatkuu Raamatulliset miehet -duon debyyttilevyllä Paavalin kirjeitä Tiitukselle (Luovaja, 2008, CD-R). Hengellistä sanomaa Paulus ja Tiitus levittävät abstraktin diskon, akustisten laulelmien, raamattulausuntojen ja rivojen juttujen voimin. Vähän rankempaa kvalitatiivista kontrollia jää kuulijarukka kaipaamaan: tuntiin yltävä kokonaiskesto on jokseenkin liikaa kerralla sulatettavaksi, varsinnii kun levyn yleisilme on erittäin harhaileva. No, oli miten oli, niin täytynee opetella käyttämään levysoittimensa ohjelmointifunktiota ja lopettaa valittaminen. Paljon antaa anteeksi levylle, jolta löytyy sellaisia poppihittejä kuten "Jumalan kanssa discossa", "Riparilaulu" ja "Katsotaan telkkarii ja nussitaan". Parasta, niinku.

Lau Nau - "Painovoimaa, valoa"

Risto - "Kateelliselle ystävälle"

Lyhyesti pitkällä #4

Vapaan (kaiketikin viimeisin albumi) Hum hum hum (Last Visible Dog, 2007, CD) sisältää laiskanpulskeaa psykedeelistä jammailua, muistuttaen ehkä joitakin Free Players -levytyksiä enemmän kuin aiempia Vapaa-tuotoksia. Kovinkaan intensiiviseksi yläpilven tavoitteluksi ei soitto tässä tapauksessa yllä, mutta lämmin ja suitsukkeenhajuinen hissuttelu miellyttää kuulijan korvaa (molempia, itse asiassa).

Maniacs Dreamissakin vaikuttava Fricara Pacchu omaa kiitettävää melodian sekä rytmin tajua ja mankeloi (uskollisen neliraiturinsa avustuksella) näitä kahta elementtiä musiikissaan tavalla, joka sekä ihastuttaa että silloin tällöin väsyttää. Midnight Pyre (Lal lal lal, 2007, CD) jatkaa aiempien tuotosten eklektisellä linjalla, mutta äänimaailma kuulostaa entistä elektronisemmalta. Parhaimmillaan kuulostaa jänskältä ja hauskalta, mutta ajoittain myöskin melko väsyttävältä ja itseään toistavalta. Huippuhetket ovat niin harvassa, että sitä "kuuntelenpa saman tein uudestaan ja huomenna kans" -tunnetta ei pääse syntymään.

Hetero Skeleton on taas suoltanut ilmoille kasetillisen akateemisen ryppyotsaista taidemusiikkiaan. Diskanttivoittoinen konserttiäänite Borborygmi (Ikuisuus, 2008, KAS) sisältää tuttuun tapaan loputonta kitarasooloilua ja kikkailevaa rytmiikkaa. Atonaaliset kokeilutkaan eivät onnistu kätkemään sitä tosiseikkaa, että tällainen instrumentaalista virtuositeettia korostava musiikillinen masturbaatio meni lopullisesti pois muodista 70-luvun lopulla punk-rockin myötä. Kasetin kääntöpuolella yhtye yrittää kosiskella nuorisoa JS666:n remiksauksella, mutta lienee sanomattakin selvää, että diskomusiikki on jopa progeakin mauttomampaa kuonaa.

Lyhyesti pitkällä #3

Matomeren Joys of Summer (Ikuisuus, 2007, CD-R) liikkuu esikoislevytyksellään jossain noisen ja ambientin välisellä maastolla. Kahden kitaran ja syntetisaattorin (ykkösraidalla satunnaisrummutusta) luomaa äänimaailmaa hallitsee särö ja delay, eli lopputuloksena aaltoilevaa surinaa kolmen kipaleen verran. Pyörää ei ole Tampereella keksitty uudestaan, mutta etenkin avauskappale huutamisineen lupailee hyvää hulinaa ja kyllä ne lupaukset lunastetaankin. Suositeltavan puoleista musaa niille joita saattaapi kiinnostaa.

Uskolliset lukijani saattavat muistaa, etten arvostanut kovinkaan korkealle TBX:n debyyttialbumia R0705. Kuitenkaan en osaa uusimpansa suhteen olla aivan yhtä kriittinen. TBX/This One Will Be the Runner -split (267 lattajjaa, 2007, CD-R) ei ole ihan yhtä space rock kuin viimeksi vaikka vähintääkin ilmakehän yläosissa liikutaankin. Kitaroinnissa on tunnelmaa ja biiseissä oivallusta, mutta sinne tänne roiskimisen maku jää suuhun. Kyllä tätä huvikseen kuuntelee, vaan olisin eittämättä halukas kuulemaan TBX:ltä vähän harkitumpaa albumikokonaisuutta. This One Will Be the Runnerin osuudet tällä levyllä ovat "ihan jees", kasibittiäksöniä avaruusrokin sekaan. Vähän skarpimpaa otetta seuraavaksi?

Kitarapainoitteinen katsaus päättyy äänitteeseen, joka kantaa ytimekästä nimeä Lryeas (267 lattajjaa, 2008, CD-R). Sähkökitaraa, rumpuja, elektroniikkaa? Kuulostaa lähinnä kokeelliselta metallimusiikilta. Kokeellinen viittaa tässä sellaiseen ilkikuriseen, "hullu tiedemies" -tyyppiseen eksperimentaatioon. Hitaanpuoleista riffimöyrintää, joka ei oikein tahdo pysyä uomissaan (tahi rytmissä), vaan rönsyilee sinne tänne ja hajoilee omaan mahdottomuuteensa. Mainiota, mainiota.

Moon Fog Prophet - "Oracle"

Maaliskuu Top-10

• The 13th Floor Elevators: "Earthquake" (*)
  
• R.A. Lafferty: Fourth Mansions (*)
  
• Roxy Music: "Manifesto" (*)
  
• Teemu Elon puhuvat eläimet: Hämmästyttävät puhuvat eläimet (*)
  
• Rob Reiner: This is Spinal Tap (*)
  
• Boris Morgana: Liquid Child (*)
  
• Hayao Miyazaki: Porco Rosso (*)
  
• Neil Young with Crazy Horse: Broken Arrow (*)
  
• Talugung: Under Humid Light (*)
  
• Francois Truffaut: 400 kepposta (*)
  

Leevi and the Leavings - "Pohjoisen taivaan alla"

Kielletyn metsän seksileikit

Boris Morgana
Liquid Child
Qbico
2007
LP

Boris Morgana -kollektiivin tähänastista uraa on ollut mielenkiintoista seurata. Vaikka yhtye hyppiikin eri tyylilajista toiseen, ei sen ilmaisu ole itseriittoisen eklektistä tai epätoivoisesti joka ilmansuuntaan kurkottelevaa, vaan taustalta löytyy selkeän määrätietoinen punainen lanka ja musiikkinsa on aina tunnistettavissa sen omaksi.

Tähänastisilla levyjulkaisuillaan Boris Morganan musiikkia on voinut, ehkä vähän tarpeettomasti, lokeroida free jazziksi (Sloow Tapesin julkaisema debyyttikasetti), euroimproksi (loistava Rotti Frutti) sekä dronehuminaksi (Im plodoovosch). Mitään kronologista kehityskertomusta ei näistä levyistä kuitenkaan aikaiseksi saa, sillä esimerkiksi nyt käsiteltävänä oleva, italialaisen Qbico-levymerkin julkaisema pitkäsoitto Liquid Child on äänitystensä osalta samoja vuoden 2006 peruja kuin yhtyeen muutkin julkaisut Im Plodoovoschia lukuunottamatta.

Liquid Childin antama ensivaikutelma ja ylipäänsä sen vahvin impulssi viittaa, ehkä vähän yllättäenkin, rock-musiikkiin. Vapaasti assosioivaa ja marginaalista rock'n'rollia, toki, mutta rokkia yhtä kaikki. Olkoonkin, että tendenssi kollektiiviseen improvisaation säilyy vahvana läpi levyn, tuo erityisesti rytmisektion (ja eritoten rumpujen) vankan yksioikoinen biitti mieleen nimenomaisesti rock-bändin elkeet ja aikeet. "Thirst of Organus" -avausraidan riemukkaan painavan junttauksen jälkeen "Sex games of the forbidden forest" tuntuu jopa minimaaliselta, mutta senkin jandekmainen primitivismi tuo mieleen aivan toiset lähtökohdat kuin Boris Morganan muun tuotannon impro-vaikutteet. Koko b-puolen kattava "Infinite winter games" sukeltaa syvälle vapaan rock-musiikin solurakenteisiin, niin syvälle että pelkästään sen aihiosta olisi joku toinen bändi vääntänyt tupla-albumin.

Olkoonkin, että erinomaiseen Rotti Fruttiin verrattuna Liquid Child tuntuu jossain määrin hajanaisemmalta albumilta, on se erinomaisen virkistävä tuotos. Boris Morgana tuntuu näissä äänityksissä rikkoneen omia konseptejaan samalla rajoittaen itsensä rytmin orjaksi, mutta yhtä lailla vapauttaen itsensä vapauden kahleista ja saaden näin aikaiseksi jotain itselleen uutta. Hieman ankean yksioikoiseen Im Plodoovoschin jälkeen Liquid Child jättää jälkeensä hyvän maun ja saa melkoisen innokkaana odottamaan, mitä Boris Morganalta seuraavaksi sattuukaan ilmoille tulemaan. Yhtyeestä on sinänsä lyhyen ajan sisällä muodostunut yksi tämän hetken kiinnostavimmista vapaan musiikin kollektiiveista Suomessa, jolta on tähänastisten näyttöjen perusteella lupa odottaa paljonkin.

Taikahevonen

Teemu Elon Puhuvat eläimet
Hämmästyttävät puhuvat eläimet
Helmi levyt
2008
CD

Teemu Elon musiikillinen ura on ollut tavattoman toisaikaista siitä lähtien, kun jätti Circlen taakseen. Lyhyt pesti Janne Laurilan Office Buildingin kitaristina, Ville Leinosen hulppean yltiöromanttisen Kimaltavia unelmia -albumin tuottajana toimiminen ja yhden albumin julkaisseen Alien Heat -yhtyeensä jälkeinen pitkäaikainen hiljaisuus (satunnaisia live-esiintymisiä lukuunottamatta). Viime vuonna kuului vihdoin Elon perustaneen Puhuvat eläimet -yhtyeen, jota kokoonpanonsa puolesta voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi super groupiksi: Mika Rättö, Ville Leinonen, Mikko Elo, Tuomas Niskanen ja Alpo Nummelin. No jopas.

Puhuvat eläimet jatkaa jossain määrin edeltäjänsä Alien Heatin kyntämällä saralla, mutta ottaa sitäkin selkeämmin suunnan suoraan 70-luvulle nojaten vahvasti aikakauden folk-rockin (ja progenkin) musiikillisiin ajatusmalleihin. Laulukieleksi on vaihtunut suomi, mitä väittäisin positiiviseksi seikaksi.

Kitaristina Elo on edelleen aika sankari ja vaikka toisenkinlaista mutinaa on tullut kuultua, niin ainakin henkilökohtaisesti uskaltaisin hänen lauluääntään kehua vähintäänkin päteväksi. Ei sitä nyt ehkä maailman persoonallisimmaksi tai ilmaisuvoimaisimmaksi voi väittää, mutta ajaa asiansa. Ongelmaksi muodostuu se, kuten jossain määrin kävi myös Alien Heatin albumin kanssa, ettei Elo loppujen lopuksi ole lauluntekijänä yhtä nero kuin kitaristina. Puhuvat eläimet toimivat paremmin pitkissä instrumentaalijameissa, joita levyltä useampi toki löytyykin, kuin niitä edeltävissä lauluissa. Eikä tämä mikään ihme tietystikään ole, kun ajattelee bändin kokoonpanoa. Teemu Elo ja Tuomas Niskanen ovat molemmat kitaristeina taipuvaisia tietynlaiseen kompleksiseen happohyökkäykseen ja jotain toki kertoo sekin, että yhtye on katsonut tarpeelliseksi pitää riveissään kahta lyömäsoittajaa, joista etenkin toinen (luon syyttävän katseeni teihin, herra Rättö) on tunnetusti melko rönsyilevä vähän kaikessa mitä tekee. Puhuvien eläinten hurmoksellisuuteenkin yltävä jammailu on ihastuttavaa kuunneltavaa (paitsi tietysti, jos on joku punkkari, eikä tykkää jammailusta).

On kuitenkin sikäli sääli, etteivät varsinaiset, usein hieman lastenlaulumaiset, biisit ole vahvempaa materiaalia, sillä Elon ja Ville Leinosen lauluäänet sointuvat melkoisen hyvin yhteen, kirkkaan ja karheamman liittona. Olisi ollut ilo kuulla hieman vaativampaa työskentelyä tälläkin saralla.

Loppujen lopuksi Hämmästyttävien puhuvien eläinten turmioksi kuitenkin kääntyy se viattomalta tuntuva tosiseikka, että levy on niin loputtoman 70-lukulainen ja vanhanaikainen, ettei siihen oikein osaa suhtautua vitaalina 2000-luvun musiikkina, enemmänkin jonkinlaisena anakronismina. Sitä on erittäin miellyttävä kuunnella ja todennäköisesti kyseessä on jopa (täysin subjektiivisella mitta-asteikolla) yksi vuoden parhaista levyistä, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan uskalla luottaa levyn tai yhtyeen kestävyyteen. Hajoatte kumminkin, ajattelen uhmakkaana, ja särjette syömmein. Sitä odotellessa nukun yöni hyvin, tietäen että Puhuvat eläimet ovat käteni ulottuvilla, valmiina tarjoamaan sulosäveliään sisälläni asuvalle haisevalle hipille. Kiitos, pojat.

Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo - "Haudan lepoon"

Helmikuu Top-10

• V/A: Atlantic Gold (*)
  
• Kingsley Amis: The Alteration(*)
• Nathanael West: The Day of the Locust (*)
  
• Lead Sister II: Interplanetary Craft (*)
  
• Ethan & Joel Coen: No Country for Old Men (*)
  
• Scott Walker: Climate of Hunter (*)
  
• The Zombies: "Time of the Season" (*)
  
• David Lynch: Wild at Heart (*)
  
• Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood (*)
  
• Werner Herzog: Stroszek (*)
  

Paavoharju - "Valo tihkuu kaiken läpi"