Taikahevonen

Teemu Elon Puhuvat eläimet
Hämmästyttävät puhuvat eläimet
Helmi levyt
2008
CD

Teemu Elon musiikillinen ura on ollut tavattoman toisaikaista siitä lähtien, kun jätti Circlen taakseen. Lyhyt pesti Janne Laurilan Office Buildingin kitaristina, Ville Leinosen hulppean yltiöromanttisen Kimaltavia unelmia -albumin tuottajana toimiminen ja yhden albumin julkaisseen Alien Heat -yhtyeensä jälkeinen pitkäaikainen hiljaisuus (satunnaisia live-esiintymisiä lukuunottamatta). Viime vuonna kuului vihdoin Elon perustaneen Puhuvat eläimet -yhtyeen, jota kokoonpanonsa puolesta voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi super groupiksi: Mika Rättö, Ville Leinonen, Mikko Elo, Tuomas Niskanen ja Alpo Nummelin. No jopas.

Puhuvat eläimet jatkaa jossain määrin edeltäjänsä Alien Heatin kyntämällä saralla, mutta ottaa sitäkin selkeämmin suunnan suoraan 70-luvulle nojaten vahvasti aikakauden folk-rockin (ja progenkin) musiikillisiin ajatusmalleihin. Laulukieleksi on vaihtunut suomi, mitä väittäisin positiiviseksi seikaksi.

Kitaristina Elo on edelleen aika sankari ja vaikka toisenkinlaista mutinaa on tullut kuultua, niin ainakin henkilökohtaisesti uskaltaisin hänen lauluääntään kehua vähintäänkin päteväksi. Ei sitä nyt ehkä maailman persoonallisimmaksi tai ilmaisuvoimaisimmaksi voi väittää, mutta ajaa asiansa. Ongelmaksi muodostuu se, kuten jossain määrin kävi myös Alien Heatin albumin kanssa, ettei Elo loppujen lopuksi ole lauluntekijänä yhtä nero kuin kitaristina. Puhuvat eläimet toimivat paremmin pitkissä instrumentaalijameissa, joita levyltä useampi toki löytyykin, kuin niitä edeltävissä lauluissa. Eikä tämä mikään ihme tietystikään ole, kun ajattelee bändin kokoonpanoa. Teemu Elo ja Tuomas Niskanen ovat molemmat kitaristeina taipuvaisia tietynlaiseen kompleksiseen happohyökkäykseen ja jotain toki kertoo sekin, että yhtye on katsonut tarpeelliseksi pitää riveissään kahta lyömäsoittajaa, joista etenkin toinen (luon syyttävän katseeni teihin, herra Rättö) on tunnetusti melko rönsyilevä vähän kaikessa mitä tekee. Puhuvien eläinten hurmoksellisuuteenkin yltävä jammailu on ihastuttavaa kuunneltavaa (paitsi tietysti, jos on joku punkkari, eikä tykkää jammailusta).

On kuitenkin sikäli sääli, etteivät varsinaiset, usein hieman lastenlaulumaiset, biisit ole vahvempaa materiaalia, sillä Elon ja Ville Leinosen lauluäänet sointuvat melkoisen hyvin yhteen, kirkkaan ja karheamman liittona. Olisi ollut ilo kuulla hieman vaativampaa työskentelyä tälläkin saralla.

Loppujen lopuksi Hämmästyttävien puhuvien eläinten turmioksi kuitenkin kääntyy se viattomalta tuntuva tosiseikka, että levy on niin loputtoman 70-lukulainen ja vanhanaikainen, ettei siihen oikein osaa suhtautua vitaalina 2000-luvun musiikkina, enemmänkin jonkinlaisena anakronismina. Sitä on erittäin miellyttävä kuunnella ja todennäköisesti kyseessä on jopa (täysin subjektiivisella mitta-asteikolla) yksi vuoden parhaista levyistä, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan uskalla luottaa levyn tai yhtyeen kestävyyteen. Hajoatte kumminkin, ajattelen uhmakkaana, ja särjette syömmein. Sitä odotellessa nukun yöni hyvin, tietäen että Puhuvat eläimet ovat käteni ulottuvilla, valmiina tarjoamaan sulosäveliään sisälläni asuvalle haisevalle hipille. Kiitos, pojat.