Wednesday, June 27, 2007

Last Refuge for the Senses or Noise Hippies Against All War @ Kino Thalia, 27.6.07

Rhode Islandin Providencen taidekoulu/noiseskenen maailmaa kiertävä edustusto, eli Ben Russell ja Joseph Grimm, pysähtyi myös Suomen Turussa. Elokuvateatteri Thaliassa nähtiin Russellin kuratoima kokoelma lyhytelokuvia, sekä nähtiin/kuultiin/tunnettiin Grimmin musiikkiperformansseja.

Esitys alkoi Grimmin drone-setillä. Siniaallon, viulun ja kurkkulaulun voimin tuotettu kuhnurointi oli haparoivaa, mutta sinänsä ihan hyvän kuuloista ja jonkun aikaa tuntui siltä, että illan paras anti oli koettu heti alkuun.

Itse elokuvat olivat nimittäin pitkälti odotusteni mukaisia, eli siis melko tavanomaista taideopiskelijatuotantoa. Lähes jokainen elokuva perustui yhdelle visuaaliselle jipolle, jota toistettiin niin pitkään kuin tarpeelliseksi nähtiin. Monet näistä jipoista olivat toki hauskoja katsella, mutta tässä mitassa jokseenkin yksitoikkoisia (joskus on niin, että neljä minuuttia jotakin on tylsää, mutta 54 minuuttia samaa voisi olla taivaallista). Visuaalista yksitoikkoisuutta korosti myös elokuvien äänimaailman loputon samankaltaisuus: sitä puuduttavaa elektronista noiserutinaa, jota suoltaa jokaikinen ja niitten serkut.

Positiivisina poikkeuksina joukosta erottuivat Ben Russellin itsensä hauska "The Red and the Blue Gods" (tähän liittyi myös Russellin juonto/performanssi), sekä Jo Deryn "Echoes of Bats and Men". Viimeksimainittu vanhanaikaisine pala-animaatiototeutuksineen tuntui kaiken hypervisuaalisen tykityksen keskellä tavattoman suloiselta.

Elokuvien parasta antia taisi kuitenkin olla Russellin "Black and White Trypps Number Three", eräänlainen dokumentti Lightning Boltin keikalta. Vaikka dokumentista ei varsinaisesti olekaan kyse. Muusikoista näemme vain kitaristin käden ja itse musiikkikin kuuluu vain huonolaatuisena, vaimeana meluna (filmin toisessa osassa myöskin suuresti hidastettuna). Kamera seuraa tiiviisti pakkautuneen yleisön eturintamaa, josta taskulampun (?) valossa erottuu hikisiä, poissaolevia kasvoja ja satunnaisia muita ruumiinosia. Filmi herättää varmaan kaikissa katsojissa vähän erilaisia tuntoja, minulle se aiheutti jonkinlaista masokistista klaustrofobiaa, joka oli vähällä käydä todella ahdistavaksi. Silti en pystynyt olemaan katsomatta. Kiehtova elokuva.

Parasta antia koko esityksessä oli kuitenkin sen viimeinen osio, Grimmin ja Russellin valo&ääni -performanssi. Russell improvisoi valoa ja värejä projektorilla ja apuvälineillä, Grimm tuotti ääntä (pääasiassa söpöllä johto/ledi-hässäkällä, joka lieni jonkinlainen thereminin tapainen vekotin). Ja se ääni. Se kasvoi ja kasvoi, saavutti valtavaa volyymia. Vilkkuvat valot ja joka puolelle tunkeva paksu ääni, joka tuntui ruumiin joka ontelossa, sai ainakin pari ihmistä lähtemään salista ja minut pahoinvoinnin partaalle, mutta samalla auvoisaan ekstaasiin. Ääni todella fyysisenä tunteena on aina hieno kokemus. Levyltä kuunneltuna tämäkin setti olisi todennäköisesti ollut yhdentekevää surinaa, mutta livenä: onnea ja ihanuutta, kipukynnyksen koettelua.

Wednesday, June 20, 2007

Friday, June 15, 2007

Saturday, June 9, 2007

Shortnin' cake

Joanna Newsom & The Ys Street Bandin E.P. (Drag City, 2007, 12") on mukavan siloittelematon ja välitön tuotos. Nelihenkisen kiertuebändin kanssa äänitetty levy sisältää yhden uuden biisin sekä pari uusintaotosta aiempien levyjen kappaleista. Se uusi biisi, "Colleen", on Newsomin tähänastisista tuotoksista kaikkein eniten kiinni brittiläisen folk-rockin perinteessä. Oikein hyvänkuuloinen ralli ja erityisesti rakastan sitä pikku kiljahdusta siinä loppupuolella. Jesh. "Clam, Crab, Cockle, Cowrie" on hieman mitäänsanomaton, eikä se alunperinkään ole allekirjoittaneen suosikkeja. B-puolen yksinään valtaava "Cosmia" on sen sijaan varsin kelpo versiointi ja onpi ihan mielenkiintoista kuulla Ysin materiaalia tälleen pienimuotoisempana. Yhteenvetona: aika ok.

Jos musiikkialalla joku jakaisi "Vuoden paras idea" -palkintoja, niin Dave Lindholmin ja Jarmo Saitajoen levy Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007, CD) olisi tämän vuoden sarjassa melko takuuvarma ykkönen. Kyseessähän on siis albumin verran sovituksia Daven vanhemmista biiseistä posetiiville ja vokalistille. Posetiiville. Olin alkuun vähän epäluuloinen tämän jutun suhteen, koska posetiivilla on taipumus olla aavistuksen riipivä soitin, joka suurina annoksina saattaa aiheuttaa vastenmielisyyttä. Yllätyin, taas. Posetiivi kuulostaa, ainakin tällä levyllä, mukavan pehmeältä ja soinnukkaalta. Posetiivari Saitajoki on ilmeisesti nähnyt melkoista vaivaa biisien saattamisessa nyt kuultavaan kuntoon. Propseja. Täysin onnistunut levy ei kumminkaan ole. Dave tuntuu välillä ottavan vähän laiskasti ja välillä laulu ja posetiivi kuulostavat liian eriytyneiltä eivätkä soi niin hyvin yhteen. Mutta en jaksa välittää. Joskus hyvä idea riittää ja kaikilla on hauskaa. Nimimerkillä "olis kiva nähdä livenä".

Mikko Torvinen, Moppi & Aivokurkiaiset @ Dynamo, 8.6.2007



Viihdeimperiumin artistipojat järjestivät vallan rattoisan pop-musiikki-illan kesän ratoksi. Live-musiikin alkua saatiin odotella, mutta Tulitukka soitteli sen verran hyvää 70-80 -luvun kotimaista levymusiikkia, ettei kauheasti harmittanut.

Ensi alkuun esitti Mikko Torvinen T. Toiviaisen säestyksellä akustisen setin Viihdeorkesterin kappaleita. Kuultiin molemmat hittibiisit, "Haistakaapa vittu" ja "Olet kuollut", sekä aimo annos kappaleita tulevalta pitkäsoitolta. Vaatimattomilla mustiinpukeutuneilla taiteilijoilla oli melkoista lavakarismaa.

Seuraavana lavalle astui Moppi et Aivokurkiaiset ja bändinsä voimin hra Toiviainen niin sanotusti rokkasi talon matalaksi. Tiukkaa hittiputkea alusta loppuun ja encorena "Homoreikä", joka yltyi kakkoskitaristin pedaalityöskentelyn ansiosta huimaksi rock-sinfoniaksi. Lyhyt keikka, mutta tarjosi enemmän kuin monikaan muu. Bravo, gentlemen, bravo.

Haluan tietää, että mistä näitä pop-neroja oikein sikiää?

PS. Näihin keikkaraportteihin on yleensä/aina jossain myöhemmässä vaiheessa (oon vanhanaikainen, kuvaan filmille, siinä kestää) tulossa myös kuvamateriaalia, joten jos sellainen kiinnostaa, kannattaa selailla vanhoja juttuja aina silloin tällöin. Tähän mennessä lienee (en jaksa tarkistaa) kaikkien keikkajuttujen yhteydessä jokunen valokuva, ei kun siis foto.

Friday, June 8, 2007

Rock'n'Roll Circus @ Klubi, 11.5.2007

Knucklebone Oscar

Moses Hazy

Kuusumun profeetta

Saturday, June 2, 2007

Himmeli kutsuu minua

Kemialliset ystävät
nimetön
Fonal Records
2007
LP

Negapoika oli kursorisen ensikuuntelun jälkeen jo aivan valmis olemaan todella negatiivinen ja lyttäämään "kempsujen" uutukaisen ihan maanrakoon. Aloitusraita "He tulivat taivaan ääristä" kuulosti jotenkin niin alkeelliselta delayluuppitauhkalta ja joku toinen a-puolen biiseistä semmoiselta geneeriseltä noise-runkkaukselta, jota jokainen ja sen serkku nykyään vääntää.

Mutta sitten. Sitten tuli... valo ja valaistuminen tai jotain sinnepäin. Kemialliset ystävät alkoivat jossain vaiheessa levyn a-puolta, kyllä, rokkaamaan. Laittaessani viereisessä huoneessa (eli keittiössä) ruokaa ja kuunnellessani levyä vähän niin kuin seinän takaa alkoi viimeinen raita "Superhimmeli" ja päähäni tuli ensimmäisenä sellainen mielleyhtymä, että onko tämä joku Led Zeppelinin kadonnut studiosessio? Ihan kuin sieltä olisi kuulunut kitarasooloja, särkynyttä bluesharppua ja jytisevää rummunmäiskettä. Ehkä kuulin väärin, mutta Kemiallisissa ystävissä on se hyvä puoli, että koska useimmiten on melko vaikea ottaa selkoa mitä siellä oikeasti tapahtuu ja kuka soittaa mitä jos kukaan soittaa mitään, niin sitä voipi kuulla ihan mitä haluaa.

Jo tokkiinsa himmelilevyltä löytyy ihan "normaaliakin" Kemialliset ystävät -soundia, mutta railakkaalta irtiotolta tämä enimmäkseen kuitenkin ainakin minun korvissani kuulostaa. Jollain tapaa tämä herättää mielleyhtymiä Kellarijuniversumi-albumiin, joskin mainittu levy oli enempi ns. hissuttelua kuin tämä, joka kuten sanottua, rokkaa. Kenties yhteneväisyys löytyy siitä, että molemmilla levyillä Kemialliset ystävät kuulostavat enemmän bändiltä, kuin monilla muilla levytyksillänsä. Soittolevy? (Nauhannäpräyslevyn vastakohtana?)

Niin, eikä pidä väheksyä sitäkään seikkaa, että tässä levyssä on jotain ekstaattista, maanistakin ehkä, oheistekstejä myöten. Se tarttuu, eikä tätä kuunnellessa oikein osaa olla myrtsinä. Vai johtuuko se vain kesästä? Vai johtuuko kesä himmelilevystä?