Hiljaista on ollut ja vähäisetkin lukijani lienevät kaikonneet jo aikoja sitten paremmille apajille. Uuden vuoden kunniaksi koitetaan nyt kuitenkin ottaa niin sanotusti hommat haltuun jonkinlaisen uuden alun muodossa.
Toisin sanoen, jatketaan täällä:
http://huuhkaia.tumblr.com/
Jaakko Eino Kalevi
Töölö Labyrinth
JEKS Viihde
2011
CD
Jaakko Eino Kalevi on sen sorttinen artisti, joka mitä ilmeisemmin ei suuresti välitä genrerajoista. Tai oikeammin sanottuna, JEK kyllä välittää genreistä, muttei halua karsinoida itseään mihinkään tiettyyn lokeroon. JEK omaksuu musiikissaan eri tyylilajien konventioita ja temppuja, leikittelevästi mutta myös kunnioittavasti. Tämä kertonee paitsi kokeilunhaluisuudesta ja haluttomuudesta sitoutua liian tiukasti rajattuun musiikilliseen imagoon, mutta eittämättä myöskin suuresta lahjakkuudesta muusikkona ja säveltäjänä.
Töölö Labyrinth on jazz-levy. Tyylillisesti jotain spirituaalis-kosmisen ja lounge-orientoituneen jazzin välimaastosta, joskin ajoittain tulee vahvoja mielleyhtymiä myös jatsahtavasta elokuvamusiikista.
Lyhyehkön albumin kappaleet ovat tunnelmaltaan melko dramaattisia ja lyyrisiä. Rytmillisesti enimmäkseen melko simppeliä, rummut ja basso luovat tasaista, kurinalaisesti svengaavaa rytmimattoa. Jouset hallitsevat usein kuulokuvaa, puhallinsoittimien jäädessä enemmän taka-alalle. Syntetisaattoria ja muita kosketinsoittimia on käytetty hillitysti, mutta tehokkaasti. Varsinaisia lauluja ei levyllä kuulla ja vokalisteja (Aili Ikonen ja "Kalevi Järvelin") on käytetty instrumentinomaisesti.
Töölö Labyrinth on hieno ja kunnianhimoinen levy, mutta ajoittain tulee turhankin vahva fiilis siitä, että lopputulos on liiankin pastissimainen. Jotkin levyn sävellyksistä jäävät liiankin yksioikoisiksi, kuin sen ensimmäisen hyvän idean keksimisen jälkeen ei biisiin oikein muuta sisältöä sitten löytynytkään. Ajoittain myös hieman turhauttaa se seikka, ettei levylle koottua orkesteria ole ehkä täysin hyödynnetty. Soundi jää pienimuotoiseksi silloinkin, kun sen pitäisi olla suurta.
Moitteet voi kuitenkin enimmäkseen ottaa pilkunviilauksena, sillä Töölö Labyrinth on niistä huolimatta hieno saavutus: persoonallinen, jännittävä ja kauniskin albumi.
Paanpan ja Bearly Queenin yhteisalbumi H.O.E.M. (267 lattajjaa, 2011, CD-R) toimii jokseenkin unelman lailla. Bearly Queen on ottanut läjän Paanpan ufo & scifi -aiheisia biisejä ja veistänyt niistä monoliittisen, lähes tunnin mittaisen ääniteoksen. Bearly Queenin kosminen humina ja rajatilaiset biitit sopivat yhteen Paanpan naivistisen pop-ilmaisun paremmin, kuin olisi osannut odottaa vaikka osasikin odottaa. Pitkästä kestostaan huolimatta H.O.E.M. ei ehdi missään vaiheessa kyllästyttää, jatkuvan plastis-orgaanisen muutosprosessinsa ja lukuisten maagisten hetkiensä ansiosta. Täydellistä kuunneltavaa pimeään tilaan, kuulokkeilla, unen ja valveen rajamaille.
Lauri Väinölä on noin puolen vuosikymmenen ajan ehtinyt julkaista vinon pinollisen verran musiikkia Kospel Zeithorn -nimikkeen alla. Tyylillisesti levyt ajelehtivat melko vapaamuotoisesti eri genrejen välimaastoissa. Luikertelija (Wooden Sherpa Records, 2011, CD) sisältää Kospel Zeithornia kenties tiivistetyimmässä muodossaan, perinteisessä muutaman minuutin pop-biisien muodossa. Popista sinänsä ei toki ole kyse, joskin nämä kappaleet kuitenkin ovat melko helposti sisäistettäviä muodoltaan. Luikertelijalla Kospel Zeithorn yhdistelee eri moodeja ja tyylejä miellyttävän omapäisesti, lopputuloksen olematta pelkkää sekamelskaa. Luikertelijan yllättävyys ja omanlaisensa huumori on sen vahvimpia puolia, mutta heikoin puolensa on sen massiivisuus: 18 kappaletta, yli tunti musiikkia. Aivan liikaa kuunneltavaksi yhdeltä istumalta, varsinkin kun kaikki albumin kappaleet eivät varsinaisesti oikeuta olemassaoloaan. Yhteen pötköön kuunneltuna Luikertelijasta jää samea, turtunut vaikutelma, mikä on sääli, kun yksittäiset kappaleet ovat niin vahvaa tasoa.
Zeithornin Tunneli (Luovaja, 2011, CD-R) on albumikokonaisuuden kannalta huomattavasti onnistuneempi teos. Levy lipuu hitaasti eteenpäin tummasävyisen ambienssin merkeissä, olematta kuitenkaan liian raskasta tai puuduttavaa kuunneltavaa, yli tunnin mittaisesta kestostaan huolimatta. Tunnelin keskivaiheilla huminoiva ambient muuttuu kuin huomaamatta kevyesti groovaavaksi sähköpianojazziksi ja vaikutelma on melko lumoava. Tätä kehtaa suositella tutustumiskohteeksi niille, joille Kospel Zeithorn ei vielä ole tuttu.
Vakka-Suomen rytmikuninkaiden parin vuoden takainen levy Topatut alamaiset oli herkullinen satsi likaista ja minimaalista bluesia. Kheta Hotem -yhtyeen keskeisistä tekijämiehistä koostuvan yhtyeen uusin tuotos Rutabaga Blues (Ikuisuus, 2011, CD-R) jatkaa samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Siitä tuntuu puuttuvan jotain, kenties se Topattujen alamaisten ilkeänpuoleinen, rähisevä pohjavire. Rutabaga Blues on toki lystiä kuunneltavaa, mutta jonkinlaisia kohokohtia jää kaipaamaan.
Grey Parkin "agenttisarja" on saanut odotettua jatkoa Three Notes on Stockholm Palindrome -levykäisen (267 lattajjaa, 2011, CD-R) muodossa. Lyhyehkön levyn kaksi ensimmäistä kappaletta eivät kuitenkaan sen suurempia riemunkiljahduksia aiheuta. Grey Park osaa tämänkaltaisen sähköisen huminan paremmin kuin moni muu, mutta tällä kertaa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että samat huminat on kuultu jo useamman kerran aiemminkin. Kolmas raita "F.A.F.O.D." on kuitenkin melkoinen helmi; western-musiikkia, vaarallista elektroniikkaa ja epämääräinen tarina. Niillä eväin pärjää jo pitkälti.
Atom Mouth Gimliesin #1 Outhouse -EP (Jumatsuga Records, 2011, 7") sisältää neljän biisin verran leppoisasti rähisevää vapaamuotoista punkkia. Tuhnuiset soundit ja rähjäinen ote soittoon - se on kelpo yhdistelmä! Viimeinen biisi "Bud Humper" lipsahtaa jo post-punkin puolelle ja erottuu joukosta (edukseenkin) intensiivisemmällä fiiliksellään ja päämääräisemmällä juoksullaan. Hyvä lätty, hyvä meno.
VO Motarsin nimetön kasettijulkaisu (Jumatsuga Records, 2011, KAS) hivelee kuuloaistiani enemmän, kuin kenties olisi syytä odottaa. Päällimmäisenä elementtinä Motarsin musassa kulkee esoteerinen (joku voisi sanoa amatöörimäinen, mutta pois se meistä) soolokitaraeksploraatio, mutta mukana on myös lauluja (ei aavistustakaan, mitä niissä lauletaan vai lauletaanko mistään) ja yksi gimliesmäinen punk-rykäisykin. Parilla kappaleella mukana myös varsin primitiiviset rummut. Sille en mahda mitään, että kasettia kuunnellessa tulee vahvoja mielleyhtymiä Jandekiin. Musiikillisesti ei ehkä niinkään, mutta moodiltaan ilmaisu on hyvin samanhenkistä; introverttiä, hyvin persoonallisella tavalla ilmaistua. Pidän eniten kasetin vapaammista, kitarointiin keskittyvistä kappaleista, mutta omapäiset laulut rytmittävät kokonaisuutta mukavasti. Arvostellessani lyhytsanaisesti aiemmin tänä vuonna VO Motarsiin liittyvän Tanec Hrac -kokoonpanon debyyttijulkaisua totesin, etten osannut siinä vaiheessa vielä muodostaa mielipidettäni kyseisen poppoon musiikista. Tässä yhteydessä voin kuitenkin rehdisti todeta, että pidän, siis tykkään ja jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.
