Re-clip
Uptown Loops
Antero Toiviainen
Liljanto
1234567890
Elvis
Rabbit Ilsn Records
2008
CD-R
Luupeista rakennettuja glitchrytmejä tarjoaa Re-clipin minicd Uptown Loops. Avant-teknoa tämä, kenties eikä nyt kaikkein omaperäisintä tahi kekseliäintä sellaista, mutta lähdeäänien hatara ja virheellinen olemus saa levyn kuulostamaan viehättävän abstraktilta. Kappaleiden määrätietoinen yksioikoisuus ja variaation vähäisyys tiivistyy levyn lyhyessä mitassa erinomaisen kuunneltavaksi kokonaisuudeksi, johon ei ehdi kyllästyä.
Hra Antero Toiviaisen aiemmin kasettina ilmestynyt sooloalbumi Liljanto sisältää lo-fi makuuhuoneäänitehenkisiä akustisella kitaralla säestettyjä lauluja ja on varsin sympatiseerattava tuotos. 90-lukulaista fiilistä on isosti. Biisien taso on asiaankuuluvasti vaihtelevaa; ajoittain kaipaisi ideoiden terävöitystä ja turhuuksien karsimista, mutta semmoinen touhu toisaalta vähentäisi tällaisen materiaalin välittömyyteen perustuvaa charmia. Soundit on mukavan rämisevät (puuta ja muovia) ja olisikin oikeastaan sopivinta kuunnella Liljantoa nimenomaisesti c-kasetilta. Tämäntyyppinen juttu vaatii magneettinauhaa.
Tekisipä mieleni haukkua 1234567890 hiton typerän nimensä takia ja sen jälkeen Elvis-albuminsa samasta syystä, mutta eipä nyt olla ilkeitä. Musiikkinsa on kuitenkin aika kelpoa. Erilaisia kokeellisen rockin (ymmärretään tuo "rock" hyvin laajasti, jookos) elkeitä löytyy tältä levyltä paljon ja kokeilunhalu sekä -ilo kuuluu kaikessa vahvana. Liikaakin tässä nyt kurkotellaan moniaisiin suuntiin, sillä bändi jää nyt kovin anonyymiksi, vaille sitä ominta tunnistettavaa olemusta. Tästä bändistä voisi hyvinkin tulla Jotain, kunhan jaksavat tehdä työtä sen eteen. Ja jos vielä vaihtaisivat nimensä, hemmetti.
Aalto
Aalto
Centre of Wood
2008
CD-R
Sampo Salosen Aalto-yhtye muistuttaa, jos ei muuten niin ainakin pintapuolisesti, turkulaista Transkaakkoa. Sikäli, että molempien musiikki on tavalla tahi toisella luokiteltavissa kansanmusiikiksi, folkiksi, maailmanmusiikiksi (mitä nimitystä nyt sitten tohtiikaan käyttää), mutta kummallakaan orkesterilla ei ole halua taikka pyrkimystä sellaiseen "aitouteen", jota traditionaalisemmissa folk-piireissä kenties arvostetaan.
Aalto poimii sävyjä ja vaikutteita sieltä sun täältä, yhtä lailla Intiasta kuin Itä-Euroopasta. Korva tunnistaa sen jonkinlaiseksi kansanmusiikiksi, mutta sellaisen kansan, jota ei ole olemassakaan, paitsi ehkä nykyisessä globalisoituneessa ja kutistuneessa maailmassamme, jossa ei ole kaiketikaan enää juuri väliä sillä, mihin maantieteelliseen kolkkaan on sattunut syntymään. Päällimmäisenä Aalto toki kuulostaa suomalaiselta, siitä huolimatta, että yhtyeen instrumentaatio koostuu muiden muassa sitarista, klarinetista ja Salosen tuvalaisesta doshpuluur-luutusta ja samoin tuvalaisesta kurkkulaulusta.
Viisiminuuttinen "Intro" on oiva esittely yhtyeen äänikuvaan, jossa perkussiot, sitar, doshpuluur ja klarinetti kutovat tiheän verkon, jonka päällä vokalistit Salonen ja Johanna Rossi duetoivat. Salosen kurkkulaulu ja Rossin puhtaan voimakas ääni sointuvat hienosti yhteen ja niiden kontrasti on kovastikin miellyttävää kuultavaa. Kuten asiaan kuuluu (kaiketi), luonto on vahvasti läsnä musiikissa, sanoituksissa ja kuvastossa, mutta tavanomaisen ympäripyöreää hippeilyä vältetään ansiokkaasti, parhaiten viehättävän ilkeässä "Metsätaloushöömeissä" (tuvalainen trad. suomalaisin sanoin), jossa suomalaisen luonnon todellisuuspakoisille ihannoijille näytetään napakasti kaapin paikka.
Tämä esikoisalbumi koostuu kahdesta eri osiosta. Puolet kappaleista on Aallon nykyisen kokoonpanon tuotoksia, puolet Sampo Salosen vanhempaa soolotuotantoa. Mitään järin radikaalia erkanemispistettä ei levyn puolivälistä löydy, uudet ja vanhat kappaleet kuulostavat yhtenäiseltä kokonaisuudelta.
