R.I.P. Sky Saxon

1946 - 2009

Twowho
Kesämaalla/Talvikaupungissa
Ikuisuus
2009
KAS

Kesä on viimein päässyt siihen vaiheeseen, jolloin yötkin ovat kuumia. Yöllä, edes kesäisinä öinä, ei pidä ihmisen kuunteleman rokkia tahi muunlaista menomusiikkia, ehei. Yöllä, myös kesäöinä, pitää kuunnella hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä antimenomusiikkia.

Boris Morganassakin soittavien Juuso Paason ja Hermanni Yli-Tepsän Twowho on melkoisen kelvollista yömusiikkia. Viulu/kitara-duo on omistanut tämän debyyttijulkaisunsa toistolle. Jos keksii yhden hyvän kuvion, niin mihinkä sitä uusia tarvitaan?

Tämän kassun ainoa heikkous on siinä, että molemmat puoliskot ovat liian lyhyviä. Musiikki on nättiä ja meditatiivista ja kun sen makuun oikein sattuu pääsemään, ei sen tarvitsisi loppua liian äkisti. Nyt se vähän niinkuin tekee sillälailla.

No juupa juu, ei se nyt kovin paha asia ole, jos on liian vähän tavaraa nauhalla. Yleensä kun käy justiinsa toisinpäin. Joitakin voi häiritä live-äänityksen "autenttisuus" (tahtoo sanoa, että kaikki yleisön ääntelyt ovat mukana), mutta meitä sosiaalisesti rajoittuneita autisteja se ehkä vain ilahduttaa: voimme kuvitella olevamme paikalla siellä jossain.

Tottele minua kone

Paanpa
Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä
Luovaja
2009
CD-R

Luovaja-levymerkin tähänastiseen katalogiin ei varsinaisia täysosuma-albumeja ole montaa osunut, mutta julkaisujen ennalta-arvaamaton monipuolisuus on ollut kovin ilahduttavaa.

Varsinaiseen kultasuoneen on Luovaja näppinsä iskenyt Paanpan kohdalla. Tamperelaisen Pasi Palosen makuuhuoneaktin toinen levy on pieni poptaivas, joka onnistuu jotakuinkin kaikilla tasoilla mitä nyt kärkevä kriitikko pystyy edes keksimään.

Jokusta kitaravoittoista biisiä lukuunottamatta Paanpa piipittää eteenpäin elektropopin voimalla ja vallan raikkaankuuloisesti. Kotikutoinen, päiväpeiton makuinen koneromantiikka tuo vääjäämättä mieleen Kraftwerkin ja pirteä synasäpinä myös Tv-resistorin, mutta yllättävämpiäkin assosiaatioita ilmenee, kuten nyt vaikkapa Karkkiautomaatti, Aknestik tai jopa Noitalinna huraa!

Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä viehätti heti ensikuuntelulla niin paljon, että pistin levyn tehotestiin: toistuvaan päivittäiseen kuunteluun. Testi on paljastanut, etten ole osannut (ainakaan vielä) kyllästyä laisinkaan. Pienimuotoinen pop-klassikko jo syntyessään? Allekirjoittaneen mielenhäiriö? Enpä tiiä, mutta Virallinen Kesähittitarkastaja toteaa Kesän 2009 Viralliseksi Kesähitiksi Paanpan kappaleen "Aina kun mä tuun, mä kuolen pikkaisen".

R.I.P. Hugh Hopper

29.4.1945 - 7.6.2009

Kevätlaulu

Kiila
Tuota tuota
Fonal Records
2009
LP

Kiilalla on takanaan jo yli kymmenvuotinen historia, joskin alkuperäisen Sami Sänpäkkilän ja Niko-Matti Ahdin duo-Kiilan ja nykyisen bändi-Kiilan välillä on niin valtava railo ettei niitä oikein kykene samaksi yhtyeeksi mieltämään.

Ulvilalainen duo-Kiila oli käytännössä koko Fonal Recordsin alkulähde, josta sikisi ja jonka ympärille kerääntyivät monet muut artistit ja kokoonpanot. Kiilan musiikki siihen maailmanaikaan oli innostuneiden nuorten miesten kokeilevaa musiikkia, jossa ilmeni silloisen Mutiny/Bad Vugum -"skenen" vaikutus, mutta joka myös avasi täysin uuden tien Vugumin rock&rähinä -linjalta. Kiila oli amatööri-avant gardea, post rockia, hissuttelua ja vapautta.

Muutamaa ep:tä ja yhtä albumia seuraavan hiljaisuuden jälkeen ilmestyi vuonna 2004 Kiilan toinen (vai ensimmäinen?) albumi Silmät sulkaset. Duo oli vaihtunut bändiksi ja musiikki folkiksi. Eivät uuden levyn nätit laulut toki ihan täysin päässeet yllättämään, olihan jo aiemmillakin levyillä jonkin verran poppimaisia yritelmiä, mutta ihan uusi Kiilahan tämä oli.

Olkoonkin, että Silmät sulkaset-levyn "Kateet linnut" oli ja on edelleen yksi 2000-luvun hienoimpia lauluja, niin jostain syystä uusi Kiila ei millään tahtonut tehdä minuun kovin kummoista vaikutusta. Keikalla se oli "miellyttävä", levyllä "ihan kiva". Tähän päivään asti olen olettanut, että jonkinlaisen särmän puute, liika kiltteys, oli se "vika" joka esti nauttimasta Kiilasta täysin rinnoin. En ole ikinä ollut varma.

Kiila nro 2:n uusin levy Tuota tuota ei anna kummempaa vastausta kysymykseeni, mutta mitäpä tuosta, sillä tämä levy sai jo ensikuuntelulla aikaan melkoisia mielihyvän aaltoja. Kokoonpano on taas jossain määrin vaihtunut, mutta musa on folkkia edelleen. Folk-rockia oikeastaan, vahvasti brittiläisessä 70-luvun hengessä, joskin Kiilalla on etunaan jäsentensä ja vierailijoiden kuvia kumartamaton asenne ja äänelliseen vapauteen tähtäävä luomisvimma. Levyllä vierailevat mm. enempi free jazz -yhteyksistä tutut Sami Pekkola ja Topias Tiheäsalo, ja bändin rumpalinakin toimii nykyisin Jaakko Tolvi. Levyn soundi on sähköinen ja yllättäviin suuntiin etsiytyvä, vapaat instrumentaalijamit ja surisevat avaruuteenkurottelut eivät ole levyllä lainkaan vieraita.

Laulut ovat kuitenkin albumin kantava voima ja millaisia lauluja ne ovatkaan. Aika hyviä, sanoisin. Ehkä jopa fantastisia. On ehkä jopa hieman yllättävää (ei liian) miten vahvan melodisia sävellyksiä on saanut aikaan joukko muusikoita, joista suurin osa tunnetaan jokseenkin, no, "epätavallisemmasta" musiikista. Vaikea mennä sanomaan, kuka on minkäkin biisin kirjoittanut, mutta epäilisin ainakin Pekko Käpillä ja Laura Naukkarisella olleen pitkälti sormensa pelissä.

Korvaa miellyttää sävellysten lisäksi myös hienot laulusuoritukset ja äänten monilukuisuus. Ei nyt mitään Beach Boys -harmonioita sentään ole lurauteltu, mutta rikasta äänenkäyttöä on kuitenkin. Biisien tunnelmat ja yleisilmeet vaihtelevat hellästä hyräilystä varsin "miehekkääseen" paukutukseen. Sanoitukset ovat luonnonläheistä, vanhahtavaa folkkista.

Jos en aiemmin osannut sanoa, mikä nimenomainen syy aiheutti ongelmia Kiilan kanssa, niin tällä kertaa en ihan selvästi osaa sanoa, mikä uusimmassa levyssään on niin miellyttävää. Ehkä kyse on vain siitä, että kaikki osaset osuvat kohdalleen lähestulkoon täydellisesti. Kuulee, että tätä levyä on tehty huolella ja ajan kanssa, perhananmoisella lämmöllä ja intohimolla. Väkevää musiikkia. Tack.

Sami Kukka - "Menen veteen"

Video: Lauri Ainala