Maailma syntyy

Keijo
Maailma hetkinä
Luovaja
2009
CD-R

Juuri tällä hetkellä kadun eniten maailmassa sitä, etten ole ikinä päässyt kuulemaan Keijo Virtasen kitaransoittoa live-tilanteessa. Millaisen aivomutaation se saisikaan aikaan!

Keijo on täydellisen ainutlaatuinen muusikko. Kun hänen sähkökitaransa päästää nuotinkin ilmoille, ei voi erehtyä siitä kuka soittaa.

Levyjen harventunut julkaisutahti on tehnyt hyvää Keijon musiikin vastaanottamiselle. Albumit kykenee nyt paremmin käsittelemään yksilöinä, niiden erikoislaatuisuudet tulevat paremmin esiin. Uusimmalla Maailma hetkinä -levyllään Keijo on jättänyt viimeaikaiset maanläheisemmät blues-kuviot ja suuntaa suoraa tietä sisäavaruuteen. Levy pitää sisällään vain kaksi pitkää kappaletta, joista jälkimmäinen, "Yön hetkinä" ylittää puolen tunnin maagisen rajan. Kitaravoittoinen soitto on minimaalista, etsivää ja mykistyttävää.

Kuuntelin levyä tänään ulkosalla kulkiessani pitkin Virnamäen ja jokivarren maisemia. Monet ovat hakeneet musiikkiinsa toiseutta ulkokultaisesta okkultismista, pakanallisuudesta ja shamanismista. Maailma hetkinä ei tarvitse hakemalla haettuja rituaalikoristeita. Kun aurinko paistaa ruskaisten puiden läpi ja Maailma hetkinä sulaa korvakäytäviin, on tällä levyllä voima pysäyttää aika ja muuttaa ympäröivä todellisuus ylimaailmalliseksi. Maailma on syntynyt, mutta ei kuole ainakaan ihan vielä.

All right & far out

The Puke Eaters
Hello Valhalla
Skulls of Heaven/Lal lal lal
2009
LP

Kemiallisten ystävien Jan Anderzénin, poikkitaiteilija Reijo Pamin ja rumpali Chris Corsanon The Puke Eaters -trio ei ole osiensa summa, ehkä erotus, mutta enemmänkin potenssilääke astmaattisille maahisille.

Viime aikoina merkillistä hiljaiseloa levytysrintamalla viettäneen Anderzénin kädenjälki on välittömästi kuultavissa Hello Valhallalla, se on "se" soundi. Ei sitä kykene sanoilla merkityksellisesti kuvailemaan, mutta sen tuntee kun sen kuulee. Kemiallisia ystäviä (tahi muita Anderzén-projekteja) Puke Eaters ei kuitenkaan erityisemmin muistuta. Suuri ero lienee siinä, että Hello Valhalla ainakin kuulostaa pitkälti "studio-liveltä" ja Puke Eaters bändiltä, siinä missä Kemialliset levyt ovat varsinaisesti muotoutuneet vasta nauhojen editointivaiheessa, pala palalta ja luuppi luupilta. Yllättävän useasti pystyy jopa arvailemaan, mikä ääni on kenenkin trion jäsenen käsistä (?) lähtöisin.

Hello Valhalla on toki tyystin esoteerista vongutusta, kitkutusta, psykedeelistä eritystä ja sekalaisten esineiden hakkaamista, mutta yhtä kaikki sillä on myös toinen, bile-henkinen puolensa. Levyllä on rytmiä ja hilpeyttä, jonkinlaisen logiikan mukaista rakennetta. Kuten varsin monen muunkin tämän hämyakselin tuotoksista (Fricara Pacchu tulee hakematta mieleen), voisi Hello Valhallan kuvitella jonkin vaihtoehtoisen maailmankaikkeuden friikkidiskoon soimaan. Eipä hiukan mainio lätty.