Takana metalliovi

Ville Leinonen
Auringonsäde/Pommisuoja
Fonal Records
2011
CD

Ville Leinosen musiikillinen ura on ollut yksi 2000-luvun mielenkiintoisimpia ja omaehtoisimpia. Jopa kaikkein yleisöystävällisimmällä iskelmärock-kaudellaan Leinosen itsevarmuus ja -päisyys sai hänet erottumaan joukosta. Viimeistään viimevuotisen Majakanvartija-kokonaistaideteoksen myötä Leinonen kuitenkin lähti seuraamaan kokonaan omaa polkuaan. Kuten ihailemansa Scott Walker, on myös Leinonen luonut itselleen oman, uniikin musiikillisen kielen, jolla ilmaista itseään.

Kuten Majakanvartijan uni, myös uusi albumi Auringonsäde/Pommisuoja operoi kaikenlaisten genrekäsitteiden ulkopuolella, oman sisäisen logiikkansa mukaisesti. Kahteen osaan jaettu levy ei edeltäjänsä tavoin ole yhtä selkeästi tarinallinen ja sen tematiikka on avointa erilaisille tulkinnoille.

Reippaasti yksinkertaistaen voidaan todeta levyn kahden puoliskon edustavan päivää ja yötä. Auringonsäteen yleisilme on valoisa ja romanttinen. Ei tosin romanttinen kahden ihmisen välisen intiimin romanssin mielessä, vaan kuvastaen luonnon kauneutta, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, luomisen ihmettä. Auringonsäde on suurimmalta osin hennon akustinen, tuutulaulumainen, joskin sen keskeinen osio "Ghandalfin lento - American pantaxion" yltää suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin, sähkökitaran kurottaessa lumihuippuisten vuorten laelle asti. Auringonsäteen viimeinen osio "Sinisellä junalla" päättää huolista ja murheista vapaan päivän.

Jos Auringonsäde on päivä, niin Pommisuoja on yö. Jos Auringonsäde edustaa ihmisen ulkoista onnellisuutta, edustaa Pommisuoja alitajunnassa myrskyäviä epäluuloja, pelkoa ja tuskaa, jotka nousevat pintaan yön pimeyden yksinäisyydessä ja unien sumeassa logiikassa. Nähdessään unta on ihminen kaikkein yksinäisimmillään, täysin itsensä armoilla. Pommisuojaan ei pääse auringon valo ja pimeys syö keinovalaistuksen tähdenomaisiksi pisteiksi. Pommisuoja on kylmä ja siellä kaikki kuulostaa pahaenteiseltä.

Kuten Majakanvartijan unella, myös Auringonsäteellä/Pommisuojalla on hienoja yksittäisiä "biisejä", jotka nousevat albumin kohokohdiksi, mutta nekin toimivat vain osana kokonaisuutta. Vaikka Auringonsäde/Pommisuoja risteilee monenlaisten tyylilajien välillä, ei se kokonaisuus koskaan tunnu hajanaiselta tahi rikkonaiselta, vaan eheältä ja tarkkaan harkitulta. Liitoskohtia ei näy, mutta kokonaiskuva jää silti epäselväksi, on vaikea hahmottaa miten siirtymä levyn aloittavasta "...ja keskipäivän jälkeen varjot pitenevät metsässä" akustisesta proge-folkista levyn päättävän "Ajan" elektronisiin tanssirytmeihin tapahtuu niin luonnollisesti.

Auringonsädettä/Pommisuojaa voi hyvällä syyllä kutsua virheettömäksi albumiksi, ehkäpä jopa mestariteokseksi, jos emme pelkää hyperbolaa. Pelkäsimme tahi emme, aion silti nyt kumartaa Ville Leinoselle, noin niin kuin kunnianosoituksena. Aploditkin saattaisivat olla paikallaan.