Eri esittäjiä
Lauluja suuren mäen alta
Laatutuote
2008
CD
Pispalalaisten aktiivien kokoonpanema antologia on erinomainen muistutin siitä, että hyvää musiikkia tehdään siellä sun täällä kivenkolojen alla eikä sitä välttämättä ikinä tule kuulemaan, jos ei joku ota ohjia omiin käsiin ja tee jotain.
Pääosin tyystin tuntemattomia (siis omien piirien ulkopuolella) artisteja esittelevä kokoelma on tasaisen vahvaa laatua. Tyylilaji on folk-pop ja jos nyt joskus sanoitukset saattavat irvistyksiä aiheuttaa ja silloin tällöin tulee musiikkiopistomielleyhtymiä, niin kuitenkin varsin valmista tavaraa ovat aktit saaneet aikaiseksi. Kaunisäänisiä laulajiakin tuntuu Tampereella löytyvän joka kulman takaa.
Leppoisan ja lempeän akustisten tunnelmien joukosta esiin pomppaa ainakin Kusti Vuorisen (Suurin Onni) Tampo-yhtyeen haitarivetoinen instrumentaali "Tuonenvirta" ja levyn yleisilmettä lo-fimpi ja haparoivampi ja siksikin viehättävä Tuulin "Suihkulaulu". Mutta eipä tälle kokoelmalle ole pahoja huteja eksynyt, jos nyt jokunen kappale tosiaankin vähän saa irvistelemään. Moniaita akteja kuulisi mieluusti enemmänkin. Vetoapua pispalalaisille antaa myös Joose Keskitalo laulullaan "Pispalan tyttö", joka on toki kokoelman parasta antia.
Circle
Hollywood
Ektro Records
2008
CD
Circle se jaksaa yllättää. Aina sitä luulee ennakkoon tietävänsä mitä seuraava levynsä tulee tarjoamaan, mutta aina saa huomata olevansa väärässä.
Toki Hollywood on taas uusi hevilevy, kuten oli tiedossa, mutta mimmoista heavy metalin ihanuutta, sitä ei kyennyt arvaamaan. Ei edes taannoisen Earthworm -EP:n (No Quarter, 2006) perusteella, jolta on tälle albumille lainattu pari kappaletta ja joka oli Circlen ja Jesters of Destiny -laulaja Bruce Duffyn ensimmäinen yhteistyön tulos.
Tuo edellä mainittu Earthworm ei aikoinaan tavattomasti sytyttänyt, lähinnä juuri Duffyn takia, joka on kuitenkin varsin keskitason metallikukko. Nytkin ensi alkuun tuntui siltä, että Duffy on Hollywoodin heikoin lenkki, mutta tehokuuntelun jälkeen on mieli muuttunut. Duffy sopii tämän levyn vokalistiksi kuin hunajamollukka teekuppiin, sillä Hollywood on erittäin perinnetietoista modernia heviä. Vaikka bändistä löytyy omastakin takaa kaksi hienoa laulutyylittelijää, olisivat Mika Rätön laaja-alainen operettikiekuminen tai Janne Westerlundin kireä nasaali tehneet tästä tyystin toisenlaisen, hämymmän levyn. Toki mukana on sitä tuttua Circle-jumitusta ja omapäisyyttä, mutta pääasiassa tämä on rock-musiikkia ilman kommervenkkejä. Biiseimpiä biisejä mitä Circle on ikuna tehnyt, koukkuja ja riffejä, kitarasooloja. Circle on poiminut 1970- ja 1980-luvun hevistä parhaat päältä ja heittänyt turhat tiensyrjään.
Raivoisan energinen levy päättyy kolmen biisin muodostamaan, yhteensä puolituntiseen Requiem in D Minoriin. Akustisen (Rättö kitarassa) Hard to Realizen jälkeen tulevat Madman ja Suddenly ovat hyvinkin mahdollisesti kaikkien aikojen upeinta, mahtavinta ja eritoten massiivisinta Circleä koskaan (siis ainakin seuraavaan levyynsä asti.) Siinä lähtee vannoutuneimmallakin nössöpopparilla ilmakitara vauhtiin ja olematon heviletti heilumaan.
Alusta loppuun tolkuttoman vahva albumi. Jos Circle jatkaa samaa menoa, niin ne on kohta liian hyviä tähän maailmaan. Taitavat olla sitä jo nyt.
Leevi and The Leavings - "Nigger Jonas (Palkkionmetsästäjä)" (1981)
(Gösta Sundqvist)
Black Label BLSC 8111 (albumi Mies joka toi rock'n'rollin Suomeen)
On tietenkin jokseenkin luonnonvastaista nostaa maailman parhaalta bändiltä vain yksi biisi erikoismaininnan kohteeksi, mutta tästä Leevi and The Leavingsien varhaistuotantoon kuuluvasta kappaleesta on muodostunut yksi omista henkilökohtaisista suosikeistani. Myöhemmässä tuotannossaan Gösta Sundqvistin sanoitukset keskittyivät lähes yksinomaan arkiseen suomalaiseen sielunelämään ja sikäli tietyt varhaiset biisit, "Nigger Jonas" mukaanlukien, tarjoavat vilauksen varsin erilaisesta Leavings-musiikista. Jamaikalaisrytmillä etenevä sävellys on sanalliselta anniltaan puhdasta spagettiwesterniä, kenties ennakoiden tätä seuraavan albumin (Kadonnut laakso, 1982) kansitaidetta. Melankolinen tarina väkivallasta ja kostosta onnistuu kiteyttämään paljon harvoihin riveihinsä. Jotkut tekivät tällaisesta materiaalista parituntisia elokuvia, Gösta Sundqvistille riitti kahden ja puolen minuutin pop-kappale.
Hei Jonas, me luotamme sun aseeseen
Tuli yhdeksän miestä ja yksi nainen
Saaden kaupunkimme kaaokseen
Hei Jonas, taas apuasi tarvitaan
Ne ryöstivät pankin ja saluunankin
Eikä kukaan niitä kiinni saa
Ne veivät kaupunkimme miehet pois
Ja ampuivat selkään
Niin kuin ei murheita jo ollut ois
Mä niitä vieläkin pelkään
Hei Jonas, taas asettasi tarvitaan
Ota kiinni ne kurjat ja syöpäläiset
Että vainajamme rauhan saavat
Hei Jonas, me kyllä vaivoistasi maksetaan
Kunhan kymmenen luotia tiensä löytää
Ja kuolemaa ne tavoittaa
Ne veivät kaupunkimme miehet pois
Ja ampuivat selkään
Niin kuin ei murheita jo ollut ois
Mä niitä vieläkin pelkään
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Keijo
Neverending Blues
Ikuisuus
2008
CD
Niin on moni valkoinen mies yrittänyt soittaa bluesia, niin on moni epäonnistunut. Luontevimpaan lopputulokseen tuntuu suomalainen valkoinen mies yltävän silloin, kun ei yritä liikaa. Tämän on Kari Peitsamon (kts. The Fool, I'm Down jne.) lisäksi ymmärtänyt Jyväskylän lahja maailmalle, Keijo Virtanen.
Neverending Blues on laiskanpulskeaa folk-bluesia, minimaalista ja vähäeleistä. Lainattujen standardien (Woody Guthrieta, toki) lisäksi mitä ilmeisemmin impro-pohjaisia (transsendentaalisia) jumituksia. Roppakaupalla kitaraa (ja vähän mausteita) ja miksei olisi, onhan Keijo kitaristi(nakin) Nero.
Pölyisen keskisuomalaisen valtatien makua, rispaantuneet kynnet. Maaseudulta kaupunkiin, pienin askelin. Menneen maailman romantiikkaa, uuden maailman musiikillisia lejeerinkejä.
Eleanoora Rosenholm
Älä kysy kuolleilta, he sanoivat
Fonal Records
2008
LP
Eleanoora Rosenholm kuulostaa toisella levyllään pitkälle hiotulta, vähemmän sekopäiseltä Rättö & Lehtisalolta. Mika Rätön kädenjälki näkyy ja kuuluu vahvasti sanoituksissa, jotka ajoittain tuntuvat sopivan heikonlaisesti Noora Tommilan suuhun. Bändin musiikissa kuuluu porilaisuus, rytmeissä ja äänimaailmassa. Palaset ovat tuttuja, kokonaisuus on uusi.
Edeltäjäänsä vahvemmalla levyllä Eleanoora Rosenholmin musiikki on valmiimpaa, kokonaisuus toimivampi. Kaikesta hyvästä huolimatta en kuitenkaan osaa edelleenkään täysin rinnoin tästä nauttia. Rosenholmissa on jotain liiallisen laskelmoivaa, vapaus on jäänyt täsmäiskujen jalkoihin. Yhtye taitaa myös jäädä liiankin nopeasti konseptinsa vangiksi: voiko Eleanoora Rosenholmista koskaan tulla todellista, pitkäikäistä pop-suosikkia, jos nimikkohahmonsa määrää ainaisesti sisällön? Jo nyt levyn sanallinen anti on pitkälti ensimmäisen levyn aiheiden toistoa, välillä jopa vaivaannuttavassa määrin.
Yksi peukku ylös, toinen epäröi, jää miettimään.
