Huuhkaja Mixtape #5 - 2009 MEGAMIX

A / B

Lusiferiinin armosta - "Kvaak kvaak kvaak"

Levyvuosi 2009

ALBUMIT TOP-10 2009

Bonnie 'Prince' Billy - Beware

Current 93 - Aleph at Hallucinatory Mountain
Harmaa getto - Suomimorsiamen pyhä tie
Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta
Keijo - Maailma hetkinä
Kiila - Tuota tuota
Lusiferiinin armosta - Nuolee / Circle - Soundcheck
Muuan mies - Tyhjyydestä tullaan
Om - God is Good
Paanpa - Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä


KUNNIAMAININNAT

A Hawk & A Hacksaw - Deliverance
Absoluuttinen nollapiste - Musta hiekka
Arvi Kemppi - Inkerinsuomalaisia lauluja
Avarus - IV
Bonnie 'Prince' Billy - Chijimi
Boom Edan - Hangman Pulley
Cahier - Vocales
Doktor Kettu - Soft Delirium
Es - Kesämaan lapset
Ester Poland - Vehnäsammio
KDRT - Naalprs
Keijo - Got to Go
Keijo - Hetki
Kuusumun profeetta - Myrskyn silmään
Marissa Nadler - Little Hells
Ous Mal - Riioraa
Plain Ride - House on the Hill
Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo - Hiekkarantaa
Sami Kukka - Menen veteen
Scandal Trio - Tabernacle
Shogun Kunitoki - Vinonaamakasio
Steel Mammoth - Nuclear Ritual
Tampo - Tampo
Teatteri Moderni kanuuna - Murheenkapselista galleriaan ja asemalle
The Puke Eaters - Hello Valhalla
Tom Waits - Glitter & Doom Live
Tulasi - Huomen tuone
Twowho - Kesämaalla/Talvikaupungissa
Vakka-Suomen Rytmikuninkaat - Topatut alamaiset
Verde - Kärmes


ARKISTOJEN AARTEET

Flaming Tunes - Flaming Tunes
Mika Rättö - Polkupyörällä vuokkopenkereelle
Musiikkivyöry - Tulemme sokeiksi
Pekka Streng ja Olympia orkesteri - Unen maa
Re-Clip - Notes 99-09
Robert Wyatt - A Short Break
Robert Wyatt - Radio Experiment Rome, February 1981
Tom Waits - Live from Austin
V/A - Adventures in Sound
V/A - Messukassu 1

Kulttuurivihkot 6/09

Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla arvioitavana Cahier (Vocales), Verde (Kärmes) ja KDRT (NAALPRS).

Ääni joka vaeltaa

Keijo & Uton
Alun ääniä
om ha sva ha ksha ma la va ra yam
2009
CD-R

Alun ääniä on, hämmästyttävää kyllä, Keijo Virtasen ja Jani Hirvosen alias Utonin ensimmäinen duolevy. Hämmästyttävää sikäli, että nämä jokseenkin samoissa musiikillisissa sfääreissä operoivat, erittäin ahkerasti levyttävät ja kaikenlaisia yhteisprojekteja pyörittelevät artistit eivät ole vielä tähän mennessä päätyneet kaksistaan saman "pöydän" ääreen.

Tämä pienten titaanien kohtaaminen onkin omiaan aiheuttamaan vahvoja ennakko-odotuksia. Sekä Keijo että Uton ovat omilla teillään sukeltaneet syvälle psykedeelisiin mielentiloihin ja siihen nähden on pettymys huomata, miten "turvalliselta" Alun ääniä loppujen lopuksi kuulostaa.

Levy on äänitetty muutaman päivän kuluessa ja musiikki tuntuu heti asettuvan hyvinkin kapeaan muottiin, josta kumpikaan musikanteista ei ole osannut tai halunnut irtautua. Keijon blues-sävyisen improvisaation ja Utonin murisevan, surisevan ja humisevan (ym.) psykedeelisen dronen yhdistelmä kuulostaa toki hyvältä, mutta jotenkin sen yhdistelmän odottaisi humahtavan jo ensiaskeleilla korkealle ulkoavaruuteen ja siitä vain ylemmäs, eikä pitäytyvän arkailevan vähäeleisissä makuuhuoneimprofiiliksissä.

Ehkä parhaimmillaan Alun ääniä on kompuroivissa "blues"-jameissaan, jotka tuovat mieleen Jandekin 1980-luvun vapaamuotoisen bluesin enemmän kuin mikään Keijon tahi Utonin aiempi äänite. Laahaavakin komppi voi olla tarttuva komppi.

Pettymys duodebyyttinä, sinänsä kelpo lisäys artistien mittaviin diskografioihin.

Solmu loputtomalla langalla

Joonatan Elokuu
Mushroom Heart
Kiiltomatolyhty
2009
CD-R

Tiedättehän Espersin? Tuon yhdysvaltalaisen yhtyeen, joka ammentaa 1960-luvun brittiläisestä acid folkista oikein isolla kauhalla musiikkinsa rakennuspalikat? No, Joonatan Elokuun Mushroom Heart on kuin vähemmän modernistinen Espers.

Muutaman vuoden aikana hippireissuilla äänitetty ja muotonsa saanut Mushroom Heart on niin vahvasti leimaantunut tietyn aikakauden tiettyyn tyyliin, että sitä on vaikeaa kuunnella omana itsenään, ilman parempien levyjen painolastia. Eikä se nyt ainakaan helpota asiaa, että Elokuu on omien laulujensa lisäksi tulkinnut levyllensä myös C.O.B:n "Solomon's Songin" (kuin myös Donovanin "The Little White Roadin").

Tämä nyt on toki myös kuulijan oma asenne- ja kuulo-ongelma, mutta ylipäänsä Mushroom Heartia vaivaa tietty tasapaksuus. Se on kaikin puolin ammattimainen levy, soitto soljuu kivasti ja kappaleetkin ovat varsin kauniita. Mutta mikään aspekti levyllä ei nosta päätään ja huuda "Kattokaa minua! Minä se oon hyvä ja kaunis ja hieno!" Ehkä suurin ongelma ainakin tälle kuulijalle on Elokuun mitäänsanomaton mutta sinänsä teknisesti pätevä lauluääni, joka ei aiheuta sydämessä sykähdyksiä vaan ennemminkin puurouttaa kappaleet yhdeksi pitkäksi virreksi. Kun levy muuten on niin tyylipuhtaasti 60-lukulaista brittifolkkia, niin laulu tuo mieleen enemmänkin villevalomaisen luonnottoman ylitulkinnan kuin vaikkapa C.O.B:n Mick Bennettin naturalismin.

Noin muutoin parasta levyllä on sen kauniisti soljuva ja loppujen lopuksi melko vähäeleinen äänimaailma. Akustisten kitaroiden johdattelemia kappaleita koristellaan hienovaraisesti muilla äänin ja lopputulos on oikein mukavasti toimiva. Jos nyt kohta jotain perkussiivista elementtiä jääkin vähän kaipaamaan. Napakka banjorytmi tuo "Willowisp Lanterniin" heti jotain omanlaistaan tarttuvuutta, sitä tarttuvuutta mikä Mushroom Heartilta liian usein puuttuu.

Murr, sanoo kärttyinen kriitikko ja jää silti mielenkiinnolla odottamaan Joonatan Elokuun seuraavaa äänitettä, joka saattaa toteuttaa Mushroom Heartin lunastamattomat lupaukset ja olla Erittäin Hyvä Lätty.

Maailma syntyy

Keijo
Maailma hetkinä
Luovaja
2009
CD-R

Juuri tällä hetkellä kadun eniten maailmassa sitä, etten ole ikinä päässyt kuulemaan Keijo Virtasen kitaransoittoa live-tilanteessa. Millaisen aivomutaation se saisikaan aikaan!

Keijo on täydellisen ainutlaatuinen muusikko. Kun hänen sähkökitaransa päästää nuotinkin ilmoille, ei voi erehtyä siitä kuka soittaa.

Levyjen harventunut julkaisutahti on tehnyt hyvää Keijon musiikin vastaanottamiselle. Albumit kykenee nyt paremmin käsittelemään yksilöinä, niiden erikoislaatuisuudet tulevat paremmin esiin. Uusimmalla Maailma hetkinä -levyllään Keijo on jättänyt viimeaikaiset maanläheisemmät blues-kuviot ja suuntaa suoraa tietä sisäavaruuteen. Levy pitää sisällään vain kaksi pitkää kappaletta, joista jälkimmäinen, "Yön hetkinä" ylittää puolen tunnin maagisen rajan. Kitaravoittoinen soitto on minimaalista, etsivää ja mykistyttävää.

Kuuntelin levyä tänään ulkosalla kulkiessani pitkin Virnamäen ja jokivarren maisemia. Monet ovat hakeneet musiikkiinsa toiseutta ulkokultaisesta okkultismista, pakanallisuudesta ja shamanismista. Maailma hetkinä ei tarvitse hakemalla haettuja rituaalikoristeita. Kun aurinko paistaa ruskaisten puiden läpi ja Maailma hetkinä sulaa korvakäytäviin, on tällä levyllä voima pysäyttää aika ja muuttaa ympäröivä todellisuus ylimaailmalliseksi. Maailma on syntynyt, mutta ei kuole ainakaan ihan vielä.

All right & far out

The Puke Eaters
Hello Valhalla
Skulls of Heaven/Lal lal lal
2009
LP

Kemiallisten ystävien Jan Anderzénin, poikkitaiteilija Reijo Pamin ja rumpali Chris Corsanon The Puke Eaters -trio ei ole osiensa summa, ehkä erotus, mutta enemmänkin potenssilääke astmaattisille maahisille.

Viime aikoina merkillistä hiljaiseloa levytysrintamalla viettäneen Anderzénin kädenjälki on välittömästi kuultavissa Hello Valhallalla, se on "se" soundi. Ei sitä kykene sanoilla merkityksellisesti kuvailemaan, mutta sen tuntee kun sen kuulee. Kemiallisia ystäviä (tahi muita Anderzén-projekteja) Puke Eaters ei kuitenkaan erityisemmin muistuta. Suuri ero lienee siinä, että Hello Valhalla ainakin kuulostaa pitkälti "studio-liveltä" ja Puke Eaters bändiltä, siinä missä Kemialliset levyt ovat varsinaisesti muotoutuneet vasta nauhojen editointivaiheessa, pala palalta ja luuppi luupilta. Yllättävän useasti pystyy jopa arvailemaan, mikä ääni on kenenkin trion jäsenen käsistä (?) lähtöisin.

Hello Valhalla on toki tyystin esoteerista vongutusta, kitkutusta, psykedeelistä eritystä ja sekalaisten esineiden hakkaamista, mutta yhtä kaikki sillä on myös toinen, bile-henkinen puolensa. Levyllä on rytmiä ja hilpeyttä, jonkinlaisen logiikan mukaista rakennetta. Kuten varsin monen muunkin tämän hämyakselin tuotoksista (Fricara Pacchu tulee hakematta mieleen), voisi Hello Valhallan kuvitella jonkin vaihtoehtoisen maailmankaikkeuden friikkidiskoon soimaan. Eipä hiukan mainio lätty.

Huutava vieras

Ester Poland
Vehnäsammio
Wooden Sherpa
2009
CDR

Ester Poland ja sisarprojektinsa Kospel Zeithorn ovat tehneet liudan levyjä, joista on vaikeahkoa pitää kauhean paljon. Vallan huonoa levyä en näiltä miehiltä vielä ole kuullut, mutta tapansa ahtaa yhdelle levylle aivan liikaa kaikkea tahtoo peittää ne parhaimmat ideat ja makeimmat jujut pienoisen informaatioähkyn alle. Wooden Sherpan kaverit tahtovat unohtua muiden jalkoihin, kun ei ole onnistunut heidän tekemisistään muodostaa mitään yhtenäistä mielikuvaa, tai sanotaanko jopa imagoa.

Vehnäsammio onkin tähänastisista Wooden Sherpa -tuotoksista miellyttänyt kaikkein eniten, koska se vallan voimakastahtoisesti (vai jääräpäisesti?) pitäytyy yhdessä ideassa eikä hellitä, ennen kuin siitä ideasta on imetty kaikki irti.

Tyylillisesti saattaisin arvottaa Vehnäsammion jonkin sortin avant-metalliksi, siis siinä mielessä kuin joku Circle on avant-metallia.

Pitkähkön, kuplivan intron jälkeen Ester Poland esittelee kuulijoilleen särökitarariffin. Riffiä toistetaan reilut puoli tuntia. Tämän jälkeen levy päättyy. Kieltentakominen ei kuitenkaan käy puuduttavaksi, koska riffin ympärille on ripoteltu tarpeeksi mausteita. Ajoittain on jotain maustetta ropsahtanut joukkoon niinkin paljon, että se erottuu selkeästi sopan joukosta, mutta se riffi on kuitenkin aina pääosassa.

Vehnäsammion yhdistelmä regressiivistä jumitusta ja hevimusiikin hajottamista alkutekijöihinsä on onnistunut ja mielenkiintoinen. Miksikään uudeksi suunnannäyttäjäksi en sitä kutsuisi, mutta ajatusta tältä levyltä löytyy ihan kotitarpeiksi. Jonkinlainen suoritus on sekin, että näinkin yksioikoinen materiaali kestää väsymättä toistuvaa kuuntelua.

Tätä kirjoitettaessa lienee Ester Poland jo taas äänittämässä jotain ihan uutta juttua.

So So Sitro

Cahier
Vocales
Yaizekletka
2009
KAS/CD-R

Ah, Cahierin eli Marko Neumanin tuoreehko tuotos on kertakaikkisen viehättävää suttuista ja hämärää makuuhuoneneliraituriavantgardea, joka lämmittää sydäntä eritoten näin yömyöhään raukeankireillä melodioillaan.

Vocales pääsi jopa yllättämään paatuneen kuulijan. Olin ehtinyt pyöritellä kasettia jo moniaita kertoja ennen kuin vaivauduin lähemmin tutustumaan kansivihkoseen. Oletukseni oli, että toismaailmallisilta kuulostavat, siansaksaiset naislauluosuudet oli mahdollisesti sämplätty joltain erittäin merkilliseltä pölyiseltä vinyyliltä, mutta kävikin ilmi että kaikki ääntelyt ovat Neumanista itsestään lähtöisin. Hupsista.

Tämä "paljastus" on jossain määrin vaikeuttanut levyn kuuntelemista, sillä huomio tahtoo kiinnittyä nyt liiaksi nauhannopeuskikkailulla saavutettuihin tuloksiin, mutta eihän se loppujen lopuksi muuta sitä tosiseikkaa miksikään, että Vocales kuulostaa parhaimmillaan hykerryttävän ihanalta.

Jokseenkin industrial-vaikutteiset soitinosuudet ja nämä merkilliset, kummalliset vokaalit herättävät mielikuvan Young Godsin ja Dr Johnin voodoo-albumin Gris-Grisin ristisiitoksesta, eikä se ole ollenkaan hassumpi siitos, se.

R.I.P. Les Paul

9.6.1915 - 13.8.2009

R.I.P. Rashied Ali

1.7.1935 - 12.8.2009

Kulttuurivihkot 4/09

Levypalstan aiheina Muuan mies (Tyhjyydestä tullaan), Kutomo (Lauluja surun kaaresta) ja Vakka-Suomen rytmikuninkaat (Topatut alamaiset).

Viimeksimainitun kohdalla on kuvatoimitukselle sattunut erhe: Topatut alamaiset on vaihtunut Avaruksen IV -elpeehen.

Puoliksi mies, puoliksi bono

kakaokamkami
EP
Jozik Records
2009
CD-R

Yhden punaviinilasillisen innoittamana voinen paljastaa erään salaisuuden: olen häpeämätön viuluhuora. Pidän (ainakin salaa ja ainakin vähän) mistä tahansa levystä, jos sillä vain kuullaan viulua. Helsinkiläisen kakaokamkamin toisella levyllä, lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyllä EP:llä kuullaan aika paljonkin "sitä".

Ihan puhdasta ja kursailematonta post-rockia soittavan kvartetin (nykyisin ilmeisesti trio; ette kai vaan lempanneet viulistia bändistä?) musiikki on pitkälti sitä sellaista niin sanotusti elokuvallista post-rockia, Magyar Possen ja Godspeed You! Black Emperorin tapaan.

Ja aika hyvinhän se soitto luonnistaa. Viulu, kitara ja rummut on pääosassa ja kaaria kehitellään, joskaan kovin eeppisille tasoille ei oikke ylletä missään vaiheessa. Jotain pientä luonnosmaisuutta ja tynkäisyyttä levyllä esiintyy. Vaan ei se haittaa niin suuresti, sillä parhaimmillaan kakaokamkami on niillä biiseillään, joilla päästelee vähän vapaammin menemään. "Fat surfer" on aika kiva, enempi Sonic Youth -henkinen rokkipala, "Gnomes kaboom helsinki with gunpowderin" ns. riffilaboratorio kuulostaa vallan hauskalta ja "Foooongin" intro on merkillinen funkin ja progen yhdistelmä, jossa on vähemmän groovea kuin Emerson, Lake & Palmerissa parhaimmillaan mut svengaa silti kuin peltisakset.

Toisin sanoen, kakaokamkami kuulostaa aika lupaavalta ja oma harras toiveeni tulevaisuuden suhteen on se, että yhtye jättäisi selkeimmät vaikutteenantajansa tyystin omaan arvoonsa ja seuraisia omia nokkiansa ihan mihin suuntaan ne vain milloinkin sattuvat osoittamaan. Muuten voi käydä niin, että kakaokamkamista tulee Virallinen Post-Rock Yhtye, eikä semmoisia taida juuri kukaan enää kaivata. Jotain pienenä porstualta päällensä pudonneita Mogwai-faneja lukuunottamatta.

R.I.P. Sky Saxon

1946 - 2009

Twowho
Kesämaalla/Talvikaupungissa
Ikuisuus
2009
KAS

Kesä on viimein päässyt siihen vaiheeseen, jolloin yötkin ovat kuumia. Yöllä, edes kesäisinä öinä, ei pidä ihmisen kuunteleman rokkia tahi muunlaista menomusiikkia, ehei. Yöllä, myös kesäöinä, pitää kuunnella hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä antimenomusiikkia.

Boris Morganassakin soittavien Juuso Paason ja Hermanni Yli-Tepsän Twowho on melkoisen kelvollista yömusiikkia. Viulu/kitara-duo on omistanut tämän debyyttijulkaisunsa toistolle. Jos keksii yhden hyvän kuvion, niin mihinkä sitä uusia tarvitaan?

Tämän kassun ainoa heikkous on siinä, että molemmat puoliskot ovat liian lyhyviä. Musiikki on nättiä ja meditatiivista ja kun sen makuun oikein sattuu pääsemään, ei sen tarvitsisi loppua liian äkisti. Nyt se vähän niinkuin tekee sillälailla.

No juupa juu, ei se nyt kovin paha asia ole, jos on liian vähän tavaraa nauhalla. Yleensä kun käy justiinsa toisinpäin. Joitakin voi häiritä live-äänityksen "autenttisuus" (tahtoo sanoa, että kaikki yleisön ääntelyt ovat mukana), mutta meitä sosiaalisesti rajoittuneita autisteja se ehkä vain ilahduttaa: voimme kuvitella olevamme paikalla siellä jossain.

Tottele minua kone

Paanpa
Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä
Luovaja
2009
CD-R

Luovaja-levymerkin tähänastiseen katalogiin ei varsinaisia täysosuma-albumeja ole montaa osunut, mutta julkaisujen ennalta-arvaamaton monipuolisuus on ollut kovin ilahduttavaa.

Varsinaiseen kultasuoneen on Luovaja näppinsä iskenyt Paanpan kohdalla. Tamperelaisen Pasi Palosen makuuhuoneaktin toinen levy on pieni poptaivas, joka onnistuu jotakuinkin kaikilla tasoilla mitä nyt kärkevä kriitikko pystyy edes keksimään.

Jokusta kitaravoittoista biisiä lukuunottamatta Paanpa piipittää eteenpäin elektropopin voimalla ja vallan raikkaankuuloisesti. Kotikutoinen, päiväpeiton makuinen koneromantiikka tuo vääjäämättä mieleen Kraftwerkin ja pirteä synasäpinä myös Tv-resistorin, mutta yllättävämpiäkin assosiaatioita ilmenee, kuten nyt vaikkapa Karkkiautomaatti, Aknestik tai jopa Noitalinna huraa!

Ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä viehätti heti ensikuuntelulla niin paljon, että pistin levyn tehotestiin: toistuvaan päivittäiseen kuunteluun. Testi on paljastanut, etten ole osannut (ainakaan vielä) kyllästyä laisinkaan. Pienimuotoinen pop-klassikko jo syntyessään? Allekirjoittaneen mielenhäiriö? Enpä tiiä, mutta Virallinen Kesähittitarkastaja toteaa Kesän 2009 Viralliseksi Kesähitiksi Paanpan kappaleen "Aina kun mä tuun, mä kuolen pikkaisen".

R.I.P. Hugh Hopper

29.4.1945 - 7.6.2009

Kevätlaulu

Kiila
Tuota tuota
Fonal Records
2009
LP

Kiilalla on takanaan jo yli kymmenvuotinen historia, joskin alkuperäisen Sami Sänpäkkilän ja Niko-Matti Ahdin duo-Kiilan ja nykyisen bändi-Kiilan välillä on niin valtava railo ettei niitä oikein kykene samaksi yhtyeeksi mieltämään.

Ulvilalainen duo-Kiila oli käytännössä koko Fonal Recordsin alkulähde, josta sikisi ja jonka ympärille kerääntyivät monet muut artistit ja kokoonpanot. Kiilan musiikki siihen maailmanaikaan oli innostuneiden nuorten miesten kokeilevaa musiikkia, jossa ilmeni silloisen Mutiny/Bad Vugum -"skenen" vaikutus, mutta joka myös avasi täysin uuden tien Vugumin rock&rähinä -linjalta. Kiila oli amatööri-avant gardea, post rockia, hissuttelua ja vapautta.

Muutamaa ep:tä ja yhtä albumia seuraavan hiljaisuuden jälkeen ilmestyi vuonna 2004 Kiilan toinen (vai ensimmäinen?) albumi Silmät sulkaset. Duo oli vaihtunut bändiksi ja musiikki folkiksi. Eivät uuden levyn nätit laulut toki ihan täysin päässeet yllättämään, olihan jo aiemmillakin levyillä jonkin verran poppimaisia yritelmiä, mutta ihan uusi Kiilahan tämä oli.

Olkoonkin, että Silmät sulkaset-levyn "Kateet linnut" oli ja on edelleen yksi 2000-luvun hienoimpia lauluja, niin jostain syystä uusi Kiila ei millään tahtonut tehdä minuun kovin kummoista vaikutusta. Keikalla se oli "miellyttävä", levyllä "ihan kiva". Tähän päivään asti olen olettanut, että jonkinlaisen särmän puute, liika kiltteys, oli se "vika" joka esti nauttimasta Kiilasta täysin rinnoin. En ole ikinä ollut varma.

Kiila nro 2:n uusin levy Tuota tuota ei anna kummempaa vastausta kysymykseeni, mutta mitäpä tuosta, sillä tämä levy sai jo ensikuuntelulla aikaan melkoisia mielihyvän aaltoja. Kokoonpano on taas jossain määrin vaihtunut, mutta musa on folkkia edelleen. Folk-rockia oikeastaan, vahvasti brittiläisessä 70-luvun hengessä, joskin Kiilalla on etunaan jäsentensä ja vierailijoiden kuvia kumartamaton asenne ja äänelliseen vapauteen tähtäävä luomisvimma. Levyllä vierailevat mm. enempi free jazz -yhteyksistä tutut Sami Pekkola ja Topias Tiheäsalo, ja bändin rumpalinakin toimii nykyisin Jaakko Tolvi. Levyn soundi on sähköinen ja yllättäviin suuntiin etsiytyvä, vapaat instrumentaalijamit ja surisevat avaruuteenkurottelut eivät ole levyllä lainkaan vieraita.

Laulut ovat kuitenkin albumin kantava voima ja millaisia lauluja ne ovatkaan. Aika hyviä, sanoisin. Ehkä jopa fantastisia. On ehkä jopa hieman yllättävää (ei liian) miten vahvan melodisia sävellyksiä on saanut aikaan joukko muusikoita, joista suurin osa tunnetaan jokseenkin, no, "epätavallisemmasta" musiikista. Vaikea mennä sanomaan, kuka on minkäkin biisin kirjoittanut, mutta epäilisin ainakin Pekko Käpillä ja Laura Naukkarisella olleen pitkälti sormensa pelissä.

Korvaa miellyttää sävellysten lisäksi myös hienot laulusuoritukset ja äänten monilukuisuus. Ei nyt mitään Beach Boys -harmonioita sentään ole lurauteltu, mutta rikasta äänenkäyttöä on kuitenkin. Biisien tunnelmat ja yleisilmeet vaihtelevat hellästä hyräilystä varsin "miehekkääseen" paukutukseen. Sanoitukset ovat luonnonläheistä, vanhahtavaa folkkista.

Jos en aiemmin osannut sanoa, mikä nimenomainen syy aiheutti ongelmia Kiilan kanssa, niin tällä kertaa en ihan selvästi osaa sanoa, mikä uusimmassa levyssään on niin miellyttävää. Ehkä kyse on vain siitä, että kaikki osaset osuvat kohdalleen lähestulkoon täydellisesti. Kuulee, että tätä levyä on tehty huolella ja ajan kanssa, perhananmoisella lämmöllä ja intohimolla. Väkevää musiikkia. Tack.

Sami Kukka - "Menen veteen"

Video: Lauri Ainala

Maailman parhaat biisit, osa 5

Dave Lindholm - "Pieni ja hento ote" (1982)
(Ralf Henrik Lindholm)

Johanna JHN 2052 (albumi Aino)
Johanna JHX 011 (single Pieni ja hento ote, osa 1 & 2)

Lieneekö tarpeellista irrottaa yhtä kappaletta albumilta, joka on kaikin puolin täydellinen? Eipä kai, mutta "Pieneen ja hentoon otteeseen" tiiviistyy kaikki se, mikä Ainossa on niin jumalaisen täydellistä. Jousikvartetin ja sähkökitaran ilmava harmonia, Daven lauluääni kaikkein kauneimmillaan. Sanat, jotka ilmaisevat perimmäistä totuutta suoraan mutta myös hämärään varjoon kätkettynä. Herkkää, muttei imelää. "Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään" on yksi kauneimpia lauseita, joita suomenkielellä on ikinä kirjoitettu.

Tämä on musiikkia, jota kuunnellaan yksin yössä ja kenties tirautetaan kyynel tai pari.

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla
Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?
Miten niin jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?
Pidän sinusta, siinä kaikki. Pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä, että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Pieni ja hento ote YouTubessa.

Sinkkukohtaus

Digitaalimiehet
Kivi/Ihmisundulaatti
Lipposen levy ja kasetti
2009
7"

Cosmo Jones Beat Machine
The Nature Of This Deal/Wolf Ticket
Lipposen levy ja kasetti
2008
7"

Fricara Pacchu
Lucy
Vauva
2009
7"

Digitaalimiehet on Black Audio/Steel Mammoth -kiekuja Ville Pirisen sekä casionkoskettelijoiden Noora Federleyn ja Sanna Järvelän hupsuttelubändi. Rumpumaestro Tomi Leppänen antaa taustatukea. A-puolen "Kivi" on 80-lukulaisen koleankuuloinen poppibiisi, joka toimii aikas hyvin, muttei ole sitten kumminkaan ihan tarpeeksi täydellinen poppis ollakseen nerokas. B-puolen instrumentaali ei aiheuta pettymyksiä kun ei aseta liikaa odotuksiakaan, mutta on toisaalta varsin tavanomaista pöhinää ilman Pirisen takakireää laulua. Siitä tulee kyllä mieleen Leppäsen vanha Custom Drummer -ep, mikä ei ole ollenkaan paha asia.

Cosmo Jones Beat Machine ei ole koskaan jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että olisi tullut levyjänsä hankittua, mutta tämä uusin single saattaa hyvinkin asettaa asiat aivan uuteen valoon. A-puoli on pöhkön vetävä, viidakkorytminen epärokkibiisi, b-puoli on hidas, painostava, jazzahtava noir-tunnelmapala. Ilkeen kuuloista, mutta ihanaa. Kyl maar sitä pitää älpeekin hankkia.

Fricara Pacchu on sillain rasittava tapaus, että parhaimmillaan se on saamarin hyvä, mutta huonoimmillaan jotenkin yhdentekevä. Lucy jää tällä skaalalla johonkin puolenvälin tienoille; helkkarin omaperäistä ja hyvänkuuloista touhua, mutta en nyt ihan mahdottoman paljoa jaksa innostua tästä. Kannet on jotain norjalaista black metallia, musa on neljännen ulottuvuuden bailumusaa. On se kumminkin aika hehkeä yhdistelmä, joten anna mennä, anna mennä.

i.v.

Avarus
IV
Ikuisuus / Secret Eye
2009
LP

Olisikohan kauhean paljon liioiteltua väittää Avaruksen olevan jo jonkinlainen instituutio uudessa "ug-skenessä"? Kyseessä on kumminkin Kemiallisten ystävien ohella yksi pitkäikäisimpiä ja edelleen aktiivisia kokoonpanoja, joka Kempsujen tavoin (ja ohella) on sellainen kiintopiste tietylle muusikkokollektiiville, kiintopiste jonka liepeillä pyörii monenlaista muuta bändiä ja artistia. Diskografia alkaa lähennellä pariakymmentä levyä (on cd-ärrää, kassua, sinkkua, ceedeetä ja älppäriä), jäsenmäärä vissiin samaa luokkaa.

Itse en ole koskaan oikein päässyt kiinni Avaruksen syvimpään olemukseen. Tätä kun aloin kirjoittaa, muistelin aiempia levytyksiänsä ja huomasin ettei minulla ole oikeastaan yhdestäkään niistä mitään kunnollista muistikuvaa. Ne nyt on semmosia... möhkäleitä. Paljon siellä on soittajia ja kaikki soittaa jotain. Ne kuulostaa... Avarukselta. Kyl te tiiätte.

Uusimmalla levyllä ne jumittaa krautrokkia. Okei, on hirveän tylsää vetää esiin kraut-kortti heti, kun on vähän motorik-rytmiin viittavaa touhua, mutta siltä tämä nyt vaan kuulostaa. Can-meininkiä. Eikä se ole paha asia ollenkaan, jos sen tekee hyvässä hengessä.

IV taitaa olla Avaruksen levyistä se, joka kaikista parhaiten sopii sellaiseen "klassiseen" albumimuottiin. On hyvät biisit (vaikka kuulostaakin siltä, että ne on vaan leikelty nauhoilta niistä kohdista kun "alkaa meneen"), passeli LP-mitta (ei pääse kyllästymään kun on just sopivasti matskua), mageet kannet (Pauliina Mäkelän ja Amanda Vähämäen käsialaa): Ihan Oikee Levy. Hirveän poroporvarillista ajattelua, toki, mutta ei aina voi olla beatnikki.

Tätä kuunnellessa tulee mieleen, että olisipa kiva olla taas nuori (nuorempi? en oo vielä vanha) eikä niin ryvettynyt kaikenmaailman hämysaastan parissa. Jumankekka kun mieli räjähtäisi ja olisi valtavan innoissaan. Sillä hyvää musaahan Avarus tekee; vapautunutta ja vapaata. Sitä vaan tahtoo olla niin paatunut, ettei mikään muu kuin Dean Martin tunnu enää miltään . Siispä suosittelen antaumuksella Avaruksen IV -albumia kaikille niille nuorison edustajille jotka ovat vasta ottamassa ensi askeliaan kieron musiikin ihmemaahan.

No okei, kyl teitin muittenkin sopii kuunnella.

Paavoharju - "Ursulan uni"

Video: Lauri Ainala ja Jaakko Pallasvuo

Tiedotusluontoista asiaa

Tulivuori on uusi blogimuotoinen kanava suomalaisessa (köyhässä) musiikkimediassa. Tulivuori tarjoaa näillä näkymin perinteisten haastattelujen lisäksi syvempää tutustumista ("kokeellisten") musiikintekijöiden luomisprosessiin (ja uusia biisejä siinä sivussa). Tässä vaiheessa blogista löytyy vasta kaksi artikkelia (Ous Mal ja Paavoharju), mutta näin kiehtovaa ja suurella pieteetillä tehtyä musiikkijournalismia toivoo runsaasti lisää. Huraa.

Tämän tyystin omasta halusta tehdyn mainoksen (minulla ei siis ole mitään tekemistä Tulivuoren kanssa) lisäksi haluaisin huomauttaa niille, joita semmoinen mahdollisesti kiinnostaa ja jotka eivät vielä ole asiasta tietoisia, että allekirjoittaneen räpiköivien musiikkijournalististen yritysten (tässä blogissa ja Kulttuurivihkoissa) lisäksi on nähtävissä, luettavissa ja kuultavissa myös ns. taiteellisia luomuksiani toisessa blogissani, joka on ollut olemassa jo hyvän tovin, mutta on kärsinyt päämäärättömyydestä ja omasta sekoilustani, mutta lienee nyt asettunut aloilleen ja tullee päivitetyksikin melko säännöllisin väliajoin. Sopii siis käydä kurkistelemassa ja kommentoidakin (siis haukkua) saa, vaikken minä mitään Web2.0 -juttuja osaakaan. Siis sosiaalista kanssakäymistä, toisin sanoen.

Merilaulu

Ous Mal
Riioraa
267 lattajjaa
2009
CD-R

Sämplerillä, pianolla, sellolla ja kanteleella musisoiva Ous Mal -duo kuulostaa etäisesti tutulta, vaikka Riioraa onkin debyyttilevynsä. Elektronisen ja akustisen musiikin lämpöinen yhdistelmä, vinyylisamplejen rahina ja huojuvainen lo-fi äänimaailma tuovat mieleen eritoten Paavoharjun esoteeriset instrumentaaliosiot, mutta Ous Mal luovii selkeästi tyynemmillä ja nätimmillä vesillä; paksua, melodista äänivirtaa.

Musiikki on siinä määrin "pop-orientoitunutta", että koko albumia kuunnellessa jää kaipaamaan jotain. Jotain elementtiä, joka ankkuroisi nämä luomukset biiseiksi. Ajoittain tuntuu siltä, kuin kuuntelisi pelkkiä taustoja ilman solistia. En tiedä, kaipaako Riioraa välttämättä laulajaa joukkoonsa (vaikka mielenkiintoista olisi kyllä sitä kuulla), mutta jonkinlaista johtotähteä kuitenkin. Jossain määrin piano ja sello tätä tehtävää suorittavat, mutta jäävät nekin kuitenkin helposti statisteiksi, koko äänimaailman osasiksi.

Ehkä olen tyystin väärässä ja Riioraa on täydellinen tällaisena kuin se on, sillä suloisen kaunista musiikkia tämä joka tapauksessa on. Ja jos debyyttilevynsä perusteella Ous Malilta jotain voi odottaa, niin tiet ovat avoinna moneen suuntaan, luulen ja toivon ma. Kunhan eivät jää polkemaan paikoilleen.

Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo @ Dynamo, 17.4.09

R.I.P. J.G. Ballard

J. G. Ballard

15.11.1930 - 19.4.2009

Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan

Joose Keskitalo
Tule minun luokseni, kulta
Helmi Levyt
2009
LP

Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen / ja kappelin kellot soivat / se unelmoi saavansa pesää / joka sen kummulle kaivetaan

Joose Keskitalon viides albumi Tule minun luokseni, kulta väläyttää heti alkuunsa yhden Keskitalon hienoimmista lyyrisistä oivalluksista. Siitä on tietysti hyvä aloittaa. "Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen" esittelee kuulijalle myös levyn äänimaailman yleisilmeen. Akustiseen ilmaisuun painottuvaa, intiimiä läsnäoloa. Tiettyä haurauttakin, jos nyt Keskitalon ilmaisu onkin liian voimallista ja painavaa ollakseen varsinaisesti sitä, siis haurasta. Ja ajatonta, eritoten ajatonta.

Muistaakseni ainakin uransa alkuvaiheilla, so. parin ensimmäisen levyn aikoihin, verrattiin Keskitaloa useissa yhteyksissä Tom Waitsiin. Omalta osaltani tämä yhteys on jäänyt tähän asti huomaamatta. "Esineet" on kuitenkin Marc Ribot -kitaroineen ja Erno Haukkalan yhdenmiehen torvisektion myötä ehtaa Rain Dogsia.

Tiedän en saanut paljon aikaan / että valot sytytetään aina uudestaan / ja että tähdet syntyvät syntymistään / ehkä tänään mutta huomenna / tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan

Niin, kuolema. Se on edelleen vahvasti läsnä, mutta se nyt ei enää tässä vaiheessa ole mikään yllätys. Jos Kolmannella maailmanpalolla käskettiin laittaa huoneensa kuntoon, herraa opettamaan meitä kuolemaan ja valmistautumaan haudan lepoon, niin nyt on kuolema paljon makaaberimpaa. Ruumiita pistetään osiksi peräti kolmen kappaleen voimalla. "Me palvelemme kuolemaa" on Keskitalon koleimpia esityksiä ikinä, mutta samalla siinä on jotain hyvin lohdullista. "En tule takaisin / aion olla onnellinen."

Ja jos on onni myötä eikä katkeroiduta suotta / minä sinua suutelen suuttumatta

Mutta mitä ovat nämä katkeransävyiset rakkauslaulut? Kertovatko ne rakkaudesta lainkaan, tai oikeammin, minkälaisesta rakkaudesta? Laulaako Keskitalo taivaallisesta vai maallisesta rakkaudesta laulaessaan "Olen löytänyt suojan sinun sylistä / jonka suojissa kuljen kuin auto moottoritietä"? Sekä että, luulisin. "Saippuakuplia" on joka tapauksessa kaunis kuin saippuakupla ja, niin, vähän katkeran makuinenkin.

Tule minun luokseni kulta ja sano että rakastat minua / sillä pelkään ettet sittenkään tule / ja keittiön veitsiä ja sähköjohtoja ja juna-aikatauluja

Levy on tuudittanut kuulijansa rauhaisaan tunnelmaan, kunnes nimikappaleensa halkaisee sähköllä maan ja taivaan kahtia. Joose Keskitalo ja Crazy Horse esittävät myöhempien aikojen pyhien versiota "Down by the Riveristä" tai "Cortez the Killeristä". Minä polvistun ja palvon kultaista vasikkaa.

Me palvelemme kuolemaa / vaan ei se mitään / kaikki on hyvin nyt / en tule takaisin / aion olla onnellinen

Kulttuurivihkot 2/09

Kulttuurivihkojen uusimman numeron (2/2009) levypalstan aiheina Black Motor (albumit Vaarat vastukset ja Club El Toro) sekä Bearly Queen ("Väritrilogia"). Osta, lainaa, tilaa.

Harmaa Getto - "Peura"

Video: Lauri Ainala

Joose Keskitalo - "Tottelin taivaallista näkyä"

Video: Lauri Ainala

Kuusumun profeetta @ Klubi, 21.2.2009

Taco Bells @ Monk, 20.2.2009

Risto - "Putoan kaivossa"

Video: Sami Sänpäkkilä

Shogun Kunitoki - "Riddarholmen"

Video: Sami Sänpäkkilä

Kukka - "Hot Light"

Video: Jukka Kärkkäinen

Joose Keskitalo - "Me palvelemme kuolemaa"

Video: Lauri Ainala

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo - "Hiekkarantaa"

Video: Turo Sinkkonen

Jolly Jumpers - "I Feel Power"

Video: Antti Takkunen