Kulttuurivihkot 6/09

Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla arvioitavana Cahier (Vocales), Verde (Kärmes) ja KDRT (NAALPRS).

Ääni joka vaeltaa

Keijo & Uton
Alun ääniä
om ha sva ha ksha ma la va ra yam
2009
CD-R

Alun ääniä on, hämmästyttävää kyllä, Keijo Virtasen ja Jani Hirvosen alias Utonin ensimmäinen duolevy. Hämmästyttävää sikäli, että nämä jokseenkin samoissa musiikillisissa sfääreissä operoivat, erittäin ahkerasti levyttävät ja kaikenlaisia yhteisprojekteja pyörittelevät artistit eivät ole vielä tähän mennessä päätyneet kaksistaan saman "pöydän" ääreen.

Tämä pienten titaanien kohtaaminen onkin omiaan aiheuttamaan vahvoja ennakko-odotuksia. Sekä Keijo että Uton ovat omilla teillään sukeltaneet syvälle psykedeelisiin mielentiloihin ja siihen nähden on pettymys huomata, miten "turvalliselta" Alun ääniä loppujen lopuksi kuulostaa.

Levy on äänitetty muutaman päivän kuluessa ja musiikki tuntuu heti asettuvan hyvinkin kapeaan muottiin, josta kumpikaan musikanteista ei ole osannut tai halunnut irtautua. Keijon blues-sävyisen improvisaation ja Utonin murisevan, surisevan ja humisevan (ym.) psykedeelisen dronen yhdistelmä kuulostaa toki hyvältä, mutta jotenkin sen yhdistelmän odottaisi humahtavan jo ensiaskeleilla korkealle ulkoavaruuteen ja siitä vain ylemmäs, eikä pitäytyvän arkailevan vähäeleisissä makuuhuoneimprofiiliksissä.

Ehkä parhaimmillaan Alun ääniä on kompuroivissa "blues"-jameissaan, jotka tuovat mieleen Jandekin 1980-luvun vapaamuotoisen bluesin enemmän kuin mikään Keijon tahi Utonin aiempi äänite. Laahaavakin komppi voi olla tarttuva komppi.

Pettymys duodebyyttinä, sinänsä kelpo lisäys artistien mittaviin diskografioihin.

Solmu loputtomalla langalla

Joonatan Elokuu
Mushroom Heart
Kiiltomatolyhty
2009
CD-R

Tiedättehän Espersin? Tuon yhdysvaltalaisen yhtyeen, joka ammentaa 1960-luvun brittiläisestä acid folkista oikein isolla kauhalla musiikkinsa rakennuspalikat? No, Joonatan Elokuun Mushroom Heart on kuin vähemmän modernistinen Espers.

Muutaman vuoden aikana hippireissuilla äänitetty ja muotonsa saanut Mushroom Heart on niin vahvasti leimaantunut tietyn aikakauden tiettyyn tyyliin, että sitä on vaikeaa kuunnella omana itsenään, ilman parempien levyjen painolastia. Eikä se nyt ainakaan helpota asiaa, että Elokuu on omien laulujensa lisäksi tulkinnut levyllensä myös C.O.B:n "Solomon's Songin" (kuin myös Donovanin "The Little White Roadin").

Tämä nyt on toki myös kuulijan oma asenne- ja kuulo-ongelma, mutta ylipäänsä Mushroom Heartia vaivaa tietty tasapaksuus. Se on kaikin puolin ammattimainen levy, soitto soljuu kivasti ja kappaleetkin ovat varsin kauniita. Mutta mikään aspekti levyllä ei nosta päätään ja huuda "Kattokaa minua! Minä se oon hyvä ja kaunis ja hieno!" Ehkä suurin ongelma ainakin tälle kuulijalle on Elokuun mitäänsanomaton mutta sinänsä teknisesti pätevä lauluääni, joka ei aiheuta sydämessä sykähdyksiä vaan ennemminkin puurouttaa kappaleet yhdeksi pitkäksi virreksi. Kun levy muuten on niin tyylipuhtaasti 60-lukulaista brittifolkkia, niin laulu tuo mieleen enemmänkin villevalomaisen luonnottoman ylitulkinnan kuin vaikkapa C.O.B:n Mick Bennettin naturalismin.

Noin muutoin parasta levyllä on sen kauniisti soljuva ja loppujen lopuksi melko vähäeleinen äänimaailma. Akustisten kitaroiden johdattelemia kappaleita koristellaan hienovaraisesti muilla äänin ja lopputulos on oikein mukavasti toimiva. Jos nyt kohta jotain perkussiivista elementtiä jääkin vähän kaipaamaan. Napakka banjorytmi tuo "Willowisp Lanterniin" heti jotain omanlaistaan tarttuvuutta, sitä tarttuvuutta mikä Mushroom Heartilta liian usein puuttuu.

Murr, sanoo kärttyinen kriitikko ja jää silti mielenkiinnolla odottamaan Joonatan Elokuun seuraavaa äänitettä, joka saattaa toteuttaa Mushroom Heartin lunastamattomat lupaukset ja olla Erittäin Hyvä Lätty.