Leijona, kummitus ja poliisi

Teemu Elon Puhuvat Eläimet
Kointähden siirtokunta
Helmi levyt
2010
CD

Pari vuotta sitten uumoilin, että Teemu Elon Puhuvat Eläimet katoaa samaan unohduksen suohon, kuin Elon muutkin musaprojektit, mutta hitto soikoon, on ilo todeta olleensa väärässä.

Paljoa ei ole muuttunut. Ekalla levyllä kitaroinut Tuomas Niskanen on vaihtunut toiseen Pori-skenen Tuomakseen, Unkarin mustan luumun Tuomas Grönlundiin. Musa on edelleen 1960-70 -luvuille kurkottavaa psykedeelistä rokkia folk rock-maustein. Soittajat ovat edelleen alansa parhaimmistoa.

Kuitenkin uskaltaisin todeta, että toisella albumilla on yhtyeellä varmempi ote, soundit ovat paremmat ja biisimateriaalikin enimmäkseen hiotumpaa. Käsillä on siis lähestulkoon täydellinen levy, mutta pakko on myös todeta, ettei Puhuvia Eläimiä parhaalla tahdollakaan voi pitää erityisen tärkeänä yhtyeenä, ainakaan jos sitä verrataan jäsentensä "emobändeihin", joista monet (Circle, Kuusumun profeetta, Valumo) ovat kuitenkin olleet huomattavan merkittäviä tapauksia suomalaisella musiikkikartalla.

Joka tapauksessa, suunnatonta mielihyvää tuottaa Puhuvien Eläinten musa psykedeelisen rockin ystäville, eikä sitä nyt muuta tarvitakaan kuin mielihyvää. Eläimet ovat siitäkin kiinnostava yhtye, että siinä pääsevät sekä Ville Leinonen (koskettimet) että Mika Rättö (rummut) vaihteeksi karistamaan nokkamiehen roolin harteiltaan ja vain soittamaan. Se on kuulijallekin ilahduttavaa, sillä molemmat ovat pirun taitavia muusikkoja ja etenkin Rätön rehvakkaa, näyttämisenhaluista rumpalointia on ilo kuunnella aina silloin harvoin kun Rättö sattuu rumpalinpallille istahtamaan.

Levyn kohokohtia ovat apokalyptisiin fiiliksiin yltävä "Musta uni", nimensä mukaisesti varsin reteä "Isabella (Kuukkari stomp)" ja neljännestunnin mittaan yltävä huikea ja huikentelevakin psyke-eepos "Kun kuolen". Parhaimmillaan Puhuvat Eläimet kurkottelevat korkealle stratosfääriin ja rankimpien jamibiisien jälkeen tulee jopa suorastaan väsähtänyt olo. Onnellisen väsähtänyt kuitenkin. Pekko Käpin jouhikko ja Ion Buinovschin viulu tuovat kivoja folk-sävyjä mukanaan.

Kuten ensimmäisellä levyllä, myös toisella "sorrutaan" välillä lastenlaulumaisiin fiiliksiin, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tällä kertaa on Elo tällä saralla lyönyt kirveensä kiveen. "Lohikäärmelaulu" on niin rasittava renkutus, että se rikkoo levyn muuten niin erinomaisen tunnelman ja biisijatkumon todella pahasti. Heristän sormeani kiukkuisesti.