Lyhyesti pitkällä #10

Boris Morganan viimeisimmästä levyjulkaisusta on ehtinyt vierähtää aikaa jo kolmisen vuotta. Nyt tältä impro-kollektiivilta on ilmestynyt uusi kasettialbumi Muuan sali (Boriksen kirja ja kassu, 2010). Uusimpansa tuntuu enimmäkseen jatkavan siitä, mihin Liquid Child -LP jäi: rock-musiikkiin pohjautuvaa vapaata improvisaatiota. Useimmat levyn nimeämättömistä kappaleista tukeutuvat tanakkaan rytmiin, joka antaa musiikille omanlaista ryhdikkyyttä ja tekee siitä helposti lähestyttävää. On ilahduttavaa kuulla pitkästä aikaa uutta Boris Morganaa, varsinkin näin reteää paukutusta, mutta pitemmistä jameista kokoonkursittu, lyhyempiä maistiaisia suosiva muoto tuottaa pienen pettymyksen ja paikoittain jää sellainen fiilis, että juuri kun ollaan pääsemässä niin sanotusti asian ytimeen eli sopivaan jammailueuforiseen tilaan, feidataan jo uutta sessiota sisään töks.

Osa Boris Morganan musikanteista soittaa myös Horst-kokoonpanossa, jolta vastikään ilmestyi esikoisäänite Harakan pesässä (Boriksen kirja ja kassu, 2010). Vaikka joitain soundillisia yhtymäkohtia B. Morganaan löytyykin, ovat Horstin musiikin lähtökohdat vahvemmin kiinni free jazzissa. Saksofoni/kitara/sello/rummut -kvartetin soitto nojaa lyhyihin fraaseihin ja nykiviin rytmeihin, kuitenkin melko pidättäytyvästi ilman päällekäyvää aggressiota tahi korkeita volyymitasoja. Harakan pesässä on miellyttävää kuultavaa ja toimii omassa karsinassaan, mutta suurin innostus jää kuitenkin kokematta; materiaali ei loppujen lopuksi ole erityisen vahvaa eikä yhtyeellä ehkä tarpeeksi omaa erityistä identiteettiä jotta se riittävästi erottuisi muitten vastaavien free-pumppujen joukosta. Siispä jäämme kiinnostuneina odottamaan lisää näyttöä.

Grey Park -kytköksisen HDML:n mini-cd Singing of Faces (Ikuisuus, 2010) on varsin kiehtova, melko lineaarisen rakenteen omaava parinkymmenen minuutin mittainen ääniteos, joka äänimaailmaltaan jossain määrin muistuttaa GP:n tuotoksia. Omakohtaisen kuuntelukokemukseni perusteella olen määrittänyt Singing of Facesin jaksottaiseksi teokseksi, jolla on melko selkeät siirtymäkohdat. Ensimmäisessä osassa kuulemme yliajettua ääntä, joka ei millään lailla kuulu noise-genreen: äänilähteet katoavat omaan säröönsä, dynamiikka on nollatasolla ja tapahtuu imploosio, so. sisäänpäinkääntyminen, eikä muodolla ole enää merkitystä. Tämä äänetön meteli antaa toisessa osassa tilaa rytmisesti toistuvalle, nopeutetulle vokaalisamplelle. Tätä inhimillistä elementtiä toisintaa joltain itämaiselta puhallinsoittimelta kuulostava fraasi, joskin tämä soitin saattaa kuitenkin olla samasta lähteestä peräisin. Kolmannessa osassa yhdistyvät ensimmäisen ja toisen osan äänimaailmat, mutta jättäytyvät suosiolla taka-alalle puhtaan sähköisen ritinän vallatessa kuulokuvan. Viimeistään tässä vaiheessa Singing of Faces alkaa kuulostaa vaaralliselta; volttimäärät nousevat ja sähköiskun vaara alkaa olla ilmeinen. Finaaliosiossa kaikki häviää hitaasti eetteriin ja tässä kohtaa saavumme ainoaan valituksen aiheeseen: tavanomaisen feidauksen sijaan olisi teoksen suonut päättyvän musiikin rikkinäiselle sähkölaite-estetiikalle johdonmukaiseen lopulliseen hajoamiseen. Vaan mitätön moitehan tämä, staattinen sähkö ei ole aikoihin kuulostanut näin hyvältä.