Last Refuge for the Senses or Noise Hippies Against All War @ Kino Thalia, 27.6.07
Rhode Islandin Providencen taidekoulu/noiseskenen maailmaa kiertävä edustusto, eli Ben Russell ja Joseph Grimm, pysähtyi myös Suomen Turussa. Elokuvateatteri Thaliassa nähtiin Russellin kuratoima kokoelma lyhytelokuvia, sekä nähtiin/kuultiin/tunnettiin Grimmin musiikkiperformansseja.
Esitys alkoi Grimmin drone-setillä. Siniaallon, viulun ja kurkkulaulun voimin tuotettu kuhnurointi oli haparoivaa, mutta sinänsä ihan hyvän kuuloista ja jonkun aikaa tuntui siltä, että illan paras anti oli koettu heti alkuun.
Itse elokuvat olivat nimittäin pitkälti odotusteni mukaisia, eli siis melko tavanomaista taideopiskelijatuotantoa. Lähes jokainen elokuva perustui yhdelle visuaaliselle jipolle, jota toistettiin niin pitkään kuin tarpeelliseksi nähtiin. Monet näistä jipoista olivat toki hauskoja katsella, mutta tässä mitassa jokseenkin yksitoikkoisia (joskus on niin, että neljä minuuttia jotakin on tylsää, mutta 54 minuuttia samaa voisi olla taivaallista). Visuaalista yksitoikkoisuutta korosti myös elokuvien äänimaailman loputon samankaltaisuus: sitä puuduttavaa elektronista noiserutinaa, jota suoltaa jokaikinen ja niitten serkut.
Positiivisina poikkeuksina joukosta erottuivat Ben Russellin itsensä hauska "The Red and the Blue Gods" (tähän liittyi myös Russellin juonto/performanssi), sekä Jo Deryn "Echoes of Bats and Men". Viimeksimainittu vanhanaikaisine pala-animaatiototeutuksineen tuntui kaiken hypervisuaalisen tykityksen keskellä tavattoman suloiselta.
Elokuvien parasta antia taisi kuitenkin olla Russellin "Black and White Trypps Number Three", eräänlainen dokumentti Lightning Boltin keikalta. Vaikka dokumentista ei varsinaisesti olekaan kyse. Muusikoista näemme vain kitaristin käden ja itse musiikkikin kuuluu vain huonolaatuisena, vaimeana meluna (filmin toisessa osassa myöskin suuresti hidastettuna). Kamera seuraa tiiviisti pakkautuneen yleisön eturintamaa, josta taskulampun (?) valossa erottuu hikisiä, poissaolevia kasvoja ja satunnaisia muita ruumiinosia. Filmi herättää varmaan kaikissa katsojissa vähän erilaisia tuntoja, minulle se aiheutti jonkinlaista masokistista klaustrofobiaa, joka oli vähällä käydä todella ahdistavaksi. Silti en pystynyt olemaan katsomatta. Kiehtova elokuva.
Parasta antia koko esityksessä oli kuitenkin sen viimeinen osio, Grimmin ja Russellin valo&ääni -performanssi. Russell improvisoi valoa ja värejä projektorilla ja apuvälineillä, Grimm tuotti ääntä (pääasiassa söpöllä johto/ledi-hässäkällä, joka lieni jonkinlainen thereminin tapainen vekotin). Ja se ääni. Se kasvoi ja kasvoi, saavutti valtavaa volyymia. Vilkkuvat valot ja joka puolelle tunkeva paksu ääni, joka tuntui ruumiin joka ontelossa, sai ainakin pari ihmistä lähtemään salista ja minut pahoinvoinnin partaalle, mutta samalla auvoisaan ekstaasiin. Ääni todella fyysisenä tunteena on aina hieno kokemus. Levyltä kuunneltuna tämäkin setti olisi todennäköisesti ollut yhdentekevää surinaa, mutta livenä: onnea ja ihanuutta, kipukynnyksen koettelua.
