Lyhyesti pitkällä #3

Matomeren Joys of Summer (Ikuisuus, 2007, CD-R) liikkuu esikoislevytyksellään jossain noisen ja ambientin välisellä maastolla. Kahden kitaran ja syntetisaattorin (ykkösraidalla satunnaisrummutusta) luomaa äänimaailmaa hallitsee särö ja delay, eli lopputuloksena aaltoilevaa surinaa kolmen kipaleen verran. Pyörää ei ole Tampereella keksitty uudestaan, mutta etenkin avauskappale huutamisineen lupailee hyvää hulinaa ja kyllä ne lupaukset lunastetaankin. Suositeltavan puoleista musaa niille joita saattaapi kiinnostaa.

Uskolliset lukijani saattavat muistaa, etten arvostanut kovinkaan korkealle TBX:n debyyttialbumia R0705. Kuitenkaan en osaa uusimpansa suhteen olla aivan yhtä kriittinen. TBX/This One Will Be the Runner -split (267 lattajjaa, 2007, CD-R) ei ole ihan yhtä space rock kuin viimeksi vaikka vähintääkin ilmakehän yläosissa liikutaankin. Kitaroinnissa on tunnelmaa ja biiseissä oivallusta, mutta sinne tänne roiskimisen maku jää suuhun. Kyllä tätä huvikseen kuuntelee, vaan olisin eittämättä halukas kuulemaan TBX:ltä vähän harkitumpaa albumikokonaisuutta. This One Will Be the Runnerin osuudet tällä levyllä ovat "ihan jees", kasibittiäksöniä avaruusrokin sekaan. Vähän skarpimpaa otetta seuraavaksi?

Kitarapainoitteinen katsaus päättyy äänitteeseen, joka kantaa ytimekästä nimeä Lryeas (267 lattajjaa, 2008, CD-R). Sähkökitaraa, rumpuja, elektroniikkaa? Kuulostaa lähinnä kokeelliselta metallimusiikilta. Kokeellinen viittaa tässä sellaiseen ilkikuriseen, "hullu tiedemies" -tyyppiseen eksperimentaatioon. Hitaanpuoleista riffimöyrintää, joka ei oikein tahdo pysyä uomissaan (tahi rytmissä), vaan rönsyilee sinne tänne ja hajoilee omaan mahdottomuuteensa. Mainiota, mainiota.

Moon Fog Prophet - "Oracle"

Maaliskuu Top-10

• The 13th Floor Elevators: "Earthquake" (*)
  
• R.A. Lafferty: Fourth Mansions (*)
  
• Roxy Music: "Manifesto" (*)
  
• Teemu Elon puhuvat eläimet: Hämmästyttävät puhuvat eläimet (*)
  
• Rob Reiner: This is Spinal Tap (*)
  
• Boris Morgana: Liquid Child (*)
  
• Hayao Miyazaki: Porco Rosso (*)
  
• Neil Young with Crazy Horse: Broken Arrow (*)
  
• Talugung: Under Humid Light (*)
  
• Francois Truffaut: 400 kepposta (*)
  

Leevi and the Leavings - "Pohjoisen taivaan alla"

Kielletyn metsän seksileikit

Boris Morgana
Liquid Child
Qbico
2007
LP

Boris Morgana -kollektiivin tähänastista uraa on ollut mielenkiintoista seurata. Vaikka yhtye hyppiikin eri tyylilajista toiseen, ei sen ilmaisu ole itseriittoisen eklektistä tai epätoivoisesti joka ilmansuuntaan kurkottelevaa, vaan taustalta löytyy selkeän määrätietoinen punainen lanka ja musiikkinsa on aina tunnistettavissa sen omaksi.

Tähänastisilla levyjulkaisuillaan Boris Morganan musiikkia on voinut, ehkä vähän tarpeettomasti, lokeroida free jazziksi (Sloow Tapesin julkaisema debyyttikasetti), euroimproksi (loistava Rotti Frutti) sekä dronehuminaksi (Im plodoovosch). Mitään kronologista kehityskertomusta ei näistä levyistä kuitenkaan aikaiseksi saa, sillä esimerkiksi nyt käsiteltävänä oleva, italialaisen Qbico-levymerkin julkaisema pitkäsoitto Liquid Child on äänitystensä osalta samoja vuoden 2006 peruja kuin yhtyeen muutkin julkaisut Im Plodoovoschia lukuunottamatta.

Liquid Childin antama ensivaikutelma ja ylipäänsä sen vahvin impulssi viittaa, ehkä vähän yllättäenkin, rock-musiikkiin. Vapaasti assosioivaa ja marginaalista rock'n'rollia, toki, mutta rokkia yhtä kaikki. Olkoonkin, että tendenssi kollektiiviseen improvisaation säilyy vahvana läpi levyn, tuo erityisesti rytmisektion (ja eritoten rumpujen) vankan yksioikoinen biitti mieleen nimenomaisesti rock-bändin elkeet ja aikeet. "Thirst of Organus" -avausraidan riemukkaan painavan junttauksen jälkeen "Sex games of the forbidden forest" tuntuu jopa minimaaliselta, mutta senkin jandekmainen primitivismi tuo mieleen aivan toiset lähtökohdat kuin Boris Morganan muun tuotannon impro-vaikutteet. Koko b-puolen kattava "Infinite winter games" sukeltaa syvälle vapaan rock-musiikin solurakenteisiin, niin syvälle että pelkästään sen aihiosta olisi joku toinen bändi vääntänyt tupla-albumin.

Olkoonkin, että erinomaiseen Rotti Fruttiin verrattuna Liquid Child tuntuu jossain määrin hajanaisemmalta albumilta, on se erinomaisen virkistävä tuotos. Boris Morgana tuntuu näissä äänityksissä rikkoneen omia konseptejaan samalla rajoittaen itsensä rytmin orjaksi, mutta yhtä lailla vapauttaen itsensä vapauden kahleista ja saaden näin aikaiseksi jotain itselleen uutta. Hieman ankean yksioikoiseen Im Plodoovoschin jälkeen Liquid Child jättää jälkeensä hyvän maun ja saa melkoisen innokkaana odottamaan, mitä Boris Morganalta seuraavaksi sattuukaan ilmoille tulemaan. Yhtyeestä on sinänsä lyhyen ajan sisällä muodostunut yksi tämän hetken kiinnostavimmista vapaan musiikin kollektiiveista Suomessa, jolta on tähänastisten näyttöjen perusteella lupa odottaa paljonkin.

Taikahevonen

Teemu Elon Puhuvat eläimet
Hämmästyttävät puhuvat eläimet
Helmi levyt
2008
CD

Teemu Elon musiikillinen ura on ollut tavattoman toisaikaista siitä lähtien, kun jätti Circlen taakseen. Lyhyt pesti Janne Laurilan Office Buildingin kitaristina, Ville Leinosen hulppean yltiöromanttisen Kimaltavia unelmia -albumin tuottajana toimiminen ja yhden albumin julkaisseen Alien Heat -yhtyeensä jälkeinen pitkäaikainen hiljaisuus (satunnaisia live-esiintymisiä lukuunottamatta). Viime vuonna kuului vihdoin Elon perustaneen Puhuvat eläimet -yhtyeen, jota kokoonpanonsa puolesta voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi super groupiksi: Mika Rättö, Ville Leinonen, Mikko Elo, Tuomas Niskanen ja Alpo Nummelin. No jopas.

Puhuvat eläimet jatkaa jossain määrin edeltäjänsä Alien Heatin kyntämällä saralla, mutta ottaa sitäkin selkeämmin suunnan suoraan 70-luvulle nojaten vahvasti aikakauden folk-rockin (ja progenkin) musiikillisiin ajatusmalleihin. Laulukieleksi on vaihtunut suomi, mitä väittäisin positiiviseksi seikaksi.

Kitaristina Elo on edelleen aika sankari ja vaikka toisenkinlaista mutinaa on tullut kuultua, niin ainakin henkilökohtaisesti uskaltaisin hänen lauluääntään kehua vähintäänkin päteväksi. Ei sitä nyt ehkä maailman persoonallisimmaksi tai ilmaisuvoimaisimmaksi voi väittää, mutta ajaa asiansa. Ongelmaksi muodostuu se, kuten jossain määrin kävi myös Alien Heatin albumin kanssa, ettei Elo loppujen lopuksi ole lauluntekijänä yhtä nero kuin kitaristina. Puhuvat eläimet toimivat paremmin pitkissä instrumentaalijameissa, joita levyltä useampi toki löytyykin, kuin niitä edeltävissä lauluissa. Eikä tämä mikään ihme tietystikään ole, kun ajattelee bändin kokoonpanoa. Teemu Elo ja Tuomas Niskanen ovat molemmat kitaristeina taipuvaisia tietynlaiseen kompleksiseen happohyökkäykseen ja jotain toki kertoo sekin, että yhtye on katsonut tarpeelliseksi pitää riveissään kahta lyömäsoittajaa, joista etenkin toinen (luon syyttävän katseeni teihin, herra Rättö) on tunnetusti melko rönsyilevä vähän kaikessa mitä tekee. Puhuvien eläinten hurmoksellisuuteenkin yltävä jammailu on ihastuttavaa kuunneltavaa (paitsi tietysti, jos on joku punkkari, eikä tykkää jammailusta).

On kuitenkin sikäli sääli, etteivät varsinaiset, usein hieman lastenlaulumaiset, biisit ole vahvempaa materiaalia, sillä Elon ja Ville Leinosen lauluäänet sointuvat melkoisen hyvin yhteen, kirkkaan ja karheamman liittona. Olisi ollut ilo kuulla hieman vaativampaa työskentelyä tälläkin saralla.

Loppujen lopuksi Hämmästyttävien puhuvien eläinten turmioksi kuitenkin kääntyy se viattomalta tuntuva tosiseikka, että levy on niin loputtoman 70-lukulainen ja vanhanaikainen, ettei siihen oikein osaa suhtautua vitaalina 2000-luvun musiikkina, enemmänkin jonkinlaisena anakronismina. Sitä on erittäin miellyttävä kuunnella ja todennäköisesti kyseessä on jopa (täysin subjektiivisella mitta-asteikolla) yksi vuoden parhaista levyistä, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan uskalla luottaa levyn tai yhtyeen kestävyyteen. Hajoatte kumminkin, ajattelen uhmakkaana, ja särjette syömmein. Sitä odotellessa nukun yöni hyvin, tietäen että Puhuvat eläimet ovat käteni ulottuvilla, valmiina tarjoamaan sulosäveliään sisälläni asuvalle haisevalle hipille. Kiitos, pojat.

Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo - "Haudan lepoon"