Säästöpojat - "Sakkeus tule ulos seinästä"

Kukka @ Dynamo, 21.9.2007

Noitalinna huraa! - "Pikkuveli"

T. Toiviainen & Treble - "Silta"

UMF IV: Es, Islaja, Kemialliset ystävät @ Klubi, 3.8.2007

Six Organs of Admittance (& Friends) @ Dynamo, 1.8.2007

Tennessee Waltz

Black Motor
On Duty
Kissankusi Records
2007
CD-R

Päätin maaliskuisen Black Motor -keikkaraporttini sanoihin "Koska levy?" No, tässähän se, ei tarvinnut kauaa odotella. Kyseessä on kylläkin live-taltiointi, mutta mitäpä tuo haittaa.

Taannoista keikkaakin enemmän Black Motorin jazz kuulostaa näin levyltä kuunneltuna jossain määrin seksikkäältä musiikilta. Melko irstaalla ja hieman pahaenteisellä tavalla, tosin. Etenkin basisti Ville Rauhalan sävellys "Love Life" on sellaista musiikkia, että jos se olisi mies, se olisi vähän hikinen ja melko karvainen mies, joka sanoisi suunnilleen jotenkin näin: "hei beibi, sulta lähtee kohta pikkuhousut, halusit sitä tai ei." Sehän olisi tosielämässä aika ikävää, mutta musiikkina ns. hyvä homma.

On Duty on äänitykseltään säröilevä ja likainen, mikä korostaa musiikin seksuaalista puolta ja kuulostaa kyllä hyvältä, joskin kyllä myös loppua kohden turhankin resuiselta. Olisi ihan mielenkiintoista kuulla Black Motoria sisäsiistimpänä studioversionakin.

Biiseistä kaksi on bändin omia ja näitten lisäksi kuullaan "Tennessee Waltz" -standardi, sekä Thee Headcoatsin "I'll Be Out of Here". Pirullista energiaa löytyy ja bändin ilmaisuhan on toimiva yhdistelmä free jazzia ja perinteisempää jatsia. Tästä on hyvä jatkaa.

Popcorn Party

Jaakko Eino Kalevi
Dragon Quest
Helmi levyt
2007
LP

Jaakko Eino Kalevin esikoisalbumi on varsin bipolaarinen. A-puoli sisältää kotikutoista elektropoppia, sellaista mitä oli albumia edeltävän ep:n perusteella odotettavissakin. Semmoista ihan kivaa, vähän hörhöä, ei mittää vakavaa.

B-puolella sen sijaan kuullaan (järjestyksessä) bossa novaa, ranskalaista unipoppia, jatsia ja reggaeta. Kaikki neljä biisiä ovat genrejensä tyylipuhtaita edustajia, jopa hämmentävän täydellisesti tehtyjä. Ja ne kuulostavat niin vaivattomilta: tekaisenpa tästä nyt tämmöisen jatsin, lienee J.E.K. ajatellut.

Alkuhuuman jälkeen b-puolen sulava taituruus kääntyy vähän itseään vastaan. Se alkaa kuulostaa hengettömältä, liian hyvältä ja helpolta. Kukin biisi on todellakin genrensä tyylipuhdas edustaja, jopa siinä määrin että ne alkavat kuulostaa jonkinlaiselta oppikirjamateriaalilta: "Reggae vasta-alkajille ja aloittelijoille". Ja silti, silti ne ovat myöskin yhtälailla kotikutoisia ja persoonallisia kuin levyn a-puolen elektrot. Jaakko Eino Kalevin viehätys on karkaavaa sorttia, vaikeasti määritettävää, mutta ihon alle käyvää. Ei voi olla tykkäämättä, eikä kyllä haluaisikaan olla tykkäämättä.

Battletoads explode in stereo

Steel Mammoth on jälleen uusi Jussi Lehtisalon hörhömetallipoppoo. Nuclear Barbarians (Ektro Records, 2007, CD) muistuttaa Krypt Axeripperiä sikäli, että imagonsa on 100-prosenttisen Metal, mutta musiikki jotain vaikeammin määriteltävää. Riffejä on, raskaitakin, mutta etenkin ep:n loppupuolella tämä on enemmänkin jotain blues-pohjaista rock'n'roll -musiikkia, metallia siinä mielessä kuin joku Led Zeppelin sitä oli. Mutta ei sekään kerro tästä levystä kaikkea. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua. Jos Lehtisalon hevifiksaatio välillä jo tuntuukin vähän aikansa eläneeltä, niin aina nämä levyt kuitenkin jossain määrin yllättää. NWOFHM-"skenen" musikantit ovat todellakin onnistuneet luomaan ihan omanlaisensa metalligenren, jotain joka on oikeasti uutta. Nostan hattuani.

En tiedä reggaesta ja/tai dubista oikeastaan mitään, tai en ainakaan kehtaa väittää tietäväni, mutta sen tiedän, että Profeetan ja Uuden maailmanuskonnon Hallusinogenesis (Helmi levyt, 2007, CD) asettui cd-soittimeeni oleilemaan melko pitkäksi aikaa. Ehkä vähän liiaksikin, sillä alkuhuuman jälkeen alkoi tulla pieniä väsymyksen merkkejä, tosin suurimmaksi osaksi Profeetan sanoituksia kohtaan. Ei niistä sen enempää ja todettakoon, että itse julistus kuulostaa edelleen mahdottoman hyvältä (ja joissain kohtia hämmentävän paljon Pekka Strengiltä...), kun ei jää liiaksi kuuntelemaan niitä sanoja. Muutenkin Uuden maailmanuskonnon elektroninen (kokoonpanona syntetisoija, syntetisoija, elektroniset rummut, syntetisoija, syntetisoija) reggae on kyllä nannaa. Aika synkkää menoa, kylläkin.

Tuomari Nurmio @ DBTL, 28.7.2007

Mulkunlutkuttajat

Kari Peitsamon ja Riston yhteennaittaminen on idea, joka kuulostaa ensi alkuun hämmästyttävän loistavalta ja pienen pohdinnan jälkeen vähän vähemmän häkellyttävältä. Peitsamon & Riston ensimmäinen julkaisu, single Gotta Build A Railroad, Gotta Build a Train (Rocket Records, 2007, CD) tuntuu vahvistavan jälkimmäistä vaikutelmaa. Ei tässä musiikissa kyllä mitään vialla ole: biisit ovat mainioita country/blues/rock'n'roll/boogie -hahmotelmia, Peitsamo on terävässä terässä ja Risto soittaa hyvin. Mut mut, kun ei tältä levyltä löydy mitään kovin ihmeellistä. Risto on hyvä taustabändi Peitsamolle, mutta eipä tämä nyt ole ensimmäinen kerta kun Karilla hyvä taustabändi on. Snaijaatsä? Toivoa sopii, että tulevalla albumilla kuuluisi enempi myös Riston kädenjälki.

Joose Keskitalon uusi ep Otus (Helmi levyt, 2007, 7") ei sekään mitään kovin mainittavia säväreitä tuota. Tuommonen makupala uutta albumia odotellessa. Levyn uudet kappaleet, "Mäkivanhus" ja "Otus" ovat takuuvarmoja, mutta tuttuja latuja tallovia. "Onni" ja "Kuljin minä maantietä" ovat uusia versioita jo aiemminkin julkaisuista ralleista. Ei siinä mitään, "Kuljin minä maantietä" on niin hyvä, että kyllä siitä sopii sovituksia vääntää montakin.

Odotin Mopin ja Aivokurkiaisten täyspitkää albumia Homorakkautta (Lipposen levy ja kasetti, 2007, CD) varsin hartaasti, mutta viivyttelin ostamisen kanssa ihmeen pitkään (lähinnä rahanpuutteesta johtuen, eikä niinkään siitä pelosta että levy olisi huono). Huippubiisejähän nämä, mikä on sinkuilta ja keikalla jo todettu ja levykin on sopivan lyhyt ja tiivis, ettei ehdi ollenkaan kyllästyä. Ainoa seikka, mikä Mopin ja Aivokurkiaisten suhteen epäilyttää on se, että homorietastelu saattaa pitemmän päälle käydä väsyttäväksi, mutta uskon, että Mopilla on jo uudet ässät (ja aiheet) hihassa. Värikynä on keltainen.

Lau Nau - "Pläkkikanteletar"

Mana Mana - "Kuolla elävänä"

Circle - "Shadow, Helsinki 19.2.1993"

Last Refuge for the Senses or Noise Hippies Against All War @ Kino Thalia, 27.6.07

Rhode Islandin Providencen taidekoulu/noiseskenen maailmaa kiertävä edustusto, eli Ben Russell ja Joseph Grimm, pysähtyi myös Suomen Turussa. Elokuvateatteri Thaliassa nähtiin Russellin kuratoima kokoelma lyhytelokuvia, sekä nähtiin/kuultiin/tunnettiin Grimmin musiikkiperformansseja.

Esitys alkoi Grimmin drone-setillä. Siniaallon, viulun ja kurkkulaulun voimin tuotettu kuhnurointi oli haparoivaa, mutta sinänsä ihan hyvän kuuloista ja jonkun aikaa tuntui siltä, että illan paras anti oli koettu heti alkuun.

Itse elokuvat olivat nimittäin pitkälti odotusteni mukaisia, eli siis melko tavanomaista taideopiskelijatuotantoa. Lähes jokainen elokuva perustui yhdelle visuaaliselle jipolle, jota toistettiin niin pitkään kuin tarpeelliseksi nähtiin. Monet näistä jipoista olivat toki hauskoja katsella, mutta tässä mitassa jokseenkin yksitoikkoisia (joskus on niin, että neljä minuuttia jotakin on tylsää, mutta 54 minuuttia samaa voisi olla taivaallista). Visuaalista yksitoikkoisuutta korosti myös elokuvien äänimaailman loputon samankaltaisuus: sitä puuduttavaa elektronista noiserutinaa, jota suoltaa jokaikinen ja niitten serkut.

Positiivisina poikkeuksina joukosta erottuivat Ben Russellin itsensä hauska "The Red and the Blue Gods" (tähän liittyi myös Russellin juonto/performanssi), sekä Jo Deryn "Echoes of Bats and Men". Viimeksimainittu vanhanaikaisine pala-animaatiototeutuksineen tuntui kaiken hypervisuaalisen tykityksen keskellä tavattoman suloiselta.

Elokuvien parasta antia taisi kuitenkin olla Russellin "Black and White Trypps Number Three", eräänlainen dokumentti Lightning Boltin keikalta. Vaikka dokumentista ei varsinaisesti olekaan kyse. Muusikoista näemme vain kitaristin käden ja itse musiikkikin kuuluu vain huonolaatuisena, vaimeana meluna (filmin toisessa osassa myöskin suuresti hidastettuna). Kamera seuraa tiiviisti pakkautuneen yleisön eturintamaa, josta taskulampun (?) valossa erottuu hikisiä, poissaolevia kasvoja ja satunnaisia muita ruumiinosia. Filmi herättää varmaan kaikissa katsojissa vähän erilaisia tuntoja, minulle se aiheutti jonkinlaista masokistista klaustrofobiaa, joka oli vähällä käydä todella ahdistavaksi. Silti en pystynyt olemaan katsomatta. Kiehtova elokuva.

Parasta antia koko esityksessä oli kuitenkin sen viimeinen osio, Grimmin ja Russellin valo&ääni -performanssi. Russell improvisoi valoa ja värejä projektorilla ja apuvälineillä, Grimm tuotti ääntä (pääasiassa söpöllä johto/ledi-hässäkällä, joka lieni jonkinlainen thereminin tapainen vekotin). Ja se ääni. Se kasvoi ja kasvoi, saavutti valtavaa volyymia. Vilkkuvat valot ja joka puolelle tunkeva paksu ääni, joka tuntui ruumiin joka ontelossa, sai ainakin pari ihmistä lähtemään salista ja minut pahoinvoinnin partaalle, mutta samalla auvoisaan ekstaasiin. Ääni todella fyysisenä tunteena on aina hieno kokemus. Levyltä kuunneltuna tämäkin setti olisi todennäköisesti ollut yhdentekevää surinaa, mutta livenä: onnea ja ihanuutta, kipukynnyksen koettelua.