Rubiinilasia

Lau Nau
Nukkuu
Fonal Records
2008
CD

Tiedäppä tuota, että mitenkä aidot ja oikeat kansanmusiikkipiirit suhtautuisivat banaaninmuotoisilla kanteleilla, sähköurkusilla ja helistimillä soitettuun musakkiin, mutta kansanmusiikki se on se olennaisin kosketuspinta, joka Lau Naun levyjä kuunnellessa päällimäisenä mieleen tulee. Psyke-folkkia tai metsäfolkkia tai mitä lie, joka tapauksessa Laun laulut kuulostavat siltä, kuin ne olisivat olleet aina olemassa; että levyn takakannessa niitten perään kuuluisi sulkeisiin "trad."

Aivan kuin samanhenkisillä kollegoillaan Pekko Käpillä ja Islajalla, Lau Naunkin musiikki pohjaa lauluun. Kuitenkin ehkä vieläkin vahvemmin kuin edellä mainituilla. Aina ei Lau Naun laulu tarvitse edes sanoja ja joskus se pehmoinen ääni on vain instrumentti muiden joukossa, mutta aina se on se ihmisen ääni mikä siellä kaiken keskellä huhuilee. Ja siinä missä esimerkiksi Käpin musiikissa rahisee jouhikko viejänä ja johdattajana, koostaa Lau Nau musiikkinsa taustat tuhannesta ja yhdestä eri äänestä. Yksittäiset instrumentit eivät hallitse äänimaailmaa kuin yksittäisissä kappaleissa (kuten nyt vaikkapa juurikin Käpin soittelema jouhikko kappaleessa "Painovoimaa, valoa"), tavanomaisempaa on erottelematon tilkkutäkki, jossa ompeleena voi toimia vaikkapa analoginen tahi digitaalinen taustakohina.

Ja ne laulut, nehän on kauniita. Niissä on juurikin sitä iättömyyttä ja ajattomuutta kuin vanhoissa kansanlauluissa. Ne ovat niitä kehtolauluja, joita äiteet siellä sun täällä maakunnissa ovat kiukutteleville kakaroilleen hyräilleet, jotta nukkumaan ryhtyisivät tahi muuten rauhoittuisivat. Ja jos nyt pakko on alkaa taas kritisoimaan tätäkin hengentuotetta, niin levyn tuutulaulumaisuus kääntyy ainakin joissain kuuntelutilanteissa hieman sitä itseään vastaan. Nukkuu etenee lähes koko kestonsa melko lailla samalla laiskanpulskealla, hitaalla nuotilla ja tietty flegmaattisuus saattaa kuulijaan iskeä, koska pelkkä kauneuskaan ei aina riitä. Ei sillä, yllättäviä herättäjiä mahtuu matkan varrelle (esimerkiksi "Lähtölaulun" karhea särökitarointi).

Nih, jotta että eipä tässä oikeastaan enempiäkään osaa vaatia. Kiittäen ja kumartaen pistää hän yösydännä auringon jo laskettua levyn jälleen soimaan ja on ihan tyytyväinen.