Lyhyesti pitkällä #18

Vakka-Suomen rytmikuninkaiden parin vuoden takainen levy Topatut alamaiset oli herkullinen satsi likaista ja minimaalista bluesia. Kheta Hotem -yhtyeen keskeisistä tekijämiehistä koostuvan yhtyeen uusin tuotos Rutabaga Blues (Ikuisuus, 2011, CD-R) jatkaa samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Siitä tuntuu puuttuvan jotain, kenties se Topattujen alamaisten ilkeänpuoleinen, rähisevä pohjavire. Rutabaga Blues on toki lystiä kuunneltavaa, mutta jonkinlaisia kohokohtia jää kaipaamaan.

Grey Parkin "agenttisarja" on saanut odotettua jatkoa Three Notes on Stockholm Palindrome -levykäisen (267 lattajjaa, 2011, CD-R) muodossa. Lyhyehkön levyn kaksi ensimmäistä kappaletta eivät kuitenkaan sen suurempia riemunkiljahduksia aiheuta. Grey Park osaa tämänkaltaisen sähköisen huminan paremmin kuin moni muu, mutta tällä kertaa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että samat huminat on kuultu jo useamman kerran aiemminkin. Kolmas raita "F.A.F.O.D." on kuitenkin melkoinen helmi; western-musiikkia, vaarallista elektroniikkaa ja epämääräinen tarina. Niillä eväin pärjää jo pitkälti.

Atom Mouth Gimliesin #1 Outhouse -EP (Jumatsuga Records, 2011, 7") sisältää neljän biisin verran leppoisasti rähisevää vapaamuotoista punkkia. Tuhnuiset soundit ja rähjäinen ote soittoon - se on kelpo yhdistelmä! Viimeinen biisi "Bud Humper" lipsahtaa jo post-punkin puolelle ja erottuu joukosta (edukseenkin) intensiivisemmällä fiiliksellään ja päämääräisemmällä juoksullaan. Hyvä lätty, hyvä meno.

VO Motarsin nimetön kasettijulkaisu (Jumatsuga Records, 2011, KAS) hivelee kuuloaistiani enemmän, kuin kenties olisi syytä odottaa. Päällimmäisenä elementtinä Motarsin musassa kulkee esoteerinen (joku voisi sanoa amatöörimäinen, mutta pois se meistä) soolokitaraeksploraatio, mutta mukana on myös lauluja (ei aavistustakaan, mitä niissä lauletaan vai lauletaanko mistään) ja yksi gimliesmäinen punk-rykäisykin. Parilla kappaleella mukana myös varsin primitiiviset rummut. Sille en mahda mitään, että kasettia kuunnellessa tulee vahvoja mielleyhtymiä Jandekiin. Musiikillisesti ei ehkä niinkään, mutta moodiltaan ilmaisu on hyvin samanhenkistä; introverttiä, hyvin persoonallisella tavalla ilmaistua. Pidän eniten kasetin vapaammista, kitarointiin keskittyvistä kappaleista, mutta omapäiset laulut rytmittävät kokonaisuutta mukavasti. Arvostellessani lyhytsanaisesti aiemmin tänä vuonna VO Motarsiin liittyvän Tanec Hrac -kokoonpanon debyyttijulkaisua totesin, etten osannut siinä vaiheessa vielä muodostaa mielipidettäni kyseisen poppoon musiikista. Tässä yhteydessä voin kuitenkin rehdisti todeta, että pidän, siis tykkään ja jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Kulttuurivihkot 6/11

Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla Jooklo Quartetin Where Has Jazz Gone?, Erkki Joutsenon Relaxing at Tervalampi ja Hertta Lussu Ässä.

Lyhyesti pitkällä #17

Black Motor tulkitsee uusimmalla albumillaan Hoojaa (Kauriala Society, 2011, CD) Kusti Vuorisen sävellyksiä. Vuorisen käsiala kuuluukin levyllä vahvasti, mutta niin myös Black Motorin oma, erittäin tunnistettava soundi. Hoojaan yleisilme on kenties enemmän Vuorista, rauhallista ja hengellistäkin, ja villeimmät BM-tuuttaukset jäävät enimmäkseen uupumaan. Se ei pahemmin haittaa, sillä Hoojaa on erinomaisesti soitettua (ja svengailevaa) jazzia ja varsin kaunis levy, josta saattaa hyvinkin pitkällä juoksulla muodostua yksi omista Black Motor -suosikeistani. Jää nähtäväksi, kuultavaksi.

Tämän vuoden jos ei välttämättä parhaaksi, niin ainakin kiinnostavimmaksi Circle-julkaisuksi on osoittautunut arkistolöytö Giardino (Ruton Music, 2011, KAS), Verden kanssa tehty äänite vuodelta 2007. Circle on tunnetusti käynyt läpi monenmoisia metamorfooseja parin vuosikymmenen aikana, mutta yhtye on tietyllä tapaa aina tunnistettava, itsensä kuuloinen, tekivätpä sitten punkkia tahi ambientia. Giardinon kiinnostavin aspekti lieneekin se, ettei se kuulosta lähestulkoon laisinkaan Circleltä, edes Circlen ja Verden aiemmalta yhteistyölevyltä Towerilta. Mistään kuriositeetistä ei silti ole kyse, ei ei, sillä Giardino on makoisan huuruista musiikkia. Kasetin kaksi parikymmenminuuttista kappaletta eivät sisällä circlemäisiä riffejä tahi tiukkaa metronomikomppia. Enimmäkseen Giardino kaiketikin kuulostaa suurehkolta, rikkinäiseltä koneelta, jota joku käy välillä tönimässä uudelleen käyntiin, kunnes se lopulta uuvahtaa kokonaan. Siis toisin sanoen, surinaa ja huminaa ja natinaa ja sirinää ja kiroamista. Tai jotain sinne päin. I'm lovin' it.

Tänä syksynä kenties suurinta ilahtumista musiikin saralla on aiheuttanut Witch Christin nimetön kasettijulkaisu (Ikuisuus, 2011, KAS). Paremman tekemisen puutteessa keksin Witch Christin musiikille määritteen stonerdoommetsäfolk, siis toisin sanoen raskasta riffijyräämistä surisevan psykedeelisellä hämyotteella. Tämän vuodelta 2009 peräisin olevan äänitteen ovat iloksemme luoneet Kutomona, Kulkijana, Utonina ja Kanttoripoikana tunnetut muusikot. Tuhnuinen kasettisoundi on pisteenä iin päällä tälle takomiselle. Kasetin b-puolelta löytyy Haaren noisedroneteos "The Crowning of the Shadow", mutta nyt täytyy valittaen todeta, että sen kuuntelu on jäänyt kovin vähäiselle, kun mieleni halajaa aina uudelleen kelata sen ohitse ja kuunnella Witch Christia jälleen kerran.

Takana metalliovi

Ville Leinonen
Auringonsäde/Pommisuoja
Fonal Records
2011
CD

Ville Leinosen musiikillinen ura on ollut yksi 2000-luvun mielenkiintoisimpia ja omaehtoisimpia. Jopa kaikkein yleisöystävällisimmällä iskelmärock-kaudellaan Leinosen itsevarmuus ja -päisyys sai hänet erottumaan joukosta. Viimeistään viimevuotisen Majakanvartija-kokonaistaideteoksen myötä Leinonen kuitenkin lähti seuraamaan kokonaan omaa polkuaan. Kuten ihailemansa Scott Walker, on myös Leinonen luonut itselleen oman, uniikin musiikillisen kielen, jolla ilmaista itseään.

Kuten Majakanvartijan uni, myös uusi albumi Auringonsäde/Pommisuoja operoi kaikenlaisten genrekäsitteiden ulkopuolella, oman sisäisen logiikkansa mukaisesti. Kahteen osaan jaettu levy ei edeltäjänsä tavoin ole yhtä selkeästi tarinallinen ja sen tematiikka on avointa erilaisille tulkinnoille.

Reippaasti yksinkertaistaen voidaan todeta levyn kahden puoliskon edustavan päivää ja yötä. Auringonsäteen yleisilme on valoisa ja romanttinen. Ei tosin romanttinen kahden ihmisen välisen intiimin romanssin mielessä, vaan kuvastaen luonnon kauneutta, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, luomisen ihmettä. Auringonsäde on suurimmalta osin hennon akustinen, tuutulaulumainen, joskin sen keskeinen osio "Ghandalfin lento - American pantaxion" yltää suorastaan eeppisiin mittasuhteisiin, sähkökitaran kurottaessa lumihuippuisten vuorten laelle asti. Auringonsäteen viimeinen osio "Sinisellä junalla" päättää huolista ja murheista vapaan päivän.

Jos Auringonsäde on päivä, niin Pommisuoja on yö. Jos Auringonsäde edustaa ihmisen ulkoista onnellisuutta, edustaa Pommisuoja alitajunnassa myrskyäviä epäluuloja, pelkoa ja tuskaa, jotka nousevat pintaan yön pimeyden yksinäisyydessä ja unien sumeassa logiikassa. Nähdessään unta on ihminen kaikkein yksinäisimmillään, täysin itsensä armoilla. Pommisuojaan ei pääse auringon valo ja pimeys syö keinovalaistuksen tähdenomaisiksi pisteiksi. Pommisuoja on kylmä ja siellä kaikki kuulostaa pahaenteiseltä.

Kuten Majakanvartijan unella, myös Auringonsäteellä/Pommisuojalla on hienoja yksittäisiä "biisejä", jotka nousevat albumin kohokohdiksi, mutta nekin toimivat vain osana kokonaisuutta. Vaikka Auringonsäde/Pommisuoja risteilee monenlaisten tyylilajien välillä, ei se kokonaisuus koskaan tunnu hajanaiselta tahi rikkonaiselta, vaan eheältä ja tarkkaan harkitulta. Liitoskohtia ei näy, mutta kokonaiskuva jää silti epäselväksi, on vaikea hahmottaa miten siirtymä levyn aloittavasta "...ja keskipäivän jälkeen varjot pitenevät metsässä" akustisesta proge-folkista levyn päättävän "Ajan" elektronisiin tanssirytmeihin tapahtuu niin luonnollisesti.

Auringonsädettä/Pommisuojaa voi hyvällä syyllä kutsua virheettömäksi albumiksi, ehkäpä jopa mestariteokseksi, jos emme pelkää hyperbolaa. Pelkäsimme tahi emme, aion silti nyt kumartaa Ville Leinoselle, noin niin kuin kunnianosoituksena. Aploditkin saattaisivat olla paikallaan.

Luominen jäi kesken

Tomutonttu
Elävänä planeetalla
New Images
2011
12"

On tunnustettava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Tomutontun musiikista. Mikä on sikäli hölmöä ja kummallista, että pidän Kemiallisista ystävistä erittäin paljon, eivätkä nämä Jan Anderzénin musiikilliset minät lopultakaan eroa toisistaan mitenkään erityisen merkitsevästi.

Kyse on ehkä siitä, että Tomutonttu on ollut makuuni aivan liian hyperaktiivista ja jäsentymätöntä tajunnanvirtaa, siinä missä Anderzén on Kemiallisissa ystävissä rajannut moniulotteiset ideansa enemmän tai vähemmän selkeämpiin raameihin.

Elävänä planeetalla on ensimmäinen Tomutonttu-levytys, joka on suonut minulle sekä nautintoa että ahaa-elämyksiä ja se on myös ensimmäinen Tomutonttu-levytys, jota kuunnellessa en tunne olevani auttamattoman eksyksissä.

Kemiallisiin ystäviin verrattuna Elävänä planeetalla on selkeästi elektronisempi tuotos, jossa rytmeillä on vahvempi funktio. Teknosta tuskin sentään voidaan tässä yhteydessä puhua, mutta biiteistä kuitenkin.

Kuten Kemiallisten ystävien upea Ullakkopalo, myös Elävänä planeetalla on eräänlainen kaleidoskooppi tai fraktaali; se muuttaa alinomaa muotoaan ja sen värikkäisiin kuvioihin voi zoomata äärettömyyksiin asti, paljastaen aina jotain uutta. Vaikka levysoittimessa olisikin vain kaksi eri kierrosnopeutta.

Lyhyesti pitkällä #16

Virkattuun pussukkaan pakatun kasettijulkaisun ensimmäisellä puoliskolla brittiläinen Rainbow Valley humisee new age -ambienssin merkeissä. "Crystal Streams" ja "HPE" ovat sinänsä miellyttävää kuultavaa, mutta varsin persoonatonta ja sen vuoksi ontonkuuloista. Lempeässä syntesiassaan ei ole mitään sellaista, joka kuulostaisi nimenomaisesti Rainbow Valleyn omalta jutulta. Kasetin toisella puoliskolla Samuli Kydön ja Juuso Paason Varropas jatkaa soundillisesti hieman samoilla linjoilla, mutta toisin kuin täysin ennalta-arvattava Rainbow Valley, antaa musiikilleen liikkumavaraa ja vapauden seurata yllättäviäkin polkuja. "Lentämisestä ja mätänemisestä" on oiva nimi tälle retkelle. (Jozik Records, 2011, KAS)

Tampereen pseudoblueshämyorkesteri Panssarijuna on viettänyt viime vuodet melkoista hiljaiseloa, eikä hiljaisuus varsinaisesti rikkoudu nytkään sillä "uusi" EP-levynsä (Joteskii groteskii, 2011, 7") on uusintajulkaisu yhtyeen debyyttilevystä vuodelta 2003. Se ei liiemmin haittaa, sillä biisit ovat sen verran hyviä, että ansaitsevat uuden mahdollisuuden. A-puoliskon "Ritsillä rinnalla ryövärin" ja "Kuolleita dingoja" luottavat minimaalisen blues-renkutuksen ja peltipurkkilaulun voimaan, b-puolen "Puuvillatehtaan pihalla" on hitaammanpuoleinen spirituaalintapainen valitus. Tehkää itsellenne palvelus, hankkikaa levy kuulolle.

J. Kohon ja Veli-Matti Ikävalkon Tulasi-duo yhdistyy aiempien levytystensä takia mielessäni aina sellaiseen lempeänrauhalliseen hippeilyyn, joten uusin, nimetön kasettinsa (Ikuisuus, 2011, KAS) pääsi yllättämään ja nousi nopeasti yhdeksi kuluneen kesän suursuosikeista. Yllätyselementti on musiikin vahva rytmipohja, joka parhaimmillaan saa jalan tamppaamaan tahtia, melkein jopa perseenkin heilumaan. Play that droney music white boys! Eteeristä tanssimusiikkia niille, jotka tykkäävät seisoa paikoillaan ja tuijottaa kattoon (tahi kohti taivasta, jos sattuu olemaan ulkosalla ja miksei olisi, ulkoilmamusiikkiahan tämä on).

Asa & Lauri Ainala - "Ennen en pelännyt kiskojen ääntä"

Video: Ville Kettunen

Lyhyesti pitkällä #15

Kiilassa ja Shogun Kunitokissa soittavan Jari Suomisen eli Jarsen soolosingle Alas (Fonal, 2011, 7") yhdistelee mielenkiintoisella tavalla noiden kahden yhtyeen sointeja, Shogun Kunitokin karheaa analogissynteettistä soundia ja Kiilan folkrockia. Singlen molemmille puolille levittäytyvä kappale on utuisen psykedeelinen ja eittämättömän retro tavalla, joka tuo mieleen myös White Noisen elektronisen psykedelian. Alas on senkaltainen hämyinen musatrippi, joka vaatisi kylkeensä oman savukoneen.

Colonization 337 avaa nimettömän maxi-EP:nsä (Haista, 2011, 12") komeasti säksättävällä "Harvest Machinella", jonka möreä bassosoundi hivelee kuuloaistimia. "Violencen" syntsaujellukset ja Lemmy-bassottelu ovat ihan puhdasta Hawkwindiä. B-puolen "Prelude to 337" on ilmavahko instrumentaali, jota seuraava "Soviet Space Dogs" spacerokkaa alkuun varsin muikealla tavalla, mutta vokooderatut vokaalit tahtovat tipauttaa koko biisin vitsitasolle. "Intentions" päättää levyn hyvissä tunnelmissa vauhdikkaalla räimeellä ja sankarikitaroinnilla. Spacerokki on vaikeahko laji, koska sillä saralla kaikki kalpenee Hawkwindin rinnalla. Colonization 337:n suurin ongelma lienee kuitenkin siinä, että alus on kääntynyt takaisin jo Merkuriuksen kohdalla, vaikka pitäisi mennä täyttä vauhtia auringon sydämeen. Colonization 337 ei RÄJÄHDÄ. Enkä erityisemmin pidä laulajansa tylsästä hevitulkinnastakaan, mutta makuasioitahan nämä. Vaan ihan jo pelkän bassosoundin takia tätä EP:tä kuuntelee mielikseen useammankin kerran.

Jälleen varsin aktiivisena mellestävän Circlen tuotoksia tuntuu nykyisin olevan vaikea arvioida yksittäisinä teoksina, helpompaa on ne omaksua osana suurempia linjoja. Joka tapauksessa ja oli miten oli, Myllärillä (Ektro Records, 2011, 7") circleläiset toteuttavat punkimpia taipumuksiaan ja näppärästi toteuttavatkin. Jopa olohuoneeni kattolampussa pesivät lemmikkikärpäseni moshaavat ankarasti näiden neljän rallin tahtiin.

On olemassa levy, joka on halkaisijaltaan 17,5 senttimetriä. Tämän levyn on jokin taho julkaissut kuluvan vuoden aikana. Sen ns. "A"-puoliskolle on kaiverettu Maalaisrocktähden kappale "Akileija-tango". Toisella, eli "B"-puolella, taasen on Lörssonin kappale "Tiritomba". Halutessaan voi kysyä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Kaikkea haluamaansa ei aina voi, tai kannata, tehdä. Levyä saa rahalla, mielenrauhaa järven tahi meren rannalla.

Kulttuurivihkot 3/11

Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla Tsemblan Fauna, The Puute Plays Liimanarina Live at Le Piss sekä Plain Faden & Wiipurilaisen Osakunnan Laulajien Anthropogonia.

Lyhyesti pitkällä #14

Juna Turkuun! Eipä ole rock'n'roll -musiikki aikoihin maistunut yhtä makealta kuin Räjäyttäjien (huutomerkillä) samannimisellä kasetilla (TNT Tapes, 2011). Tiukkaa buugia rähjäisillä soundeilla, ajoittain liimanarinamaisen vapaalla kädellä, useimmiten napakammalla otteella. Kuumia covereita ja omatkin biisit sen verta huikentelevaisia, että tätä sorttia sopii kaivata paljon lisää.

Ei-niin-rokkia-mutta-menevää-musaa-kumminkin löytyy Keijon & JP:n nimettömältä kasetilta (Ikuisuus, 2011), jolla liikuskellaan utuisemman psykedelian ja motorisemman jammailun risteävillä teillä bluesin haamun kurkistellessa sisään ikkunasta. Kaiken kaikkiaan erinomaisen miellyttävä kassu.

Vanhalta tutulta Boris Morganalta on iloksemme ilmestynyt uutta äänimateriaalia. Viimevuotisella keikalla äänitetty "Räkänokan torkku" (267 lattajjaa, 2011) jatkaa BM:n hyväksi havaitulla free rock -linjalla. Varmalla kädellä soitettua ekspansiivista kolinaa ja hulinaa, joka miellyttää kesäistä korvaa. Kasetin toisella puoliskolla suorittaa debyyttinsä Tanec Hrac -kokoonpano, jonka musisointia jossain määrin voinee verrata Boris Morganaan. Vapaamielistä ja melko vapaasti assosioivaa soittelua, jonka peruskivenä seisonee rockin varjo. Haluaisinpa mieluusti kuulla lisää ääntelyä näiltä herroilta, sillä tästä kassusta jää hieman hajanainen vaikutelma, enkää osaa vielä olla mieltä.

Ensimmäinen tunne

Kutomo/Bedroom Bear
Vipassahainen/Soul Desert
Jozik Records
2011
KAS

Sitten viime kuuleman Kutomo vaikuttaa siirtyneen huomattavasti synteettisempään soundiin. Kasetin kappaleissa liikutaan ajoittain aika syvilläkin new age -vesillä, mutta toisaalta Kutomo pitää kudelmansa kaiken aikaa mielenkiintoisina eikä vajoa unettavimpaan anemiaan. Kutomon musiikissa on sellaista toismaailmallista kauneutta, joka ei kristallisoidu sataprosenttiseksi neroudeksi, mutta liippaa riittävän läheltä. Kutomolta löytyy myös ihailtavaa rohkeutta heittäytyä musiikkiinsa myös emotionaalisella tasolla, mikä korvaa muita mahdollisia puutteita.

Venäjänmaan Bedroom Bearin "Soul Desert" jatkaa analogissynteettisen ambienssin merkeissä, tuoden mieleen tietyt 1970-luvun syntetisaattorimusiikin suuntaukset, kuten vaikkapa Edgar Froesen Aqua-albumin. 2000-luvun makuuhuone-ug-syntetisteille ominaisesti Bedroom Bearin soundi on kuitenkin huomattavan lo-fi, nauhahuojuntoineen ja sihinöineen. Ei uutta auringon alla, mutta miellyttävää kuunneltavaa joka tapauksessa.

Jäähyväiset jatsille

Paanin kuoro
Tony Guyn pieni kirkko
Kuuluvat äänet
2011
KAS

Swing-Jugend
Kuuluvat äänet
2011
KAS

Helsinkiläinen Paanin kuoro paukautti kuluvan vuoden alkupuoliskolla oman pienlevymerkkinsä kautta ilmoille pari kasettia. Tämän uuden tuttavuuden musiikki voitaneen lokeroida free jazziksi.

Paanin kuoron jazz on leimallisesti kaoottista improvisaatiota, mutta kuitenkin selkeästi nimenomaan jazzista inspiraationsa ammentavaa. Kuorolaisten soitossa on tietynlaista amatööriyttä, mistään virtuoosipumpusta ei ole kyse. Epäselväksi jää, miten hallittua heidän kaaoksensa on, mutta tarvittaessa kuorolta irtoaa myös mainiota vamppausta ja marssiorkesterirytmejä.

Kahdesta torvensoittajasta ja vierailevista rumpaleista koostuvan Paanin kuoron jazz on hauskaa, leikkisää jatsia, jossa kuuluu soittamisen ilo. On kiinnostavaa kuulla, mitä yhtyeeltä tulevaisuudessa syntyy.

Toinen talvi

H. S. Tuominen
Talvi
Ikuisuus
2011
CD

Suomessa toimi 1980-luvulla pieni, mutta aktiivinen kasettimusaskene, jonka sisällä tehtiin aikansa ulkomaisista virtauksista vaikutteita imenyttä, mutta omaleimaista musiikkia. Juuso Paaso on kartoittanut tätä skeneä ansiokkaasti artikkeleissaan Kulttuurivihkoissa (3-4/2010) ja Outazinessä (#3). Itse musiikki on kuitenkin jäänyt harvojen herkuksi. Tilannetta ovat jossain määrin paikkailleet Anton Nikkilän N & B Research Digestin julkaisemat Pilottilasit -kokoelma ja Swissair-uudelleenjulkaisut, Jukka Lindforsin kokoama More Arctic Hysteria -kokoelma sekä Ektro Recordsin Musiikkivyöry-uudelleenjulkaisut. Ja nyt viimeisimpänä tämä Ikuisuuden julkaisema, vuonna 1982 äänitetty H. S. Tuomisen Talvi.

Vessel Umpio -duossa ja Veneitä -yhtyeessä musisoineen Tuomisen urasta voi lukea enemmän yllä mainitusta Outazinen numerosta kolme, josta löytyy laaja Tuomis-haastattelu. Talven julkaisua voi kehua todelliseksi kulttuuriteoksi, sen verta mainiota musiikkia levy nimittäin sisältää.

Talven kappaleet ovat pääosin lyhyitä, impressionistisia luonnoksia. Kauniita kuulokuvia, joissa soivat kitara, syntetisaattori, haparoivat vokaalit ja romukopan sisältö. Tuomisen musiikissa kuuluu kaikuja 1980-luvun (ja 1970-luvun lopun) uuden musiikin suunnista, popistakin vaikka kyse toki kokeellisesta musiikista onkin. Karumpia noise-sävyjä ei tältä levyltä löydy, ennemminkin vertauskuvia saattaisi löytyä Brian Enon tuotannoista tai ehkä jopa The Art of Noisen kollaaseista. Abstraktimpien äänihahmotelmien joukossa on myös rytmimusiikillista avant poppia, joiden sanoitukset toimivat cut up -logiikalla.

Talvi ei koskaan ylitä lähtökohtiaan, se kuulostaa juuri siltä mitä se on (makuuhuoneavantgardea), mutta tämähän ei toki ole mikään paha asia. Talvi kuulostaa hyvältä; yllättävältä ja aikaa kestäneeltä. Tuomisen musiikillisten luonnosten lyhyys toimii joskus itseään vastaan, monasti olisi tiettyyn tilaan jäänyt pidemmäksikin aikaa kuuntelemaan ja levyä rytmittääkin eräänlainen pettymysten sarja: "joko se nyt taas loppui?"

Olisi enemmän kuin suotavaa, että tämänkaltaisia löydöksiä julkaistaisiin lisääkin.

Steel Mammoth - "Torture"

Eleanoora Rosenholm - "Valo kaasumeren hämärässä"

Video: Sami Sänpäkkilä

Kulttuurivihkot 1/11

Kulttuurivihkojen uusimman numeron levypalstalla Rauhan Orkesteri (dingdongtyyny-europetour-05), J. Tolvi Semiband (Oleilua) ja Kemialliset Ystävät (Ullakkopalo).

Lyhyesti pitkällä #13

Uuden vuoden alettua on hyvä aika katsastaa vanhan vuoden kasettisatoa; ensi alkuun nauha nimeltä Neue Haas Grotesk II - äänityksiä 2008-2009 (Rypistellyt levyt, 2010, KAS). Neue Haas Grotesk -trion nimeen on törmäillyt siellä täällä, mutta tämän kasetin myötä sitä on ensi kertaa tullut kuultua. Äänityksien tyylilajien skaala yltää postrokkailufiiliksistä horjuvan improilun kautta Magic Band -nylkytykseen. Näin sekalaista materiaalia sisältävän kokoelman viehätysvoima on kenties lyhytaikainen ja kyseenalainen, mutta kasetin parhaimpien äänitysten perusteella sopii toivoa, että jokin harkitumpi albumikokonaisuus Neue Haas Groteskilta jossain vaiheessa syntyisi.

NHG:n sivuprojekti Jarin Kananmunapistooli (Rypistellyt levyt, 2010, KAS) on kuulemma "kosmista homodiskoa". Homoiluvitsi ei kauas kanna, eikä diskorytmejä kassulta löydy, mutta itse musiikki on varsin kivan kuuloista syntetisaattori-improa. Ankarampaa laaduntarkkailua olisi kyllä kaivattu, sillä b-puolella meno käy jokseenkin puuduttavaksi ideoiden ehtyessä. A-puolen parhaista paloista saisi aikaan erinomaisen ep:n.

Magneettinen kasetti vol. 1 (2010, KAS) kokoaa yhteen liveäänityksiä Oudot hedelmät -klubilla esiintyneiltä akteilta. Tämä maanmainio kokoelma sisältää musiikkia sellaisilta yhtyeiltä ja artisteilta kuin Basement Boys, Bye X, Cockpits, Electric Retard, Good Band, Iltasyntsa, Jyrki Nissinen, Marjatta ja Reijo Pami. Sekavaa menoa, sähköistä bailauskurnutusta, pop-musiikkia ja huuruista kohinaa. Näinhän sen pitääkin olla ja kuten kasettia toisaalla on mainostettu: "äänenlaatu voi olla heikko MUTTA esitykset ovat aakkosjärjestyksessä!" Hämärtyneiden magneettinauhojen ystävien kannattaa hommata tämä tuote likaisiin näppeihinsä.

Rumpali Jaakko Tolvin ja kitaristi Topias Tiheäsalon Pymathon-duon muutaman vuoden takainen esikoislevy oli melkoinen paukku, piikkilankamaisen suussasulava yhdistelmä trashia, improa ja noisea. Uutta matskua on odoteltu innolla ja toiveisiin vastattiin viimein loppuvuodesta kun Lasse Marhaug julkaisi Ruptured in Hyperborea -kassun (TWR Tapes, 2010, KAS). Näillä vuosien 2007 ja 2009 keikkaäänityksillä on mukana noisemaestro Tommi Keränen ja odotetun brutaalia on meno. A-puolisko alkaa huikealla konekiväärikompilla, mutta valitettavasti muuttuu loppupuolella sen sorttiseksi noisesurinaksi, joka henkilökohtaisesti ei niin tavattomasti kiinnosta. Ehkä kyseessä on lofi-äänitteen ongelma, mutta dynamiikka puuttuu ja äänimassa puuduttaa. B-puoli toimiikin sitten tautisen paljon paremmin; riffejä runtataan jatsimiesten tatsilla ja lopputulos on koko lailla ainutlaatuista.

Vesiputous

Doroga
I
Ikuisuus/Nekorekords
2010
CD

Buddha Mind Big Band
In Time
Ikuisuus/Nekorekords
2010
CD

Kaikki alkaa iskulla. Tempo on epäolennaista. Maailma on hidas, mutta ihmiset luonnostaan nopeita. Dorogan musiikki on jännittynyttä itsehillintää.

Dorogan albumin kolme pitkänpuoleista improvisaatiota toimivat pääosin lyömäsoitinten ehdoilla. Kumisevien lyöntien ylitse, alitse ja ohitse luovivat elektroniset äänet. Kaiku seuraa kaikuaan. Saksofoni pörähtää ja on ajoittain melodinen, miksei myös melankolinen.

Vaikkei Doroga hiljaista musiikkia olekaan, se antaa itsestään hiljaisen kuvan. Aika hidastuu ja jähmettyy. Tuntuu siltä kuin mitään ei tapahtuisi, vaikka kuulokuva täyttyy tapahtumista.

Jos Doroga ajoittain kuulostaa epämääräisen itämaiselta, on Buddha Mind Big Band itsetietoisen pseudoetnistä ilmaisua. Tämä Eki Joutsenon, Otto Eskelisen ja Doroga-duon toisen jäsenen Pentti Dassumin trion selkein inspiraationlähde on buddhalainen rituaalimusiikki suodatettuna länsimäisen free jazz/improv-filtterin lävitse.

Siinä missä Doroga kuulostaa ajoittain aavistuksen liian nätiltä, on Buddha Mind Big Bandin soundi kova ja riipivä. Lyömäsoitinten kolina ja torvien pärinä ei ole aneemista joogamusiikkia omahyväisille viikonloppuhipeille.

Linkkinä molempien levyjen välillä on nykyisin Umpio-nimellä esiintyvän ja "junk electronix" -estetiikkaan luottavan Dassumin vahvana kuuluva kädenjälki.