Maailman parhaat biisit, osa 1

Kari Peitsamo Revival - "Onnenpoika" (1982)
(John Fogerty/Kari Peitsamo)

Poko rekords KPRS 106 (single Onnenpoika/Musta pörssi)
Poko rekords KPRLP 38 (albumi Jokivarren jytäorkesteri)



Kari Peitsamo siirtyi 80-luvulla lähes kokonaan jytävaihteelle ja teki Revival-yhtyeen kanssa muutaman levyllisen suomennettuja Creedence Clearwater Revival -covereita. "Fortunate Son" kääntyi Onnepojaksi ja samalla syntyi yksi kaikkien aikojen iskevimmistä kapinalauluista mitä Suomen kielellä milloinkaan on esitetty. Raivokas biisi on yhtä lailla punkkia kuin boogieta. "Onnenpoika" oli singlelistan ykkönen kesällä 1982.

On ihmisiä jotka puhuu isänmaasta
siniristilippuja ne heiluttaa
ja lapsilleen ne opettaa vain yhden asian
Suomen pojat täytyy sotaan valmistaa

Mä en oo, mä en oo
ryhtipoika kolmen tähden kenraalin
mä en oo, mä en oo
onnellinen pönkittäjä systeemin

Liikemiehet haluaa saada lisää rahaa
lisää syntiä ne sillä ostaa
pikkupoikina ne jätettiin niin yksin
kaiken tuskansa ne maailmalle kostaa

Mä en oo, mä en oo
kilpayhteiskunnan hyväosainen
mä en oo, mä en oo
äänitorvi tekopyhien

Toiset perintönä isiltään saa aatteen
toiset kapinoi kun lehti käskee niin
ja onnenpojat luksusravintoloissa
sekoo terässinfonian säveliin

Mä en oo, mä en oo
rattopoika kansanedustajan
mä en oo, mä en oo
esimerkki älymystön edustajan
mä en oo, mä en oo
ryhtipoika kolmen tähden kenraalin
mä en oo, mä en oo
onnellinen pönkittäjä systeemin

Onnenpoika YLEn Elävässä arkistossa.

Jolly Jumpers - "Herald"

Video: Jukka Takalo

Eleanoora Rosenholm - "Tammen varjossa"

Video: Sami Sänpäkkilä

Elokuu Top-10

• Dennis Wilson: Pacific Ocean Blue (*)
  
• Kris Kristofferson @ Finlandia-talo (*)
• Sun Ra & His Solar-Myth Arkestra: The Solar Myth Approach vol. 1 & 2 (*)
  
• Charles Ives: A Radical in a Suit and Tie (*)
• George Orwell: Burmese Days (*)
• Mutiny #12 (*)
• Ele Loe: Sulas mino (*)
• Marko Turunen et al: Ufoja Lahdessa 1/4 (*)
• Hetero Skeleton: Hasardi (*)
• The Prisoner (*)
  

Raivon ruhtinaat

Kuusumun profeetta
Lyhtykuja
Ektro Records
2008
CD

Parin vuoden takaisen, railakkaan ekspansiivisen Hymyilevien laivojen satama -levynsä jälkeen Kuusumun profeetta on uusimmallansa suorittanut melkoista karsinaa. Levyn äänimaailma on rajattu tiukasti bändin ydinryhmään Rättö/Elo/Majaluoma/Nuorsaari, jopa kaksihenkinen puhallinsektio on jätetty tien varrelle.

Lopputuloksena on kylmä, mutta vaikuttava albumi. Jonkinlaista teemalevyä tässä ollaan ilmeisesti rakennettu, mutta stoori jäi ainakin tältä kuulijalta tajuamatta. Ei hätää, Mika Rätön operaattiset vokaalisuoritukset ovat aina kuulemisen arvoisia jo sellaisenaan, ilman tekstuaalista rasitetta. Musiikillisesti Lyhtykuja kuulostaa ensi alkuun raskaalta, jopa ns. metallimaiselta, progepolveilua unohtamatta, mutta syvemmällä kuuntelulla päällimmäisenä mieleen jää syntetisaattorien vahva läsnäolo. 80-lukulaiset taidepopsuuntaukset (miten ois toi Japan?) pakottavat itseään aivokuorelle; jos ette usko, niin kuunnelkaapa vaikka "Täältä tullaan taivaan" intro.

Kuusumun profeetan ongelma on jo monen vuoden ajan ollut se, että penteleet julkaisivat varsin moukkamaisesti parhaan albuminsa (Kukin kaappiaan selässään kantaa) heti ensi alkuun. Jokainen sitä seurannut levy on joutunut kantamaan selässään tuota nimenomaista hyvin raskasta kaappia ja johan siinä taipuu vahvankin miehen selkä kulimaiseen nöyryyteen. Väkevää on tuotantonsa joka tapauksessa ollut vuosituhannen alusta lähtien eikä erityisiä väsymisen merkkejä ole havaittavissa. Lyhtykujan "Raivon ruhtinaat" on järkähtämättömän ylväs ja komea kappale, joka ei kalpene yhtään minkään musiikillisen ilmaisun rinnalla. Aika veijareita nuo porilaiset, vaan eihän sitä muuten Kodin kuvalehteen pääsisikään.

Suolakiven kanssa

Ele Loe
Sulas mino
Peippo
2008
CD-R

Jotkut teistä ehkä saattavat muistaa, kuinka joitakin vuosia sitten alettiin puhua sellaisesta musiikillisestä ilmiöstä kuin "folktronica". Itselleni ei koskaan oikein käynyt selväksi, että mitähän hittoa sillä oikein tarkoitettiin, mutta nyt taidan ymmärtää.

Jossain ulkosaariston syövereissä budjaavan Kaisa Niemisen eli Ele Loen esikoislevytys Sulas mino kuulostaa juuri siltä kuin voisi kuvitella folkin ja electronican yhteennaittamisen kuulostavan. Pienimuotoista ja pulputtavaa elektronista kosketinsoitinhimmeliä ja mumisevaa, hyräilevää laulua. Joillekin saattaa tulla allerginen ihottuma jo sanallisesta kuvailusta, mutta uskokaatten kun sanon, että Sulas minon musiikki on nätimpää kuin kaksi pyöreäksi hioutunutta kiveä aaltosten piiskaamalla kemiöläisen saaren rannalla.

Syksyisissä tunnelmissa äänitetty lyhykäinen levy sopii erinomaisesti myös kuunneltavaksi alkusyksyn romantiikan kaipuisiin tunnetiloihin. Kovin hiotulta ei levy kuulosta, pikemminkin epähuomiossa hutaistulta, mutta silti se tuntuu täysin valmiilta, kypsältä kuin talviomena mummon komerossa. Aika mainio löytö Peipolle.

Paavoharju - "Kirkonväki"

Video: Jarmo Loikkanen ja Lauri Ainala

Heinäkuu Top-10

• Chris Ware: Jimmy Corrigan, The Smartest Kid on Earth (*)
  
• Bonnie Prince Billy: Summer in the Southeast (*)
  
• Roger Zelazny: Isle of the Dead (*)
  
• The Hawklords: "Death Trap" (*)
  
• Chris Isaak: "Wicked Game" (*)
  
• Motorspandex: Torment Star (*)
  
• Jacques Brel: "Jacky" (*)
  
• Kuusumun profeetta: Lyhtykuja (*)
  
• Christopher Nolan: Yön ritari (*)
  
• Philip K. Dick: The Selected Letters of PKD 1974 (*)
  

Kesäkuu Top-10

• Eran Kolirin: Orkesterin vierailu (*)
• Veijo Meri: Manillaköysi (*)
• Ville Leinosen Unilehto (*)
• Jyrki Nissinen: Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa (*)
• Phil Ochs: Greatest Hits (*)
• Mervyn Peake: Boy in Darkness (*)
• Tindersticks: Hungry Saw (*)
• Albert Ayler: New Grass (*)
• Bonnie "Prince" Billy @ Tavastia
  
• Lau Nau: Nukkuu (*)
  

Pymathon - "Mutilated by Midnight"

Video: Jonna Karanka

Rubiinilasia

Lau Nau
Nukkuu
Fonal Records
2008
CD

Tiedäppä tuota, että mitenkä aidot ja oikeat kansanmusiikkipiirit suhtautuisivat banaaninmuotoisilla kanteleilla, sähköurkusilla ja helistimillä soitettuun musakkiin, mutta kansanmusiikki se on se olennaisin kosketuspinta, joka Lau Naun levyjä kuunnellessa päällimäisenä mieleen tulee. Psyke-folkkia tai metsäfolkkia tai mitä lie, joka tapauksessa Laun laulut kuulostavat siltä, kuin ne olisivat olleet aina olemassa; että levyn takakannessa niitten perään kuuluisi sulkeisiin "trad."

Aivan kuin samanhenkisillä kollegoillaan Pekko Käpillä ja Islajalla, Lau Naunkin musiikki pohjaa lauluun. Kuitenkin ehkä vieläkin vahvemmin kuin edellä mainituilla. Aina ei Lau Naun laulu tarvitse edes sanoja ja joskus se pehmoinen ääni on vain instrumentti muiden joukossa, mutta aina se on se ihmisen ääni mikä siellä kaiken keskellä huhuilee. Ja siinä missä esimerkiksi Käpin musiikissa rahisee jouhikko viejänä ja johdattajana, koostaa Lau Nau musiikkinsa taustat tuhannesta ja yhdestä eri äänestä. Yksittäiset instrumentit eivät hallitse äänimaailmaa kuin yksittäisissä kappaleissa (kuten nyt vaikkapa juurikin Käpin soittelema jouhikko kappaleessa "Painovoimaa, valoa"), tavanomaisempaa on erottelematon tilkkutäkki, jossa ompeleena voi toimia vaikkapa analoginen tahi digitaalinen taustakohina.

Ja ne laulut, nehän on kauniita. Niissä on juurikin sitä iättömyyttä ja ajattomuutta kuin vanhoissa kansanlauluissa. Ne ovat niitä kehtolauluja, joita äiteet siellä sun täällä maakunnissa ovat kiukutteleville kakaroilleen hyräilleet, jotta nukkumaan ryhtyisivät tahi muuten rauhoittuisivat. Ja jos nyt pakko on alkaa taas kritisoimaan tätäkin hengentuotetta, niin levyn tuutulaulumaisuus kääntyy ainakin joissain kuuntelutilanteissa hieman sitä itseään vastaan. Nukkuu etenee lähes koko kestonsa melko lailla samalla laiskanpulskealla, hitaalla nuotilla ja tietty flegmaattisuus saattaa kuulijaan iskeä, koska pelkkä kauneuskaan ei aina riitä. Ei sillä, yllättäviä herättäjiä mahtuu matkan varrelle (esimerkiksi "Lähtölaulun" karhea särökitarointi).

Nih, jotta että eipä tässä oikeastaan enempiäkään osaa vaatia. Kiittäen ja kumartaen pistää hän yösydännä auringon jo laskettua levyn jälleen soimaan ja on ihan tyytyväinen.

Lyhyesti pitkällä #8

Syömmein riemastuu, kun pitkästä aikaa pääsee käpälöimään ihan uutta seitsemäntuumaista vinyyliäänitettä. Joose Keskitalo/Kohu-63 -splittisingle (Vastavirta, 2008, 7") sisältää jopa yhden hienon biisin. Keskitalon "Laulu laakson kukista" on kaunis ja koskettava kansanlaulu, jota ei nimestään huolimatta löydy Paavoharjun uudelta albumilta. Kohu-63:n Eino Leino -tulkinta "Löysäläisen laulu" on kai jotain punkkia. En osaa sitä arvostaa, kun en ole tarpeeksi kovassa kiljupöhnässä. Tuskin sittenkään, vaikka olisinkin.

Jaakko Eino Kalevi on tekaissut ystävilleen syntymäpäivälahjoja musiikin muodossa ja Jaakko syntymäpäivälaulajana (Helmi levyt, 2008, CD-R) kokoaa näitä tekeleitä yhteen. Olkoonkin, että niissä on usein tiettyä luonnosmaisuutta ja olkoonkin, että vokaaliosuudet ovat pääasiassa pöhköjä, niin siltikin tämä on huisin viihdyttävä levy. Jaakolla on ihailtavaa tatsia tarttuvien biittien muodostamiseen ja tuntuu veistelevän mainioita biisejään kuin ohimennen, ilman sen kummempaa otsan rypistystä. Kyllähän tämän parissa iltapäivä (jos toinenkin) kuluu rattoisasti.

Erittäin syvälle undergroundiin sukelletaan Larry Buttonin & 3V:n mukana. Muukalaiset yössä, eläimet työssä (Syrjälän nauhasto, 2007, KAS) on lyhyt, mutta ytimekäs kasetillinen musiikkia, joka kuulostaa mekaanisten muurahaisten kirmailulta monokromaattisella niittysellä ja lienee magnetisoitunut nauhalle elektronisen taikuuden voimin. Pienimuotoista vaan kumminkin runsasta. Monasti on tullut kuunneltua ja aina löytyy jotain uutta, enkä suinkaan valehtele väittäessäni olevan kannattavaa nähdä jonkin verran vaivaa tämän esiinkaivamiseen. Siis selkeämmin ilmaistuna: suosittelen.

Leevi and The Leavings - "Palava rakkaus"

Lyhyesti pitkällä #7

Helsinkiläinen Pleasures and Days on näitä musakomboja, joita kuullessa tulee mieleen "miksi en ole kuullut näiltä mitään aiemmin?" Live (Hyster, 2008, KAS) sisältää riemukkaita keikkaäänityksiä vuosien takaa. Mätkimispainoitteista synapoppia ja huudantaa, villiä meininkiä. Depeche Moden ja Alien Sex Fiendin äpärälapsi on löytänyt isoisänsä vanhat natsivermeet ja luulee, että Vangelis oli punkkari.

Keikalla on varmaan ollut kivaa, mutta eipä Riston konserttiäänitettä Live (Fonal Records, 2008, CD) ole pahemmin jaksanut kotihiirenä kuunnella. Bändillä on käytössään kaksi vaihdetta: laahaus ja vittutäysillä. "Hyvä meininki" alistaa hyvät biisit kohkaamisen kohteiksi. Plääh.

Laulava ratikkakuski, hra Jaakko Eino Kalevi kävi Intiassa ja äänitti siellä paikallisten solttupoikien bändin kanssa kasetillisen hindupoppia. Jaakko Eino Kalevi with Rajputana Rifles Band (Helmi levyt, 2008, KAS) on "ihan jees", vaikka ei intialainen imelä amatööripop-iskelmä sen kummempaa ole kuin kotimainenkaan vastaava. Välillä on kyllä meno kelvollisen vauhdikasta. Kassun otsikoinnista huolimatta hra Jaakko Eino Kalevi on tällä levyllä vain statistin ominaisuudessa, lukuunottamatta B-puolen kollaasisinfoniaa "Oodi rotan vuodelle".

Italialaisella laivalla

Paavoharju
Laulu laakson kukista
Fonal Records
2008
LP

Käytyämme minun ja itseni välillä pitkällistä kädenvääntöä siitä pidänkö tästä levystä päädyimme lopulta siihen tulokseen, että pidämme, mutta emme varsinaisesti osaa perustella päätöstämme ja siksi valitsemme ankaran kriittisen otteen tuotosta sanallisesti käsitellessämme.

Vaikkakin Paavoharjun toinen pitkäsoitto on runsaan kuuntelun jälkeen osoittautunut omalla tavallaan rikkaaksi, on sitä vaikea alkaa ylistämään tahi korottamaan uuden klassikon jalustalle. Ongelman ydin lienee siitä, että Laulu laakson kukista on lopultakin vain toisinto savonlinnalaisten ensimmäisestä levystä, joka onnistui moniaita kuulijoita sykähdyttämään omaperäisellä äänimaailmallaan. Ei voi väittää tapahtuneen kehitystä tahi uudistumista, jos uusi levy toistaa entisen hyvät sekä huonot puolet varsin uskollisesti.

Mieleenjäävintä antia uudella levyllä ovat sen muutamat "pop"-kappaleet, aivan kuten edeltäjälläänkin. "Italialaisella laivalla" on koskettava ja kaunis kristillinen veisu, joskin sekin lähestulkoon yksinomaan tulkitsijansa Joose Keskitalon kappale; yhtä hyvin se olisi saattanut nähdä päivänvalon jollain edellämainitun levytyksellä. "Tyttö tanssii" on sekin kaunis kappale, mutta Ville Leinosen tulkinta tuntuu tulevan jostain ihan toisesta maailmasta, melkoinen tyylirikko. Singlenäkin taannoin julkaistu "Uskallan" on albumin parasta antia, toiseuteensa hukkuva helmi, samaan tapaan kuin debyyttilevyn "Valo tihkuu kaiken läpi". "Kevätrummun" transsiinkutsuva tanssilattiadisko taasen osoittaa ainakin jonkinasteista kykyä uusiutumiseen sekä poikkeavuuteen, huumorintajuakin ehkäpä.

Mutta yhtä kaikki, varsin suuri osa lp:n kestosta on omistettu sille yliaistilliselle psykedeeliselle huminalle, joka on kenties Paavoharjun tunnistettavin ja idiosynkraattisin ominaisuus, se joka tekee yhtyeestä ainutlaatuisen ja täysin omanlaisensa. Ikävä vain, että se on myöskin pidemmän päälle melkoisen väsyttävää ja yhdentekevää kuultavaa. Jollain kuuntelukerralla hämyiset välikkeet onnistuvat sitomaan albumin yhteen kokonaisuudeksi, toisella kertaa ne taas rikkovat kuuntelukokemuksen tyhjäksi ja hajanaiseksi sievistelyksi.

Koska tässä maailmassa on kumminkin vain yksi Paavoharju, lienee turha olla tarpeettoman ankara ja jyrkkä mielipiteissänsä, mutta ei myöskään taida olla kohtuutonta toivoa yhtyeeltä jonkinasteista skarppaamista tulevaisuudessa. Kaksi samankuuloista ja saman kaavan mukaan tehtyä levyä riittää vähäksi aikaa. Seuraavaksi jotain parempaa.