Niinpä niin, eli kylmää lunastusta beibi. Aiemmissa arvioinneissani olen vaatinut TBX:ltä aina vain parempaa, joten lienee oikeudenmukaista, että kolmannella levyllään Collider (267 lattajjaa, 2008, CD-R) tämä avaruusrock-kummajainen tuntuu tekevän just sitä mitä olen halunnutkin, eli toimivan, vahvan albumikokonaisuuden. Olkoonkin, että levyn soundi on aiempaa elektronisempi ja ehkä hitusen vähemmän kiinnostava, niin kiitosta suitsutan juurikin siitä syystä, että tämä tuntuu nimenomaan Levyltä, eikä satunnaisten biisi-ideoiden täyttämältä demolta. Mutta koska tunnetusti säästän ylenpalttiset kehut ja varauksettoman ylistyksen vain ja ainoastaan Circlelle, niin todettakoon, että toivoisin TBX:n tulevaisuudessa karttavan digitaalista virtuaalistudiosoundia ja hakevan enempi livefiilistä musaansa. Mutta kuulkaapa, se on aina positiivista kun huomaa odottavansa kiinnostuneena, että mitä joku rokkipumppu seuraavaksi saakaan aikaan.
Amigo Resultin äänirakennelma Vid Baljan (267 lattajjaa, 2008, CD-R) on sellainen teos, joka putoaa tehokkaasti kaikenlaisten genremäärittelyjen välitilaan. Onko se äänimaisemaa, musique concrétea, kokeellista pop-musiikkia, jotain muuta? Ihan sama, sillä minä tykkään, suosittelen vapautuneen musiikin ystäville ja toivon, että saan kuulla samaa sorttia vielä paljon lisääkin.
Grey Parkin "agenttisarjan" ensimmäinen osa ilmestyi jo viisi vuotta sitten, hämmentävää, ja on siitä asti tarjonnut moniaita ilahduttavia sekä tyydyttäviä nautintohetkiä. En tiedä, onko A Final Exam for a Agent (267 lattajjaa, 2008, CD-R) kumminkaan sitten sarjan viimeinen osa, mutta jos onkin niin komia päätös kyllä. Kepeän miellyttävää ambientia, kevyttä noise-surinaa; tuttuja elementtejä ja sitten vielä "Niin yksin mä oon". Elektropostpunkpoppia? Siinähän lauletaan!Huonommin kuin Nykäsen Matti! Mahtavaa!
Steel Mammoth osoittaa toisella pitkäsoitollaan The Kingdom of the Golden Hammer (Super Metsä, 2008, CD) olevansa ihan muuta kuin kertakäyttöinen neronleimaus. Sanoitukset ovat edelleen pöhköä metal-nonsenseä, mutta bändin kokoonpano on muuttunut (Heavy Salminen on tullut epäilemättä kiireisen Juicyiferin tilalle) ja musiikkinsa soundi karannut yhä kauemmas hevin puitteista. Jotain rokkia ne ny kumminkin iloluontoisesti soittaa ja mahdottoman hyviä biisejä ovat tehneet ("Steel Factor" on JÄRISYTTÄVÄ). Väittäisin, että tällä levyllä on jopa paljon kaupallista potentiaalia: en näe mitään syytä sille, miksei tämä tämmönen miellyttäisi vaikkapa jotain YleX:n kuuntelijaa tahi Rumban lukijaa. Toisaalta, hittoako minä ymmärrän kaupallisesta potentiaalisesta? All hail rock'n'roll!
Aiemmin useitakin äänitteitä julkaisseen Ester Polandin Sateenvarjo (Luovaja, 2008, CD-R) oli oma ensitapaamiseni tämän duon kanssa. Ns. positiiviset vibat sai aikaan tämä. 40-minuuttinen psykehoure kärsii kapeahkosta soundista (tarttis kosmisemmat mittasuhteet), mutta itse musa on kyllä kivaa. Kuulokemusaa, ehdottomasti (semmonen sekametelisoppa, voipi tarttua kaikenlaisiin pikku yksityiskohtiin) ja vaikkei tämä toistuvaa kuuntelua taida oikein kestääkään niin pariksi illaksi kyllä riittää kiintoisaa nojatuolimatkailua.
Mopin ja Aivokurkiaisten toinen, eponyymi albumi (Lipposen levy ja kasetti, 2008, CD) vaikuttaa ei niin kovin inspiroituneelta välityöltä. Ei se huono ole, sikäli että sitä kuuntelee kovasti mielikseen ja se on sen verran tiivis paketti (piirun vajaa puoli tuntia) ettei ehdi kyllästymään, mutta hitto soikoon, kun ei sillä ole ollenkaan niin tarttuvia biisejä kuin bändin debyytillä. Irstas homostelu vaikuttaa ajoittain jo vähän väsyneeltä idealta, mutta toisaalta toivoisin, että Moppi jatkaa valitsemallaan tiellä; kyllä homoseksikin ansaitsee olla hyvän pop-musiikin aihealueena.
Re-clip
Uptown Loops
Antero Toiviainen
Liljanto
1234567890
Elvis
Rabbit Ilsn Records
2008
CD-R
Luupeista rakennettuja glitchrytmejä tarjoaa Re-clipin minicd Uptown Loops. Avant-teknoa tämä, kenties eikä nyt kaikkein omaperäisintä tahi kekseliäintä sellaista, mutta lähdeäänien hatara ja virheellinen olemus saa levyn kuulostamaan viehättävän abstraktilta. Kappaleiden määrätietoinen yksioikoisuus ja variaation vähäisyys tiivistyy levyn lyhyessä mitassa erinomaisen kuunneltavaksi kokonaisuudeksi, johon ei ehdi kyllästyä.
Hra Antero Toiviaisen aiemmin kasettina ilmestynyt sooloalbumi Liljanto sisältää lo-fi makuuhuoneäänitehenkisiä akustisella kitaralla säestettyjä lauluja ja on varsin sympatiseerattava tuotos. 90-lukulaista fiilistä on isosti. Biisien taso on asiaankuuluvasti vaihtelevaa; ajoittain kaipaisi ideoiden terävöitystä ja turhuuksien karsimista, mutta semmoinen touhu toisaalta vähentäisi tällaisen materiaalin välittömyyteen perustuvaa charmia. Soundit on mukavan rämisevät (puuta ja muovia) ja olisikin oikeastaan sopivinta kuunnella Liljantoa nimenomaisesti c-kasetilta. Tämäntyyppinen juttu vaatii magneettinauhaa.
Tekisipä mieleni haukkua 1234567890 hiton typerän nimensä takia ja sen jälkeen Elvis-albuminsa samasta syystä, mutta eipä nyt olla ilkeitä. Musiikkinsa on kuitenkin aika kelpoa. Erilaisia kokeellisen rockin (ymmärretään tuo "rock" hyvin laajasti, jookos) elkeitä löytyy tältä levyltä paljon ja kokeilunhalu sekä -ilo kuuluu kaikessa vahvana. Liikaakin tässä nyt kurkotellaan moniaisiin suuntiin, sillä bändi jää nyt kovin anonyymiksi, vaille sitä ominta tunnistettavaa olemusta. Tästä bändistä voisi hyvinkin tulla Jotain, kunhan jaksavat tehdä työtä sen eteen. Ja jos vielä vaihtaisivat nimensä, hemmetti.
Aalto
Aalto
Centre of Wood
2008
CD-R
Sampo Salosen Aalto-yhtye muistuttaa, jos ei muuten niin ainakin pintapuolisesti, turkulaista Transkaakkoa. Sikäli, että molempien musiikki on tavalla tahi toisella luokiteltavissa kansanmusiikiksi, folkiksi, maailmanmusiikiksi (mitä nimitystä nyt sitten tohtiikaan käyttää), mutta kummallakaan orkesterilla ei ole halua taikka pyrkimystä sellaiseen "aitouteen", jota traditionaalisemmissa folk-piireissä kenties arvostetaan.
Aalto poimii sävyjä ja vaikutteita sieltä sun täältä, yhtä lailla Intiasta kuin Itä-Euroopasta. Korva tunnistaa sen jonkinlaiseksi kansanmusiikiksi, mutta sellaisen kansan, jota ei ole olemassakaan, paitsi ehkä nykyisessä globalisoituneessa ja kutistuneessa maailmassamme, jossa ei ole kaiketikaan enää juuri väliä sillä, mihin maantieteelliseen kolkkaan on sattunut syntymään. Päällimmäisenä Aalto toki kuulostaa suomalaiselta, siitä huolimatta, että yhtyeen instrumentaatio koostuu muiden muassa sitarista, klarinetista ja Salosen tuvalaisesta doshpuluur-luutusta ja samoin tuvalaisesta kurkkulaulusta.
Viisiminuuttinen "Intro" on oiva esittely yhtyeen äänikuvaan, jossa perkussiot, sitar, doshpuluur ja klarinetti kutovat tiheän verkon, jonka päällä vokalistit Salonen ja Johanna Rossi duetoivat. Salosen kurkkulaulu ja Rossin puhtaan voimakas ääni sointuvat hienosti yhteen ja niiden kontrasti on kovastikin miellyttävää kuultavaa. Kuten asiaan kuuluu (kaiketi), luonto on vahvasti läsnä musiikissa, sanoituksissa ja kuvastossa, mutta tavanomaisen ympäripyöreää hippeilyä vältetään ansiokkaasti, parhaiten viehättävän ilkeässä "Metsätaloushöömeissä" (tuvalainen trad. suomalaisin sanoin), jossa suomalaisen luonnon todellisuuspakoisille ihannoijille näytetään napakasti kaapin paikka.
Tämä esikoisalbumi koostuu kahdesta eri osiosta. Puolet kappaleista on Aallon nykyisen kokoonpanon tuotoksia, puolet Sampo Salosen vanhempaa soolotuotantoa. Mitään järin radikaalia erkanemispistettä ei levyn puolivälistä löydy, uudet ja vanhat kappaleet kuulostavat yhtenäiseltä kokonaisuudelta.
Eri esittäjiä
Lauluja suuren mäen alta
Laatutuote
2008
CD
Pispalalaisten aktiivien kokoonpanema antologia on erinomainen muistutin siitä, että hyvää musiikkia tehdään siellä sun täällä kivenkolojen alla eikä sitä välttämättä ikinä tule kuulemaan, jos ei joku ota ohjia omiin käsiin ja tee jotain.
Pääosin tyystin tuntemattomia (siis omien piirien ulkopuolella) artisteja esittelevä kokoelma on tasaisen vahvaa laatua. Tyylilaji on folk-pop ja jos nyt joskus sanoitukset saattavat irvistyksiä aiheuttaa ja silloin tällöin tulee musiikkiopistomielleyhtymiä, niin kuitenkin varsin valmista tavaraa ovat aktit saaneet aikaiseksi. Kaunisäänisiä laulajiakin tuntuu Tampereella löytyvän joka kulman takaa.
Leppoisan ja lempeän akustisten tunnelmien joukosta esiin pomppaa ainakin Kusti Vuorisen (Suurin Onni) Tampo-yhtyeen haitarivetoinen instrumentaali "Tuonenvirta" ja levyn yleisilmettä lo-fimpi ja haparoivampi ja siksikin viehättävä Tuulin "Suihkulaulu". Mutta eipä tälle kokoelmalle ole pahoja huteja eksynyt, jos nyt jokunen kappale tosiaankin vähän saa irvistelemään. Moniaita akteja kuulisi mieluusti enemmänkin. Vetoapua pispalalaisille antaa myös Joose Keskitalo laulullaan "Pispalan tyttö", joka on toki kokoelman parasta antia.
Circle
Hollywood
Ektro Records
2008
CD
Circle se jaksaa yllättää. Aina sitä luulee ennakkoon tietävänsä mitä seuraava levynsä tulee tarjoamaan, mutta aina saa huomata olevansa väärässä.
Toki Hollywood on taas uusi hevilevy, kuten oli tiedossa, mutta mimmoista heavy metalin ihanuutta, sitä ei kyennyt arvaamaan. Ei edes taannoisen Earthworm -EP:n (No Quarter, 2006) perusteella, jolta on tälle albumille lainattu pari kappaletta ja joka oli Circlen ja Jesters of Destiny -laulaja Bruce Duffyn ensimmäinen yhteistyön tulos.
Tuo edellä mainittu Earthworm ei aikoinaan tavattomasti sytyttänyt, lähinnä juuri Duffyn takia, joka on kuitenkin varsin keskitason metallikukko. Nytkin ensi alkuun tuntui siltä, että Duffy on Hollywoodin heikoin lenkki, mutta tehokuuntelun jälkeen on mieli muuttunut. Duffy sopii tämän levyn vokalistiksi kuin hunajamollukka teekuppiin, sillä Hollywood on erittäin perinnetietoista modernia heviä. Vaikka bändistä löytyy omastakin takaa kaksi hienoa laulutyylittelijää, olisivat Mika Rätön laaja-alainen operettikiekuminen tai Janne Westerlundin kireä nasaali tehneet tästä tyystin toisenlaisen, hämymmän levyn. Toki mukana on sitä tuttua Circle-jumitusta ja omapäisyyttä, mutta pääasiassa tämä on rock-musiikkia ilman kommervenkkejä. Biiseimpiä biisejä mitä Circle on ikuna tehnyt, koukkuja ja riffejä, kitarasooloja. Circle on poiminut 1970- ja 1980-luvun hevistä parhaat päältä ja heittänyt turhat tiensyrjään.
Raivoisan energinen levy päättyy kolmen biisin muodostamaan, yhteensä puolituntiseen Requiem in D Minoriin. Akustisen (Rättö kitarassa) Hard to Realizen jälkeen tulevat Madman ja Suddenly ovat hyvinkin mahdollisesti kaikkien aikojen upeinta, mahtavinta ja eritoten massiivisinta Circleä koskaan (siis ainakin seuraavaan levyynsä asti.) Siinä lähtee vannoutuneimmallakin nössöpopparilla ilmakitara vauhtiin ja olematon heviletti heilumaan.
Alusta loppuun tolkuttoman vahva albumi. Jos Circle jatkaa samaa menoa, niin ne on kohta liian hyviä tähän maailmaan. Taitavat olla sitä jo nyt.
Leevi and The Leavings - "Nigger Jonas (Palkkionmetsästäjä)" (1981)
(Gösta Sundqvist)
Black Label BLSC 8111 (albumi Mies joka toi rock'n'rollin Suomeen)
On tietenkin jokseenkin luonnonvastaista nostaa maailman parhaalta bändiltä vain yksi biisi erikoismaininnan kohteeksi, mutta tästä Leevi and The Leavingsien varhaistuotantoon kuuluvasta kappaleesta on muodostunut yksi omista henkilökohtaisista suosikeistani. Myöhemmässä tuotannossaan Gösta Sundqvistin sanoitukset keskittyivät lähes yksinomaan arkiseen suomalaiseen sielunelämään ja sikäli tietyt varhaiset biisit, "Nigger Jonas" mukaanlukien, tarjoavat vilauksen varsin erilaisesta Leavings-musiikista. Jamaikalaisrytmillä etenevä sävellys on sanalliselta anniltaan puhdasta spagettiwesterniä, kenties ennakoiden tätä seuraavan albumin (Kadonnut laakso, 1982) kansitaidetta. Melankolinen tarina väkivallasta ja kostosta onnistuu kiteyttämään paljon harvoihin riveihinsä. Jotkut tekivät tällaisesta materiaalista parituntisia elokuvia, Gösta Sundqvistille riitti kahden ja puolen minuutin pop-kappale.
Hei Jonas, me luotamme sun aseeseen
Tuli yhdeksän miestä ja yksi nainen
Saaden kaupunkimme kaaokseen
Hei Jonas, taas apuasi tarvitaan
Ne ryöstivät pankin ja saluunankin
Eikä kukaan niitä kiinni saa
Ne veivät kaupunkimme miehet pois
Ja ampuivat selkään
Niin kuin ei murheita jo ollut ois
Mä niitä vieläkin pelkään
Hei Jonas, taas asettasi tarvitaan
Ota kiinni ne kurjat ja syöpäläiset
Että vainajamme rauhan saavat
Hei Jonas, me kyllä vaivoistasi maksetaan
Kunhan kymmenen luotia tiensä löytää
Ja kuolemaa ne tavoittaa
Ne veivät kaupunkimme miehet pois
Ja ampuivat selkään
Niin kuin ei murheita jo ollut ois
Mä niitä vieläkin pelkään
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Hei Jonas
Keijo
Neverending Blues
Ikuisuus
2008
CD
Niin on moni valkoinen mies yrittänyt soittaa bluesia, niin on moni epäonnistunut. Luontevimpaan lopputulokseen tuntuu suomalainen valkoinen mies yltävän silloin, kun ei yritä liikaa. Tämän on Kari Peitsamon (kts. The Fool, I'm Down jne.) lisäksi ymmärtänyt Jyväskylän lahja maailmalle, Keijo Virtanen.
Neverending Blues on laiskanpulskeaa folk-bluesia, minimaalista ja vähäeleistä. Lainattujen standardien (Woody Guthrieta, toki) lisäksi mitä ilmeisemmin impro-pohjaisia (transsendentaalisia) jumituksia. Roppakaupalla kitaraa (ja vähän mausteita) ja miksei olisi, onhan Keijo kitaristi(nakin) Nero.
Pölyisen keskisuomalaisen valtatien makua, rispaantuneet kynnet. Maaseudulta kaupunkiin, pienin askelin. Menneen maailman romantiikkaa, uuden maailman musiikillisia lejeerinkejä.
Eleanoora Rosenholm
Älä kysy kuolleilta, he sanoivat
Fonal Records
2008
LP
Eleanoora Rosenholm kuulostaa toisella levyllään pitkälle hiotulta, vähemmän sekopäiseltä Rättö & Lehtisalolta. Mika Rätön kädenjälki näkyy ja kuuluu vahvasti sanoituksissa, jotka ajoittain tuntuvat sopivan heikonlaisesti Noora Tommilan suuhun. Bändin musiikissa kuuluu porilaisuus, rytmeissä ja äänimaailmassa. Palaset ovat tuttuja, kokonaisuus on uusi.
Edeltäjäänsä vahvemmalla levyllä Eleanoora Rosenholmin musiikki on valmiimpaa, kokonaisuus toimivampi. Kaikesta hyvästä huolimatta en kuitenkaan osaa edelleenkään täysin rinnoin tästä nauttia. Rosenholmissa on jotain liiallisen laskelmoivaa, vapaus on jäänyt täsmäiskujen jalkoihin. Yhtye taitaa myös jäädä liiankin nopeasti konseptinsa vangiksi: voiko Eleanoora Rosenholmista koskaan tulla todellista, pitkäikäistä pop-suosikkia, jos nimikkohahmonsa määrää ainaisesti sisällön? Jo nyt levyn sanallinen anti on pitkälti ensimmäisen levyn aiheiden toistoa, välillä jopa vaivaannuttavassa määrin.
Yksi peukku ylös, toinen epäröi, jää miettimään.
Pekka Streng - "Puutarhassa" (1972)
(Pekka Streng)
Love Records LRLP 67 (albumi Kesämaa)
Sähkö Recordings JAZZPUU-1 (maxisingle Puutarhassa)
Hippijatsin ylevin saavutus nousi uuteen kukoistukseen vuosituhannen vaihteessa, pienimuotoiseksi klubihitiksi, tuli uudelleenjulkaistuksi dj-hommiin sopivana maxisinglenä ja oli osaltaan edesauttamassa Strengin esillenostoa unohduksen syövereistä. Olli Ahvenlahden sähköpianotyöskentely on kukkeinta svengiä, mitä tämä maa päällään kantaa. Mutta mitä voi enää sanoa musiikista, josta ei ole koskaan tarvinnut sanoa mitään? "Puutarhassa" tapahtuu omalla ainutlaatuisella tasollaan, tasolla joka jossain määrin ylittää maallisen käsityskyvyn. Sitä ei voi kuunnella kertaalleen, vaan uudelleen ja uudelleen.
Lehteviä puita ja perennoita
köynnöksiä, hedelmiä, vaalenneita muita
Kasveja jotka päivällä katsovat lempeällä silmällä
ja yöllä laulavat valittavan laulun
kasveja joita katsoessa tuntee vuosia nuorentuvansa
ja kasveja joiden lakastuessa syvenevät kasvojen uurteet
Annabella tanssii puutarhassa
missä kiertelee taimia kastelemassa
Roope Hattu kertoo niille tarinoita
sillä kukat ovat hyviä kuuntelijoina
Saniaispuita ja sammakoita
peikkoja, keijuja, päivänkakkaroita
Sinun sydämestäsi pulppuilevat monet lähteet
Puutarhassa YouTubessa.
Fredi - "Saarnaaja" (1975)
(Matti Siitonen/Vexi Salmi)
Finnlevy SFLP 9569 (albumi Rakkauslauluja)
Puhdasta southern gothic -melodraamaa edustava synkkä "Saarnaaja" iskee enimmäkseen käännöshittejä sisältävältä Rakkauslauluja -lp:ltä kuin nyrkki naamaan. Fredin itsensä säveltämä ja Vexi Salmen sanoittama kappale on kotimaisen rock-musiikin unohdettuja klassikoita, säälimättömällä rytmillä eteenpäin juokseva surullinen tarina. Kuunnelkaa tuota bändiä, kuunnelkaa Fredin tulkintaa. Jestas.
Hänen myöhään mä saapuvan kuulin
Herran rauhaa toivottaen
yöpaikkaa pyysi hän vain ja saikin sen
Minä häntä vain kulkuriks luulin
kunnes alkoi saarnata hän
ja huusi helvetin meidät nielevän
Unen vei pois se multa
mä sen yön vain kieriskelin
ja näin kaiken leiskuvan tulta ja pelkäsin
siitä äitikin muuttui
hän nyt päivät rukoili vaan
ja kuin hellä lämpökin puuttui nyt katseestaan
Isä saapui, äitiä lyövän
hänen riidan jälkeen mä näin
ja riidan toisti hän aina juovuspäin
Heidän yhdessä iltaisin syövän
moneen viikkoon nähnyt mä en
ja kiersi kumpikin toista vältellen
Aika vieri kun kerran
isä alkoi riitelemään
hän kai juonut oli sen verran jo ennestään
että huusi "nyt lähden ja sen miehen vielä mä nään"
ja hän lähti äiti sen tähden jäi itkemään
Isä palasi tehtyään retken
johon viikko vierähti vain
ja siihen päättyivät riidat vanhempain
Mutta tyyntäkin kesti vain hetken
nimismiehen saapuvan näin
ja taaskin viivähti pelko mielessäin
Äiti koitti kai estää
kun hän autoon isääni vei
isä huokas "koita vain kestää" ja muuta ei
satoi maahan jo lunta
ja niin pääsi isäkin pois
kuin vain pelkkää painajaisunta me nähty ois
Kaikki siirtyi taas entiseen uomaan
pikkusiskon vielä mä sain
mut kaivoi jokin kai mieltä vanhempain
Vaikka isä ei jäänytkään juomaan
hän ei lasta huomannutkaan
ei koskaan suostunut häntä hoitamaan
Syitä mieti mä en nyt
mä sen kaiken arvata voin
nyt on siitä vuosia mennyt kun tuon mä koin
nyt on kumpikin kuollut
heidät hautaan saattaa mä sain
on kai haavat saarnaaja nuollut
ne mulla on
veljellä vain
jäljellä vain
Saarnaaja mp3-tiedostona.
Kari Peitsamo Revival - "Onnenpoika" (1982)
(John Fogerty/Kari Peitsamo)
Poko rekords KPRS 106 (single Onnenpoika/Musta pörssi)
Poko rekords KPRLP 38 (albumi Jokivarren jytäorkesteri)
Kari Peitsamo siirtyi 80-luvulla lähes kokonaan jytävaihteelle ja teki Revival-yhtyeen kanssa muutaman levyllisen suomennettuja Creedence Clearwater Revival -covereita. "Fortunate Son" kääntyi Onnepojaksi ja samalla syntyi yksi kaikkien aikojen iskevimmistä kapinalauluista mitä Suomen kielellä milloinkaan on esitetty. Raivokas biisi on yhtä lailla punkkia kuin boogieta. "Onnenpoika" oli singlelistan ykkönen kesällä 1982.
On ihmisiä jotka puhuu isänmaasta
siniristilippuja ne heiluttaa
ja lapsilleen ne opettaa vain yhden asian
Suomen pojat täytyy sotaan valmistaa
Mä en oo, mä en oo
ryhtipoika kolmen tähden kenraalin
mä en oo, mä en oo
onnellinen pönkittäjä systeemin
Liikemiehet haluaa saada lisää rahaa
lisää syntiä ne sillä ostaa
pikkupoikina ne jätettiin niin yksin
kaiken tuskansa ne maailmalle kostaa
Mä en oo, mä en oo
kilpayhteiskunnan hyväosainen
mä en oo, mä en oo
äänitorvi tekopyhien
Toiset perintönä isiltään saa aatteen
toiset kapinoi kun lehti käskee niin
ja onnenpojat luksusravintoloissa
sekoo terässinfonian säveliin
Mä en oo, mä en oo
rattopoika kansanedustajan
mä en oo, mä en oo
esimerkki älymystön edustajan
mä en oo, mä en oo
ryhtipoika kolmen tähden kenraalin
mä en oo, mä en oo
onnellinen pönkittäjä systeemin
Onnenpoika YLEn Elävässä arkistossa.
Kuusumun profeetta
Lyhtykuja
Ektro Records
2008
CD
Parin vuoden takaisen, railakkaan ekspansiivisen Hymyilevien laivojen satama -levynsä jälkeen Kuusumun profeetta on uusimmallansa suorittanut melkoista karsinaa. Levyn äänimaailma on rajattu tiukasti bändin ydinryhmään Rättö/Elo/Majaluoma/Nuorsaari, jopa kaksihenkinen puhallinsektio on jätetty tien varrelle.
Lopputuloksena on kylmä, mutta vaikuttava albumi. Jonkinlaista teemalevyä tässä ollaan ilmeisesti rakennettu, mutta stoori jäi ainakin tältä kuulijalta tajuamatta. Ei hätää, Mika Rätön operaattiset vokaalisuoritukset ovat aina kuulemisen arvoisia jo sellaisenaan, ilman tekstuaalista rasitetta. Musiikillisesti Lyhtykuja kuulostaa ensi alkuun raskaalta, jopa ns. metallimaiselta, progepolveilua unohtamatta, mutta syvemmällä kuuntelulla päällimmäisenä mieleen jää syntetisaattorien vahva läsnäolo. 80-lukulaiset taidepopsuuntaukset (miten ois toi Japan?) pakottavat itseään aivokuorelle; jos ette usko, niin kuunnelkaapa vaikka "Täältä tullaan taivaan" intro.
Kuusumun profeetan ongelma on jo monen vuoden ajan ollut se, että penteleet julkaisivat varsin moukkamaisesti parhaan albuminsa (Kukin kaappiaan selässään kantaa) heti ensi alkuun. Jokainen sitä seurannut levy on joutunut kantamaan selässään tuota nimenomaista hyvin raskasta kaappia ja johan siinä taipuu vahvankin miehen selkä kulimaiseen nöyryyteen. Väkevää on tuotantonsa joka tapauksessa ollut vuosituhannen alusta lähtien eikä erityisiä väsymisen merkkejä ole havaittavissa. Lyhtykujan "Raivon ruhtinaat" on järkähtämättömän ylväs ja komea kappale, joka ei kalpene yhtään minkään musiikillisen ilmaisun rinnalla. Aika veijareita nuo porilaiset, vaan eihän sitä muuten Kodin kuvalehteen pääsisikään.
Ele Loe
Sulas mino
Peippo
2008
CD-R
Jotkut teistä ehkä saattavat muistaa, kuinka joitakin vuosia sitten alettiin puhua sellaisesta musiikillisestä ilmiöstä kuin "folktronica". Itselleni ei koskaan oikein käynyt selväksi, että mitähän hittoa sillä oikein tarkoitettiin, mutta nyt taidan ymmärtää.
Jossain ulkosaariston syövereissä budjaavan Kaisa Niemisen eli Ele Loen esikoislevytys Sulas mino kuulostaa juuri siltä kuin voisi kuvitella folkin ja electronican yhteennaittamisen kuulostavan. Pienimuotoista ja pulputtavaa elektronista kosketinsoitinhimmeliä ja mumisevaa, hyräilevää laulua. Joillekin saattaa tulla allerginen ihottuma jo sanallisesta kuvailusta, mutta uskokaatten kun sanon, että Sulas minon musiikki on nätimpää kuin kaksi pyöreäksi hioutunutta kiveä aaltosten piiskaamalla kemiöläisen saaren rannalla.
Syksyisissä tunnelmissa äänitetty lyhykäinen levy sopii erinomaisesti myös kuunneltavaksi alkusyksyn romantiikan kaipuisiin tunnetiloihin. Kovin hiotulta ei levy kuulosta, pikemminkin epähuomiossa hutaistulta, mutta silti se tuntuu täysin valmiilta, kypsältä kuin talviomena mummon komerossa. Aika mainio löytö Peipolle.
Lau Nau
Nukkuu
Fonal Records
2008
CD
Tiedäppä tuota, että mitenkä aidot ja oikeat kansanmusiikkipiirit suhtautuisivat banaaninmuotoisilla kanteleilla, sähköurkusilla ja helistimillä soitettuun musakkiin, mutta kansanmusiikki se on se olennaisin kosketuspinta, joka Lau Naun levyjä kuunnellessa päällimäisenä mieleen tulee. Psyke-folkkia tai metsäfolkkia tai mitä lie, joka tapauksessa Laun laulut kuulostavat siltä, kuin ne olisivat olleet aina olemassa; että levyn takakannessa niitten perään kuuluisi sulkeisiin "trad."
Aivan kuin samanhenkisillä kollegoillaan Pekko Käpillä ja Islajalla, Lau Naunkin musiikki pohjaa lauluun. Kuitenkin ehkä vieläkin vahvemmin kuin edellä mainituilla. Aina ei Lau Naun laulu tarvitse edes sanoja ja joskus se pehmoinen ääni on vain instrumentti muiden joukossa, mutta aina se on se ihmisen ääni mikä siellä kaiken keskellä huhuilee. Ja siinä missä esimerkiksi Käpin musiikissa rahisee jouhikko viejänä ja johdattajana, koostaa Lau Nau musiikkinsa taustat tuhannesta ja yhdestä eri äänestä. Yksittäiset instrumentit eivät hallitse äänimaailmaa kuin yksittäisissä kappaleissa (kuten nyt vaikkapa juurikin Käpin soittelema jouhikko kappaleessa "Painovoimaa, valoa"), tavanomaisempaa on erottelematon tilkkutäkki, jossa ompeleena voi toimia vaikkapa analoginen tahi digitaalinen taustakohina.
Ja ne laulut, nehän on kauniita. Niissä on juurikin sitä iättömyyttä ja ajattomuutta kuin vanhoissa kansanlauluissa. Ne ovat niitä kehtolauluja, joita äiteet siellä sun täällä maakunnissa ovat kiukutteleville kakaroilleen hyräilleet, jotta nukkumaan ryhtyisivät tahi muuten rauhoittuisivat. Ja jos nyt pakko on alkaa taas kritisoimaan tätäkin hengentuotetta, niin levyn tuutulaulumaisuus kääntyy ainakin joissain kuuntelutilanteissa hieman sitä itseään vastaan. Nukkuu etenee lähes koko kestonsa melko lailla samalla laiskanpulskealla, hitaalla nuotilla ja tietty flegmaattisuus saattaa kuulijaan iskeä, koska pelkkä kauneuskaan ei aina riitä. Ei sillä, yllättäviä herättäjiä mahtuu matkan varrelle (esimerkiksi "Lähtölaulun" karhea särökitarointi).
Nih, jotta että eipä tässä oikeastaan enempiäkään osaa vaatia. Kiittäen ja kumartaen pistää hän yösydännä auringon jo laskettua levyn jälleen soimaan ja on ihan tyytyväinen.
Syömmein riemastuu, kun pitkästä aikaa pääsee käpälöimään ihan uutta seitsemäntuumaista vinyyliäänitettä. Joose Keskitalo/Kohu-63 -splittisingle (Vastavirta, 2008, 7") sisältää jopa yhden hienon biisin. Keskitalon "Laulu laakson kukista" on kaunis ja koskettava kansanlaulu, jota ei nimestään huolimatta löydy Paavoharjun uudelta albumilta. Kohu-63:n Eino Leino -tulkinta "Löysäläisen laulu" on kai jotain punkkia. En osaa sitä arvostaa, kun en ole tarpeeksi kovassa kiljupöhnässä. Tuskin sittenkään, vaikka olisinkin.
Jaakko Eino Kalevi on tekaissut ystävilleen syntymäpäivälahjoja musiikin muodossa ja Jaakko syntymäpäivälaulajana (Helmi levyt, 2008, CD-R) kokoaa näitä tekeleitä yhteen. Olkoonkin, että niissä on usein tiettyä luonnosmaisuutta ja olkoonkin, että vokaaliosuudet ovat pääasiassa pöhköjä, niin siltikin tämä on huisin viihdyttävä levy. Jaakolla on ihailtavaa tatsia tarttuvien biittien muodostamiseen ja tuntuu veistelevän mainioita biisejään kuin ohimennen, ilman sen kummempaa otsan rypistystä. Kyllähän tämän parissa iltapäivä (jos toinenkin) kuluu rattoisasti.
Erittäin syvälle undergroundiin sukelletaan Larry Buttonin & 3V:n mukana. Muukalaiset yössä, eläimet työssä (Syrjälän nauhasto, 2007, KAS) on lyhyt, mutta ytimekäs kasetillinen musiikkia, joka kuulostaa mekaanisten muurahaisten kirmailulta monokromaattisella niittysellä ja lienee magnetisoitunut nauhalle elektronisen taikuuden voimin. Pienimuotoista vaan kumminkin runsasta. Monasti on tullut kuunneltua ja aina löytyy jotain uutta, enkä suinkaan valehtele väittäessäni olevan kannattavaa nähdä jonkin verran vaivaa tämän esiinkaivamiseen. Siis selkeämmin ilmaistuna: suosittelen.
Helsinkiläinen Pleasures and Days on näitä musakomboja, joita kuullessa tulee mieleen "miksi en ole kuullut näiltä mitään aiemmin?" Live (Hyster, 2008, KAS) sisältää riemukkaita keikkaäänityksiä vuosien takaa. Mätkimispainoitteista synapoppia ja huudantaa, villiä meininkiä. Depeche Moden ja Alien Sex Fiendin äpärälapsi on löytänyt isoisänsä vanhat natsivermeet ja luulee, että Vangelis oli punkkari.
Keikalla on varmaan ollut kivaa, mutta eipä Riston konserttiäänitettä Live (Fonal Records, 2008, CD) ole pahemmin jaksanut kotihiirenä kuunnella. Bändillä on käytössään kaksi vaihdetta: laahaus ja vittutäysillä. "Hyvä meininki" alistaa hyvät biisit kohkaamisen kohteiksi. Plääh.
Laulava ratikkakuski, hra Jaakko Eino Kalevi kävi Intiassa ja äänitti siellä paikallisten solttupoikien bändin kanssa kasetillisen hindupoppia. Jaakko Eino Kalevi with Rajputana Rifles Band (Helmi levyt, 2008, KAS) on "ihan jees", vaikka ei intialainen imelä amatööripop-iskelmä sen kummempaa ole kuin kotimainenkaan vastaava. Välillä on kyllä meno kelvollisen vauhdikasta. Kassun otsikoinnista huolimatta hra Jaakko Eino Kalevi on tällä levyllä vain statistin ominaisuudessa, lukuunottamatta B-puolen kollaasisinfoniaa "Oodi rotan vuodelle".
Paavoharju
Laulu laakson kukista
Fonal Records
2008
LP
Käytyämme minun ja itseni välillä pitkällistä kädenvääntöä siitä pidänkö tästä levystä päädyimme lopulta siihen tulokseen, että pidämme, mutta emme varsinaisesti osaa perustella päätöstämme ja siksi valitsemme ankaran kriittisen otteen tuotosta sanallisesti käsitellessämme.
Vaikkakin Paavoharjun toinen pitkäsoitto on runsaan kuuntelun jälkeen osoittautunut omalla tavallaan rikkaaksi, on sitä vaikea alkaa ylistämään tahi korottamaan uuden klassikon jalustalle. Ongelman ydin lienee siitä, että Laulu laakson kukista on lopultakin vain toisinto savonlinnalaisten ensimmäisestä levystä, joka onnistui moniaita kuulijoita sykähdyttämään omaperäisellä äänimaailmallaan. Ei voi väittää tapahtuneen kehitystä tahi uudistumista, jos uusi levy toistaa entisen hyvät sekä huonot puolet varsin uskollisesti.
Mieleenjäävintä antia uudella levyllä ovat sen muutamat "pop"-kappaleet, aivan kuten edeltäjälläänkin. "Italialaisella laivalla" on koskettava ja kaunis kristillinen veisu, joskin sekin lähestulkoon yksinomaan tulkitsijansa Joose Keskitalon kappale; yhtä hyvin se olisi saattanut nähdä päivänvalon jollain edellämainitun levytyksellä. "Tyttö tanssii" on sekin kaunis kappale, mutta Ville Leinosen tulkinta tuntuu tulevan jostain ihan toisesta maailmasta, melkoinen tyylirikko. Singlenäkin taannoin julkaistu "Uskallan" on albumin parasta antia, toiseuteensa hukkuva helmi, samaan tapaan kuin debyyttilevyn "Valo tihkuu kaiken läpi". "Kevätrummun" transsiinkutsuva tanssilattiadisko taasen osoittaa ainakin jonkinasteista kykyä uusiutumiseen sekä poikkeavuuteen, huumorintajuakin ehkäpä.
Mutta yhtä kaikki, varsin suuri osa lp:n kestosta on omistettu sille yliaistilliselle psykedeeliselle huminalle, joka on kenties Paavoharjun tunnistettavin ja idiosynkraattisin ominaisuus, se joka tekee yhtyeestä ainutlaatuisen ja täysin omanlaisensa. Ikävä vain, että se on myöskin pidemmän päälle melkoisen väsyttävää ja yhdentekevää kuultavaa. Jollain kuuntelukerralla hämyiset välikkeet onnistuvat sitomaan albumin yhteen kokonaisuudeksi, toisella kertaa ne taas rikkovat kuuntelukokemuksen tyhjäksi ja hajanaiseksi sievistelyksi.
Koska tässä maailmassa on kumminkin vain yksi Paavoharju, lienee turha olla tarpeettoman ankara ja jyrkkä mielipiteissänsä, mutta ei myöskään taida olla kohtuutonta toivoa yhtyeeltä jonkinasteista skarppaamista tulevaisuudessa. Kaksi samankuuloista ja saman kaavan mukaan tehtyä levyä riittää vähäksi aikaa. Seuraavaksi jotain parempaa.
Unkarin musta luumu on "Pori-skenen" bändejä ja levynsä kansivihkosesta löytyy sieltä sun täältä tuttuja nimiä (kuten vaikkapa Tuomas Niskanen, Turo Sinkkonen ja Pasi Salmi, jotka ovat kaikki kolme myöskin mukana Eleanoora Rosenholmissa). Kaitaviita (Zum Teufel!, 2008, CD) on porilaiseksi levyksi harvinaisen suoraviivaisen progea, mutta valitettavasti aika latteaa sellaista. Sävellykset ovat melko mielenkiinnottomia, lauluissa yritetään omaleimaisuuteen muttei oikein siihen ylletä, soitto on liian turvallista eikä koskaan ampaise stratosfääriin... Kuusumun profeetta kuultaa ajoittain läpi suurena vaikuttajana, mutta aivan liian usein mieleen tulee myös YUP, mikä ei o ollenkaan hyvä juttu. Yritystä löytyy ja mainioitakin tuokioita, mutta demotasoiseksi viritelmäksi tämä kyllä jää.
Islajan eka livelevy Blaze Mountain Recordings (Ecstatic Peace!, 2008, CD) ei sisällä ollenkaan uutta biisimateriaalia, mutta vanhojen levyjen biisejä soitetaan ihastuttavan tuoreesti ja suurella intensiteetillä. Livealbumiksi on tämä aika lyhkäinen (puolisen tuntia), mutta toisaalta ovat levylle päätyneet äänitykset puhdasta kultaa. Duo-muotoisen Islajan (eli Merja & Jukka) sovitukset vaihtelevat pienistä ja hauraista yllättävän isoihin ja voisiko jopa sanoa rock-henkisiin repäisyihin (kaikki on toki suhteellista). Merja laulaa kuin enskeli ja kaikki on muutenkin passelisti kohdallaan.
Bearly Queenin The Infamous Commercial Suicide Album (Luovaja, 2008, CD-R) säväyttää ensi kuulemalla jo siksikin, että siinä on melkoisen tuore näkökulma sample-pohjaiseen musiikkiin. Kokonaan sampleilla tehty levy on pitkäjänteistä, jokseenkin kosmista mutta myös rosoista ambientia, joka ei tuudita uneen vaan pitää varpaillaan. Helposti voisi jäädä vain hämmästelemään sen legopalikkamaisesti koottuja pitkiä ja hitaita kaaria ellei musiikki olisi myös pirskatin kaunista ja kiinnostavaa. Ja hauskaakin. Olen vaikuttunut.
