Jahnukaiset @ Monk, 16.6.2007

Kuusumun profeetta - "Hattu ja kompassi"

Kemialliset ystävät - "Älyvaahtoa"

Pen Lee & Co - "Do I Have To Throw Stones"

Leevi and The Leavings - "Teuvo, maanteiden kuningas" x 2

Fredi - "On linnut lentäneet pois"

Shortnin' cake

Joanna Newsom & The Ys Street Bandin E.P. (Drag City, 2007, 12") on mukavan siloittelematon ja välitön tuotos. Nelihenkisen kiertuebändin kanssa äänitetty levy sisältää yhden uuden biisin sekä pari uusintaotosta aiempien levyjen kappaleista. Se uusi biisi, "Colleen", on Newsomin tähänastisista tuotoksista kaikkein eniten kiinni brittiläisen folk-rockin perinteessä. Oikein hyvänkuuloinen ralli ja erityisesti rakastan sitä pikku kiljahdusta siinä loppupuolella. Jesh. "Clam, Crab, Cockle, Cowrie" on hieman mitäänsanomaton, eikä se alunperinkään ole allekirjoittaneen suosikkeja. B-puolen yksinään valtaava "Cosmia" on sen sijaan varsin kelpo versiointi ja onpi ihan mielenkiintoista kuulla Ysin materiaalia tälleen pienimuotoisempana. Yhteenvetona: aika ok.

Jos musiikkialalla joku jakaisi "Vuoden paras idea" -palkintoja, niin Dave Lindholmin ja Jarmo Saitajoen levy Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007, CD) olisi tämän vuoden sarjassa melko takuuvarma ykkönen. Kyseessähän on siis albumin verran sovituksia Daven vanhemmista biiseistä posetiiville ja vokalistille. Posetiiville. Olin alkuun vähän epäluuloinen tämän jutun suhteen, koska posetiivilla on taipumus olla aavistuksen riipivä soitin, joka suurina annoksina saattaa aiheuttaa vastenmielisyyttä. Yllätyin, taas. Posetiivi kuulostaa, ainakin tällä levyllä, mukavan pehmeältä ja soinnukkaalta. Posetiivari Saitajoki on ilmeisesti nähnyt melkoista vaivaa biisien saattamisessa nyt kuultavaan kuntoon. Propseja. Täysin onnistunut levy ei kumminkaan ole. Dave tuntuu välillä ottavan vähän laiskasti ja välillä laulu ja posetiivi kuulostavat liian eriytyneiltä eivätkä soi niin hyvin yhteen. Mutta en jaksa välittää. Joskus hyvä idea riittää ja kaikilla on hauskaa. Nimimerkillä "olis kiva nähdä livenä".

Mikko Torvinen, Moppi & Aivokurkiaiset @ Dynamo, 8.6.2007

Viihdeimperiumin artistipojat järjestivät vallan rattoisan pop-musiikki-illan kesän ratoksi. Live-musiikin alkua saatiin odotella, mutta Tulitukka soitteli sen verran hyvää 70-80 -luvun kotimaista levymusiikkia, ettei kauheasti harmittanut.

Ensi alkuun esitti Mikko Torvinen T. Toiviaisen säestyksellä akustisen setin Viihdeorkesterin kappaleita. Kuultiin molemmat hittibiisit, "Haistakaapa vittu" ja "Olet kuollut", sekä aimo annos kappaleita tulevalta pitkäsoitolta. Vaatimattomilla mustiinpukeutuneilla taiteilijoilla oli melkoista lavakarismaa.

Seuraavana lavalle astui Moppi et Aivokurkiaiset ja bändinsä voimin hra Toiviainen niin sanotusti rokkasi talon matalaksi. Tiukkaa hittiputkea alusta loppuun ja encorena "Homoreikä", joka yltyi kakkoskitaristin pedaalityöskentelyn ansiosta huimaksi rock-sinfoniaksi. Lyhyt keikka, mutta tarjosi enemmän kuin monikaan muu. Bravo, gentlemen, bravo.

Haluan tietää, että mistä näitä pop-neroja oikein sikiää?

PS. Näihin keikkaraportteihin on yleensä/aina jossain myöhemmässä vaiheessa (oon vanhanaikainen, kuvaan filmille, siinä kestää) tulossa myös kuvamateriaalia, joten jos sellainen kiinnostaa, kannattaa selailla vanhoja juttuja aina silloin tällöin. Tähän mennessä lienee (en jaksa tarkistaa) kaikkien keikkajuttujen yhteydessä jokunen valokuva, ei kun siis foto.

Rock'n'Roll Circus @ Klubi, 11.5.2007

Knucklebone Oscar

Moses Hazy

Kuusumun profeetta

Himmeli kutsuu minua

Kemialliset ystävät
nimetön
Fonal Records
2007
LP

Negapoika oli kursorisen ensikuuntelun jälkeen jo aivan valmis olemaan todella negatiivinen ja lyttäämään "kempsujen" uutukaisen ihan maanrakoon. Aloitusraita "He tulivat taivaan ääristä" kuulosti jotenkin niin alkeelliselta delayluuppitauhkalta ja joku toinen a-puolen biiseistä semmoiselta geneeriseltä noise-runkkaukselta, jota jokainen ja sen serkku nykyään vääntää.

Mutta sitten. Sitten tuli... valo ja valaistuminen tai jotain sinnepäin. Kemialliset ystävät alkoivat jossain vaiheessa levyn a-puolta, kyllä, rokkaamaan. Laittaessani viereisessä huoneessa (eli keittiössä) ruokaa ja kuunnellessani levyä vähän niin kuin seinän takaa alkoi viimeinen raita "Superhimmeli" ja päähäni tuli ensimmäisenä sellainen mielleyhtymä, että onko tämä joku Led Zeppelinin kadonnut studiosessio? Ihan kuin sieltä olisi kuulunut kitarasooloja, särkynyttä bluesharppua ja jytisevää rummunmäiskettä. Ehkä kuulin väärin, mutta Kemiallisissa ystävissä on se hyvä puoli, että koska useimmiten on melko vaikea ottaa selkoa mitä siellä oikeasti tapahtuu ja kuka soittaa mitä jos kukaan soittaa mitään, niin sitä voipi kuulla ihan mitä haluaa.

Jo tokkiinsa himmelilevyltä löytyy ihan "normaaliakin" Kemialliset ystävät -soundia, mutta railakkaalta irtiotolta tämä enimmäkseen kuitenkin ainakin minun korvissani kuulostaa. Jollain tapaa tämä herättää mielleyhtymiä Kellarijuniversumi-albumiin, joskin mainittu levy oli enempi ns. hissuttelua kuin tämä, joka kuten sanottua, rokkaa. Kenties yhteneväisyys löytyy siitä, että molemmilla levyillä Kemialliset ystävät kuulostavat enemmän bändiltä, kuin monilla muilla levytyksillänsä. Soittolevy? (Nauhannäpräyslevyn vastakohtana?)

Niin, eikä pidä väheksyä sitäkään seikkaa, että tässä levyssä on jotain ekstaattista, maanistakin ehkä, oheistekstejä myöten. Se tarttuu, eikä tätä kuunnellessa oikein osaa olla myrtsinä. Vai johtuuko se vain kesästä? Vai johtuuko kesä himmelilevystä?

Sameassa vedessä

Selväpyy & Pyy pivossa (267 lattajjaa, 2007, CD-R) kuulostaa kovasti paljon joltain Avarukselta tai Kemiallisilta ystäviltä, kaoottista akustisten ja sähköisten äänten massaa, mutta kuitenkin erilaiselta. Se kuulostaa senlaiselta, että Selväpyy olisi löytänyt tiensä samaan musiikilliseen maailmaan kuin yllämainitut ryhmät, mutta aivan eri reittiä. Lopputulos on sama, mutta toinen. Tykkään yllättävän paljon.

Circle on viime vuosina vakiintunut jäsenistöltään, mutta muuttunut täysin arvaamattomaksi musiikkinsa suhteen. Julkaisutahtinsa on kiivasta ja poukkoilua on ollut herkullista seurata. Uusimpansa, Panicin (Ektro Records, 2007, CD) kohdalla on ollut ekaa kertaa pakko miettiä, että onko miehiltä karannut mopo lopullisesti käsistä vai ovatko he vain kerta kaikkiaan jollain korkeammalla luovuuden tasolla; sellaisella, jota tavallinen kuolevainen ei voi käsittää. Synkistelykannet, taas uudet nimet pojilla, tarrassa sanotaan että "Finland speed-kraut pioneers". Levy alkaa muutamalla Miljard-henkisellä ambient-biisillä, tosin isommalla 70-lukulaisella kosmische-soundilla. Sitten ryntätään kuusi biisiä noin seitsemään minuuttiin. Hc-Sweetheartia, rääkymistä, pam pam. Rättö vetää syntikalla ihan omia juttuja. Sitten reilut kymmenen minuuttia aaltoilevaa, monotonista dronea ja sen perään reilut kymmenen minuuttia kuplivaa, vähäeleistä jammailua. Levy on ohi, mitä hittoa oikein tapahtui? En tiiä, mutta tulispa taas pian uutta.

Enpähän aio nyt enempiä paneutua levyn historiaan, siitä voitte lukea muualta; totean vain lyhykäisesti, että Matti Järvisen Matin levy (Rocket Records/Kreegah Bundolo, 2007, CD) on hieno uudelleenjulkaisu. Ei se aina ole just jetsulleen rokkia minun makuuni, mutta pidän kuitenkin jokikisestä biisistä varsin paljon. Niissä on persoonallisuutta ja rakkautta musiikintekoa kohtaan. Positiivista musiikkia.

Pieni tanssi yli nautojen

Clüster Duon Dances (Qbico, 2006, LP) jäi viime vuonna väliin, joten tilaisuuden tullessa piti nyt korjata erheensä ja hankkia levy hikisiin näppeihini. Tiivistunnelmaista duo-improvisaatiota hroilta Sahlakari (rummut) et Swanljung (kosketinsoittimet). Swanljungin Sun Ra -soundista on muuallakin mainittu, eikä moiselta mielleyhtymältä voi tosiaankaan välttyä vaikkakin itse soundin ohella ei yhtäläisyyksiä näiden kahden musikantin välillä juuri ole. Sahlakari tuntuu useimmiten välttelevän rumpusettinsä lautasosiota, mikä luo ihan kiinnostavan kuivan tömisevän rumpusoundin varsinnii verrattuna siihen yleiseen free jazz -rummutteluun, jossa lautaset sihisee ihan tauotta, mutta taitaa olla pitemmän päälle aavistuksen puuduttavaa kuivuudessaan. Ylipäänsä, vaikka vallan hyvä levy onkin, Dances tahtoo silloin tällöin tuntua turhan klaustrofobiselta ja tiiviiltä; happi loppuu, pyörryttää.

Yhden miehen spacerockbändi TBX:n debyyttilevy R0705 (267 lattajjaa, 2007, CD-R) on sillä lailla onnettomassa asemassa, että vaikka onkin ihan hyvää ja pätevää spacerokkia, niin se on vain sitä, ei sen enempää. Eikä tietysti tarvitsekaan olla mitään sen enempää, mutta ainakaan allekirjoittanut ei saa tästä oikein mitään irti. Tätä tehtiin aika lailla tarpeiksi jo 90-luvulla.

Unilintu (Dekorder, 2007, LP) on jo toinen kokoelma Kuupuun musiikkia sekalaisilta cd-r ja kasettijulkaisuilta ja sellaisenaan hyvin samankaltainen kokonaisuus kuin viimevuotinen Yökehrä. Parhaimmillaan Kuupuun musiikki on kaunista, kekseliästä, jopa hypnoottistakin. Huonoimmillaan äärettömän tavanomaista delaypedaalinysväämistä, mutta onneksi nämä hetket ovat vähemmistössä näillä älppäreillä. Kuluttajaystävällisiä paketteja nämä ja suositeltavia ostoksia.

Laatumunakas

Muuan mies
Aurinkoinen anjovisleipä
Helmi levyt
2007
KAS

Helmi levyjen voittokulku jatkuu ja alkaa ihmetyttää, että mistä näitä dimangeja oikein kaivetaan esille? Arwi Lindin kellarista?

Oli miten oli, Muuan miehen debyyttijulkaisu Aurinkoinen anjovisleipä periytyy 2000-luvun alkuhämäristä. Laulaja/lauluntekijä/kitaristi Ismo Puhakan (bändissä mm. jo edellämainittu hra Lind, sekä Joose Keskitalo) biisit ovat niin tolkuttoman ytimeenkäypiä, että onpi vaikea ymmärtää miksi näitä on näinkin monta vuotta pimitetty. Vuoden 2007 virallisen kesähitin (minä sen päätän, perhana) "Tyttö" aurinkopopista "Susibluesin" rasvaisen röyhkeään rockabillyyn, päätteeksi tulkinta Tuomas Anhavan "Tankalaulusta" ja vielä pari muutakin hittiä siinä välissä. Puhakan monitahoisessa ja riemukkaassa biisintekotaidossa on jotain peitsamolaisen naivistista. Nasevaa, ytimekästä ja sanoinko jo, että pidän tästä ihan tolkuttomasti enkä ollenkaan kyllästy? Ja että kyseessä on aivan varmasti yksi tämän vuoden parhaita poppilevyjä?

Sanoinpahan nyt.

Paitsi että. Aurinkoinen anjovisleipä ei suinkaan lopu tähän. Kasetin loppuun on nimittäin vielä ympätty kuusi Puhakan Fast Tracker -kappaletta vuodelta 1998. Jokseenkin erikoinen ratkaisu. Ei sillä, ne ovat träkkeribiiseiksi varsin hyviä, eikä niitä tarvitse alkaa kelailla ohitsen vaan kuuntelee ihan mielikseen, mutta on ne silti träkkeribiisejä. En tiiä, ehkä olen jotenkin rajoittunut tämän asian suhteen. Kaikkea sitä.

Sydänten ahmija

Islaja
Ulual yyy
Fonal
2007
LP

Olin jotenkin antanut itseni ymmärtää, että Islajan uusin levy saattaisi olla aiempia enemmän ns. bändilevy, mutta ei, samalla solipsistisella linjalla jatketaan. Jonkinlaista osviittaa Islajasta bändinä antaa levyn kenties vahvin biisi, "Pete P", jossa Arwi Lindin rummut ja Jukka Räisäsen basso ja foni yhdistyvät Merjan lauluun ja äänirakennuksiin tavalla, joka tekee kappaleesta hyvin luontevan ja luonnollisesti kulkevan kuuloisen. Tuntuu melkein rock ynnä roll -musiikilta.

Noin muutoin levy rakentuu usein pianon ja laulun varaan. Se kuulostaa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta riisutummalta kuin Islajan edelliset debyyttilevyt, vaikka toisaalta on äänimaailmaltaan studiomaisempi (ja sanoisinko "ammattimaisempi").

Ehkä tästä syystä lauluosuudet kuulostavat nyt liian irrallisilta ja sitä myöten jotenkin väkinäisiltä ja pakotetuilta. Äänessä on kireyttä, se yrittää liikaa tai sitten liian vähän. Ulual yyy onkin Islajan ensimmäinen levy, jonka kohdalla olen joutunut kysymään itseltäni, että pidänkö minä tästä ihan oikeasti?

No, kyllähän minä pidän. Ei ole ainakaan tässä varhaisessa vaiheessa yhteistä elämäämme Islajan parhaaksi arvostamani levy ja ajoittain jopa hieman luotaantyöntävä sekä ankean laahaava, mutta sen parhaat hetket ovat juuri sellaisia sykähdyttävän kauniita, rumia ja salamyhkäisiä hetkiä, joihin Islajan musiikissa alunperinkin ihastuin. Jo edellä mainittiin levyn kohokohta "Pete P" ja paljon muita hienoja hetkiä on ripoteltu pitkin poikin albumia, mutta vielä haluaisin jalustalle kohottaa b-puolen kappaleen "Muukalais-silmä", jonka pseudo-arabialainen sanaton veisuu ja rytmiikka kuulostaa herkullisen tuoreelta sinänsä kuluneista tehokeinoistaan huolimatta ja osoittaa sikäli hyvin miten omaehtoista Islajan musiikki parhaimmillaan on.

Kaiken kaikkiaan on ehkä vielä liian varhaista yrittää asettaa tätä levyä minkäänlaiseen viitekehykseen Islajan tuotannossa. Aiemmat levynsä, Meritie ja Palaa aurinkoon, ovat jo löytäneet paikkansa ja määritelmänsä, mutta tämä: tästä en vielä oikein tiedä.

Ankeiden totuuksien lyhyt oppimäärä, kurssi #4

Absoluuttisen nollapisteen tuore EP-levytys Lihassa ja taivaassa (Johanna, 2007, CD) on lähes napakymppi ja joka tapauksessa piristävän pirtsakka melko raskassoutuisen Mahlanjuoksuttaja -albumin jälkeen. "Rakasteluplaneetta Erotica" on semmoinen tarttuva poppibiisi, jollaisia bändi ei ole viime vuosina kauheasti tuntunut harrastavan. Hyvä homma, mutta silti odotan Nollapisteen seuraavaa albumia enemmän Liimatan toimittamia, syksyllä (?) ilmestyviä Veikko Ennala -kokoelmia.

Bonnie 'Prince' Billyn viime albumilta The Letting Go on lohkaistu yksipuolinen (tässä voisi taas mainita jotain typeristä mediaformaateista ja luonnonvarojen tuhlailusta, mutta enpä viitsi) maxisingle Lay & Love (Drag City, 2007, 12"). Nimibiisi on albumin kaunein romanttisesti virittynyt laulelma (muttei silti ehkä levyn paras biisi, koska olen hyvin perso "The Seedlingille") ja ansaitsee toki singlejulkaisun. Sen seuraksi on pukattu pari albumilta löytymätöntä (kielipoliisi?) kappaletta: "Señor" ja "Going to Acapulco". Ensinmainittu on niin minimaalinen miniatyyrimainen kappale, että tahtoo ikään kuin kadota noiden kahden muun väliin, vaikka hieno onkin. Jälkimmäinen taasen on torvineen sellainen epämääräisellä tavalla röyhkeä töräytys, jollaisen Oldham myöskin hyvin taitaa. Suositellaan.

Jussi Lehtisalo & co on täällä taas. Rakhimin Crimson Umbrella (20 Buck Spin, CD, 2007) näyttää metallilta, ei haise oikein miltään (paitti mitä ny kansipahvi haisee pahvilta) ja kuulostaa... No, kuulostaa miltä kuulostaa. Se on hyvin vapaa noidankattila, jossa pörisee ja kolisee, mutta kovin kovin hitaasti. Jos se on metallia, niin mankelin läpi vedettyä sellaista: se on venynyt tosi pitkäksi, vähän epämuodostuneeksi soiroksi ja rumpali unohti jo alunperinkin metronomin matkustajakodin yöpöydälle, eikä enää muista miten tahtilajit toimii. Ei ota selvää, mutta aika tahmean makeaa herkkua tämä(kin) on. Kymmenen pistettä ja papukaijan pyrstösulat.