Karvainen varjo

Hetero Skeleton
En La Sombra Del Pàjaro Velludo
Load Records
2007
CD

No perhana soikoon: Hetero Skeleton on tehnyt hyvän levyn. En olisi uskonut.

En olisi uskonut siksi, että Hetero Skeletonin (ja hengenheimolaistensa) musiikissa on aina se ongelma, että se toimii vain satunnaisesti. Kaikki mökä ei ole hyvää mökää ja joskus ne osumat on ihan liian harvassa.

En La Sombra Del Pàjaro Velludolla esiintyvä möykkäbändi on ihan yhtä hyperaktiivinen ja keskittymishäiriöinen kuin ennenkin, mutta nyt on saatu levylle koottua napakka setti, jolla ei ole oikeastaan yhtään turhaa hetkeä. Se etenee mieletöntä vauhtia tuokiosta toiseen ilman minkäänlaista määränpäätä tai tarkoitusta ja on varmaankin juuri siksi niin hauskaa ja nautinnollista kuultavaa. Ei ole aikaa tylsistyä, kun poijjaat rynnii, kohkaa ja törmäilee seiniin. Jos joku joskus tekee Maantiekiitäjä-piirretyistä pikakelatun cut-up -koosteen, niin tämä levy sille soundtrackiksi.

Olen yllättynyt, jos Hetero Skeleton joskus vielä tekee tätä paremman levyn. Yllättyminen on kyllä ihan kiva tunne.

Lyhyesti pitkällä

Pharaoh Overlordin Live in Suomi Finland (Vivo Records, 2007, CD) on muhkean kosminen spacerock-eepos viimevuotiselta Kipsarin keikalta. Lehtisalon, Leppäsen ja Westerlundin lisäksi mukana olivat Julius & Pekka Jääskeläinen sekä Faustin Hans Joachim Irmler. Perhanasti riffejä ja ulkoavaruutta; kuin vieroitushoidossa käynyt 70-luvun alun Hawkwind. Ihanaa.

Robert Frippin soololevy Exposure (DGM, 2006, 2CD) on uudelleenjulkaistu mukavannäköisenä pahvikantisena gatefold-näköispainoksena. Ykköslevyltä löytyy alkuperäinen vuoden 1979 julkaisu, kakkoslevyltä vuoden 1985 uudelleenjulkaisu sekä vielä jokunen vaihtoehtoinen versio eri biiseistä. Jokainen kiinnostunut voinee lukea tarkemmin noiden kahden julkaisun välisistä eroista jostain muualta (vaikka tän levyn mukana tulevalta vihkoselta, jossa on vieläpä paljon kivei kuvei). Siit'on aikaa kun tämän levyn viimeksi olen kuullut ja kyllä se toimii edelleenkin. Turhalti poukkoilee tyylistä toiseen (new wave, Crimson-proge, frippertronics jne.) mutta kyllä se kumminkin kasassa pysyy. Ihan kelpo setti, tämä.

Plain Riden parin vuoden takainen esikoisalbumi jäi minulle jotenkin vieraaksi, en päässyt siihen sisälle kovasta yrittämisestä huolimatta. Uusimpansa, Strange Trialin (Ektro Records, 2007, CD) tarina on toinen. Sen toivorikas, valoisa tunnelma koskettaa, korottaa mielialaa, kuulostaa hyvältä aurinkoisena kevätpäivänä. Se on ajattoman kuuloista ja luontevaa rock-musiikkia, jota ei nykypäivänä tehdä yhtään liikaa. Ei mikään napakymppi minulle vieläkään kaikesta huolimatta, mutta jos vaan Westerlund ja kumppanit jaksavat painaa duunia, niin Plain Ridesta voi hyvinkin tulla vakavasti otettava kilpailija Jolly Jumpersille Suomen (maailman?) parhaana rock-bändinä.

Ville Leinonen - "Pieni ja lämpöinen"

Kuolleen lampaan silmät

Topias Tiheäsalo
Eyes of a Dead Lamb
Tyyfus
2006
CD

Topias Tiheäsalo on varsin matalan profiilin mies siihen nähden, että on tolkuttoman lahjakas artisti. Aktiivisesti keikkailevaa (Sir Trio, Pymathon etc.) kitaristia ei ole liiemmälti levyillä kuultu ja jo v. 2005 äänitetty Eyes of a Dead Lamb on hänen ensimmäinen varsinainen levyjulkaisunsa (Tiheäsalon John Fahey-henkinen soolosetti sisältyi Tulipesän nettijulkaisuun On the Brink, mutta sitäkään ei enää/tällä hetkellä ole saatavilla.)

Bändiyhteyksissä useimmiten varsin ekspansiivisesti ja räjähtelevästi kitaraa soittavan Tiheäsalon soololevy on ääriminimalistista improvisaatiota. Jazzia siinä missä Derek Baileykin oli jazzia. En sano tätä millaan lailla negatiiviiseen sävyyn, mutta Eyes of a Dead Lamb on musiikkia kuin suoraan The Wiren sivuilta.

Kahdeksaan nimettömään kappaleeseen jaettu levy lienee äänitetty yhtenä settinä, niin luontevasti se ainakin soljuu minuutista toiseen. Kitaraa käsitellään vapaamielisesti, nuotteja ja sointuja ei kannata etsiä Tiheäsalon houkutellessa ääniä esiin puusta. Usein soittimesta lähtevät äänet ovat hädin tuskin kuultavissa; pitkät hiljaisuudet luovat jännitettä, joka harvoin purkautuu käsinkosketeltavalla tavalla. Kuuntelu vaatii keskittymistä ja keskittyminen palkitaan.

Kyllä, tämä oli kaiken odotuksen arvoinen levy. Seuraavana levylle asti ehtinee Pymathon ja odotettavissa on täydellinen tyylillinen vastakohta tälle.

Trio Creepy @ Monk, 23.3.2007

Ihan kuin Monkissa olisi ollut nyt maaliskuussa joku svengaavan free jazzin teemakuukausi: Skalle & Sharon, Black Motor ja nytten Trio Creepy. En valita kuitenkaan, pois se minusta, sillä varsin mainioita keikkoja ovat kaikki kolme olleet.

Tämäniltainen norjalais-tanskalais-suomalainen Trio Creepy toimii kumminkin lähes yksi yhteen samalta pohjalta kuin esimerkiksi Black Motor: free jazzia, mutta lähtökohtana rytmi ja svengi, ei vapaa improvisaatio.

Näistä kolmesta triosta nyt puheena oleva tarjosi ehkä kaikkein tehokkaimmat setit (tai sitten se vaan tuoreimpana tuntuu parhaimmalta). Näillä jässeillä rytmi oli kuin paalutustyötä; hemmetin raskasta junttaamista. Ja silloin kun vaihdettiin vapaalle, ei pidätelty vaan annettiin tulla niin että persauksissa tuntuu. Hissuttelutuokiot oli minimoitu, mutta ei tämä silti sellaista ylimaskuliinista mättöäkään ollut. Rumpusooloja oli kyllä vähän liikaa.

Viimeksimainitusta huolimatta, rumpali Håkon Berre ja basisti Adam Pultz Melbye olivat kuitenkin illan tähdet. Astro Can Caravanissakin soittava fonisti Joakim Berghäll veteli turhan usein ohjesäännön mukaista freetä ilman oivalluksia, mikä oli sinänsä sääli, sillä ajoittain hältäkin tuli hienoa soittoa. Melbyen suolibassossa oli mielettömän jykevä ja fantastinen soundi ja Melbye itse sen verran jäntevän näköinen kaveri, että onpi tainnut tulla noita kieliä venytettyä setti jos toinenkin.

Eipä Trio Creepykään mitään pyörää uudelleen keksinyt, mutta ylti ajoittain niin tulenpalavan villeihin jaskoihin, että ei semmoistakaan kauhean usein pääse kuulemaan. Kyllä jatsi on iloinen asia, jes söör.

Trio Creepy @ MySpace

Yöstä kotiin

Sami Kukka
Kuolema tekee tuloaan
Helmi levyt
2007
CD

Sami Kukasta on ajoittain kenties yritetty tehdä jonkinlaista Suomen omaa kadonnutta acid folkkaria, jonkun Simon Finnin tyyliin, hyvänä esimerkkinä Rumban Jean Ramsayn tökerön mytologisoiva arvostelu tästä Kukan uusimmasta albumista. "Sami Kukka on mysteeri", alkaa Ramsay juttunsa ja jatkaa, "Mies julkaisi debyyttinsä vuonna 1988, sen jälkeen - ei mitään." Kukka ei kadonnut mihinkään, eikä vähäiseen julkaistuun tuotantoon liittyne mitään mysteeriä: se on vain karu osoitus siitä tosiseikasta, että aina ei voi voittaa. Kukan vähäeleistä trubaduurimusiikkia kohtaan ei vain tainnut löytyä tarpeeksi kiinnostusta. Onneksi maailma on muuttunut (?).

Kuolema tekee tuloaan on Kukan hienoin levy (ja uskallan tämän sanoa debyyttilevyänsä kuulematta), levy joka lunastaa edellisen Vettä kuusta -albumin (2002) lupaukset. Osan
tämän levyn ansioista voinee sälyttää Helmi levyille ja tuottaja/äänittäjä Joose Keskitalolle, sen verta hienon kokonaispaketin ovat kokoon pistäneet.

Päävastuussa on tietty Kukka itse. Laulunsa ovat surullisia ja melankolisia sillä kauneimmalla mahdollisella tavalla, koskettavia. Laulajana Kukkaa voinee kenties luonnehtia parhaiten sanalla "pätevä", mutta ylittää jokseenkin keskinkertaisen äänensä asettamat rajoitukset esittämällä biisinsä tunteella ja avoimesti. Eniten tällä levyllä pääsi kuitenkin yllättämään Kukan kitaransoitto, joka edellisellä levyllä tuntui olevan lähinnä säestäjän asemassa: nyt itse kitarointi nousee useasti melkein itse biisien yli. Se on kiinnostavaa ja kekseliästä ja Keskitalo on ollut oivaltava sitä äänittäessään.

Levyllä on säestyshommissa mukana Keskitalo ja muita Paavoharju-musikantteja sekä viime levyltä tuttu laulaja Mia Kähärä, mutta perkussiot ja muut soittimet ovat niin huomiotaherättämättömiä lisämausteita, ettei niitä edes huomaa jos ei erityisesti kuuntele. Äänimaailma on kuitenkin (tai juuri sen takia) lumoavan rikas ja erittäin lämmin, kuin Paavoharjun omilla levyillä.

Yleensä ottaen Sami Kukka/Joose Keskitalo/Helmi/Paavoharju -yhteistyö on tuottanut niin makeaa hedelmää, että sitä sopii odottaa saatavan jatkossa lisää.

Black Motor @ Monk, 16.3.2007

Joo-o, joo-o. Melkein tyhjälle salille alkoi Black Motor soittaa, mutta kyllähän se tupa illan mittaan täyttyi. Ja mikäs täyttyessä. Aiemmat BM:n Turun keikat on jääneet allekirjoittaneelta väliin, nyt harmittaa. Soittivat meinaan tavattoman makeaa jatsia.

Soitossa meni iloisesti sekaisin free, svengijengiäksön ja standardit. Hitto vie, välillä lähti ihan kuin jollain Impulse!-levyllä. Hitaammat hissuttelutuokiot ei oikein tahtoneet toimia, saattoi johtua ympäristöstä/taustamelustakin, mutta kyllä Sippola/Rauhala/Laihonen-trio parhaimmillaan oli villeimmillään. Standardit lähti nekin kyllä hienosti ja oikeastaan parhaita kohtia olikin ne, kun nuo kaksi edellämainittua elementtiä yhdistyivät. Siinä aitaa kaatuu ja tanner tömisee, kun hevoset nai. Vai? Hä? Emmätiiä, mut jumankek.

Oikeastaan viitsi edes keikkaa sen kummemmin miettiä ja analysoida, joskus joku on vaan hyvää ja mainiota. Mutta erityismaininta Ville Rauhalan pystybassotyöskentelylle: on ilo seurata noin antaumuksellista soittoa.

Käykää ihmeessä katsomassa. Koska levy?

Black Motor @ MySpace

Pori

Janne Laine
Janne Laine
Karkia Mistika Records
2007
CD-R

Joskus sitä huomaa nauttivansa suhteettomankin paljon musiikista, jossa ei ole mitään erikoista. Ja levyistä, jotka tulevat ns. puun takaa, kuten tämä Janne Laineen esikois-ep. Jotain harhareittiä pitkin päädyin taannoin Laineen myspace-sivulle kuuntelemaan paria biisiään (vähän niinko joskus ennen muinoin olisi saattanut radiosta kuulla), olin tykkäävinäni ja sitten jo Karkia Mistika julkaisikin tämän levysen. Nyt se on tässä ja sitä on kuunneltu. Ja tykätty.

Kuten sanottu, sinänsä melko tavanomaista musiikkia. Laulaja/lauluntekijä -tyyppistä, kenties, koska Laine laulaa, soittaa akustista kitaraa ja kirjoittaa biisinsä itse. Mitä se sitten kertoo? Tiiäppä häntä. Laulajana Laine on omimmalla äänellään laulaessaan "onhan näitä kuultu" -tasoa, parhaimmillaan yrittäessään liikaa, jolloin hänestä sukeutuu jonkin sortin persoonallinen eksentrikko. Se vaan vielä heittelee vähän liikaa noitten kahden ääripään välillä.

Biisit tahtovat kuulostaa alkuun hieman hengettömiltä, mutta kaikista löytyy lopulta jotain kiinnostavaa (mutta kyllä niille laahaaville lähdöille tarttis silti tehdä jotain). Eikä se kyllä tunnu yhtään haittaavan, että levyllä Lainetta säestävät Magyar Possen Salmi, Sippola ja Mahlamäki (plus Lowlife Rock'n'Roll Philosophersin Noora Tommilla taustalaulajana).

Päällimmäisenä levystä jää mieleen ajatus, että tästä voi vielä kehkeytyä jotain todella hyvää. Vielä ei ihan olla siellä asti, mutta hitsi, odotan jännityksellä, että mitä seuraavaksi. Ep:n päättävä "Night by the grave" on jo, sanoisinko, tolkuttoman hyvä biisi. Laineen kitara soi kevyellä köyhän miehen Django Reinhardt -jatsikompilla, laulu kihahtaa kituvaan nasaaliin, Sandra Mahlamäki säestää itkuviululla ja jengi läpsyttää tahtia reisiin. Lisää tämmöistä ja olen myyty.

Hissu

Antti Tolvi
Antti Tolvi
Sloow Tapes
2006
KAS

Tolvin (Rauhan orkesteri, Lauhkeat lampaat jne.) soololevytys (typerimmällä mahdollisella mediaformaatilla - yksipuolisella c-kasetilla) on niin kertakaikkisen öistä musiikkia, että sen kuunteleminen päiväsaikaan tuntuu jotenkin kovin väärältä.

Musiikki on pientä ja hiljaista, välillä se melkein katoaa kasettihuminan ja reaaliaikaisen taustaäänen alle. Ambientia ilman syntetisaattoreita. Raapimista, tipusia, pihinää.

Sinänsä ihan turha kassu, mutta oikealla hetkellä, oikeassa mielentilassa, perhanan kaunista ja rauhoittavaa. Nukahtamismusiikkia.

Skalle & Sharon @ Monk, 7.3.07

Eipänä ollu taaskaan Skalle & Sharonilla koko ryhmää mukana. Viimeksi Turussa käydessä bändi esiintyi duona, kun molemmat perkussionistit olivat jääneet jonnekin matkan varrelle. Nyt oli sentään rumpali mukana. Silloin viime kerralla jäi sinänsä hyvästä keikasta jotain uupumaan ja eiköhän se nytten selvinnyt, että se puuttuva tekijä oli rumpalinsa Tatu Rönkkö. Heti oli enempi voimaa ja energiaa mukana.

Setti lähti käyntiin Tuomas Turusen pianointrolla ja heti alusta tuntui, että nyt taitaa lähteä aika kovaa. Ja niin se lähtikin, kun Rönkkö ja fonisti Pauli Lyytinen yhtyivät soittoon. Melodiset Henry Mancini-kohdat vuorottelivat groove-rytmittelyn ja vapaitten töräyttely/kilkuttelujaksojen kanssa. Parhaimmillaan Skalle & Sharon yltyi erittäin innostavaan jatsiin, vaikka se henk.koht. kaipaamani tulenpalavuus ja säröinen raivo soitostansa kyllä uupuukin. Joku "Tanhujaiset" klezmer-vaikutteineen on kuitenkin todella hienoa soittoa (vaikka se lopun rumpusoolo olikin aivan turha). Lyytinen vaihteli tenorin, sopraanon ja baritonin välillä ja jossei hintelällä pojulla tahtonutkaan riittää fysiikkaa repimään baritonitorvesta kaikkea irti, niin kyllä perustukset silti välillä tärisivät.

Kehtaisin sanoa, että levyltäkin olis kiva kuulla ja voisin ehkä sanoa myös, että kandeepi kenties käydä kattoon, jos kulmille sattuu.

Skalle & Sharon @ MySpace

Tämä on maailma

Boris Morgana
Rotti frutti
Ikuisuus
2007
CD-R

Edellisellä levytyksellään, Sloow Tapesin julkaisemalla kasetilla (kera Hetero Skeletonin), Boris Morganalla oli melko selkeästi tyylisuuntanaan ja lähtökohtanaan free jazz. Räjähtävästä, lähes hyökkäävästä aloituksesta (kera poukkoilevien rumpujen ja hektisen torvisektion) siirtymä introspektiiviseen, tietyllä tapaa hyvin jännittyneeseen ja kireän hitaaseen vaiheeseen, joka jälleen purkautui runsaampana ja vapaampana yhteissoittona. Uusimmalla levyllään bändi on huomattavasti vaikeammin luokiteltava tapaus. Improvisaatio on edelleen avainsana ja yhtye edelleen pelkkien kuulokuvienkin perusteella tunnistettavissa samaksi Boris Morganaksi, mutta sointimaailma on uusi. Vähemmän "suoraa" soittoa, enemmän sorsapillisoundia, kenties elektro-akustista kokeilua, "pieniä" ääniä?

Avausraidalla "Ikuiseen rauhaan" on jotain, joka hyvin voimakkaasti saa mielikuvani siirtymään jonnekin 60- taikka 70-luvulle ja hetkisen voisin kuvitella kuuntelevani jotain Arktinen hysteria -kokoelman arkistojen kätköistä kaivettua kadonnutta helmeä. Miksi? No, enpä kuule oikein tiiä, mutta ainakin ne alkupuolella kuultavat, musiikin sekaan täsmäpommitetut puhesamplet ovat yksi tekijä. Ja ehkä (iso ehkä) saattaisin kuulla näiden kahden levyn välisenä erottajana perinteisemmän amerikkalaisen free jazzin ja "eurooppalaisemman" improvisaation?

No jaa, nyt meinataan mennä jo musaonanoinnin puolelle, joten komento takasin ja asiaan. Yleisilmeeltään Rotti frutti on hitaanpuoleinen ja pidättyväinen. Soitto on intensiivistä, lähes taukoamatonta ja kaikenlaisia pommeja putoilee niskaan, mutta pysyttelee silti aina tietyllä tavalla "kurissa", ei nouse koskaan myrskyksi. Tässä onkin levyn heikoin lenkki omalla kohdallani: huomaan joka kerta levyn päätyttyä jääneeni odottamaan sitä yhtä kohtaa, jossa padot murtuvat ja kaikki antavat tulla kaiken mitä löytyy ja lähtee. Ei sillä, että sellaista kohtaa olisi pakko löytyä jokikiseltä tämän lajityypin levyltä, mutta silti jäin juuri sitä odottamaan. Ja niin, kuitenkin, nautin suunnattomasti myös kappaleesta "Yö autiolla saarella", joka pidättelee lähes yhdeksän minuutin ajan, feidautuu pois ja lähtee uudestaan käyntiin, möyrivän hitaana ja vellovana, kunnes loppupuolella ilmaantuu merkkejä jopa jonkinlaisesta villistä svengistä ennen biisin lopullista ja äkillistä päätöstä. Turhauttavaa, mutta ah, niin nautittavaa.

Niin, mitä lisättävää? Vahva näyttö? Joo-o. Jäänkö odottamaan kiinnostuksella, että mitä seuraavaksi? Joo-o ja ehkä vähän enemmänkin kuin vain "kiinnostuksella". Vuosi ei ole vielä pitkällä, mutta saattaapi olla hyvinkin todennäköistä, että kyseessä on tämän vuoden parhaita levyjä kotimaisen improvisaation saralla. Kenties.

The Riders of Death!

Krypt Axeripper
Mechanical Witch
Ektro Records
2007
CD

Saatan hyvinkin olla hyvinkin väärässä, mutta uskoisin, että Ektron uusimman NWOFHM -tulokkaan, Krypt Axeripper -duon laulaja/basisti/kitaristi/kosketinsoittaja Krypt ja rumpali Rattfinder ovat yhtä kuin Jussi Lehtisalo ja Mika Rättö, eli toisin sanoen, Krypt Axeripper on yhtä kuin Rättö & Lehtisalo Goes Metal. Ken tietää.

Siltä tämä EP joka tapauksessa kuulostaa kaikkein eniten, levyn avaavan "Sacrifice the Sea" -biisin introsta (hyvin epämetallimaisesti naksuva rumputahti) lähtien. Tai oikeastaan Pharaoh Overlordin ja Rättö & Lehtisalon epäpyhältä ristisiitokselta. Levyn neljä biisiä (mukana myös "Battle of the Axehammer") vedetään läpi ripeään tahtiin, mitään jumitusta ei nyt jäädä harrastamaan. PO-riffejä, stemmalaulua ja kieroja kitarasoolon tapaisia. Yrmeästä ilmeestään huolimatta ihanan tyhjänpäiväistä ja pirteää poppimetallia. Kuulostaa samaan aikaan sekä kertakäyttöiseltä että ihasteltavan tuoreelta.