Tämä on maailma

Boris Morgana
Rotti frutti
Ikuisuus
2007
CD-R

Edellisellä levytyksellään, Sloow Tapesin julkaisemalla kasetilla (kera Hetero Skeletonin), Boris Morganalla oli melko selkeästi tyylisuuntanaan ja lähtökohtanaan free jazz. Räjähtävästä, lähes hyökkäävästä aloituksesta (kera poukkoilevien rumpujen ja hektisen torvisektion) siirtymä introspektiiviseen, tietyllä tapaa hyvin jännittyneeseen ja kireän hitaaseen vaiheeseen, joka jälleen purkautui runsaampana ja vapaampana yhteissoittona. Uusimmalla levyllään bändi on huomattavasti vaikeammin luokiteltava tapaus. Improvisaatio on edelleen avainsana ja yhtye edelleen pelkkien kuulokuvienkin perusteella tunnistettavissa samaksi Boris Morganaksi, mutta sointimaailma on uusi. Vähemmän "suoraa" soittoa, enemmän sorsapillisoundia, kenties elektro-akustista kokeilua, "pieniä" ääniä?

Avausraidalla "Ikuiseen rauhaan" on jotain, joka hyvin voimakkaasti saa mielikuvani siirtymään jonnekin 60- taikka 70-luvulle ja hetkisen voisin kuvitella kuuntelevani jotain Arktinen hysteria -kokoelman arkistojen kätköistä kaivettua kadonnutta helmeä. Miksi? No, enpä kuule oikein tiiä, mutta ainakin ne alkupuolella kuultavat, musiikin sekaan täsmäpommitetut puhesamplet ovat yksi tekijä. Ja ehkä (iso ehkä) saattaisin kuulla näiden kahden levyn välisenä erottajana perinteisemmän amerikkalaisen free jazzin ja "eurooppalaisemman" improvisaation?

No jaa, nyt meinataan mennä jo musaonanoinnin puolelle, joten komento takasin ja asiaan. Yleisilmeeltään Rotti frutti on hitaanpuoleinen ja pidättyväinen. Soitto on intensiivistä, lähes taukoamatonta ja kaikenlaisia pommeja putoilee niskaan, mutta pysyttelee silti aina tietyllä tavalla "kurissa", ei nouse koskaan myrskyksi. Tässä onkin levyn heikoin lenkki omalla kohdallani: huomaan joka kerta levyn päätyttyä jääneeni odottamaan sitä yhtä kohtaa, jossa padot murtuvat ja kaikki antavat tulla kaiken mitä löytyy ja lähtee. Ei sillä, että sellaista kohtaa olisi pakko löytyä jokikiseltä tämän lajityypin levyltä, mutta silti jäin juuri sitä odottamaan. Ja niin, kuitenkin, nautin suunnattomasti myös kappaleesta "Yö autiolla saarella", joka pidättelee lähes yhdeksän minuutin ajan, feidautuu pois ja lähtee uudestaan käyntiin, möyrivän hitaana ja vellovana, kunnes loppupuolella ilmaantuu merkkejä jopa jonkinlaisesta villistä svengistä ennen biisin lopullista ja äkillistä päätöstä. Turhauttavaa, mutta ah, niin nautittavaa.

Niin, mitä lisättävää? Vahva näyttö? Joo-o. Jäänkö odottamaan kiinnostuksella, että mitä seuraavaksi? Joo-o ja ehkä vähän enemmänkin kuin vain "kiinnostuksella". Vuosi ei ole vielä pitkällä, mutta saattaapi olla hyvinkin todennäköistä, että kyseessä on tämän vuoden parhaita levyjä kotimaisen improvisaation saralla. Kenties.