Huuhkaja Mixtape #3 - 2007 MEGAMIX

A / B

2007 in memoriam

Vuosi 2007 oli allekirjoittaneelle musiikin suhteen elävän musiikin vuosi. Vaisulta tuntunut levyvuosi korosti lukuisten fantastisten keikkojen ja konserttien merkitystä. Sekä koti- että ulkomaisten artistien keikkoja on riittänyt jopa tänne Turkuun asti niin runsaasti, että huomattavasta aktiivisuudesta huolimatta on tuskastuttavan monia mielenkiintoisia tapahtumia pitänyt jättää kokonaan väliin, rahan/ajan/energian puutteesta.

Tämän keikkavuoden itseoikeutettu kohokohta oli tietystikin Joanna Newsom Tavastialla, mutta eipä kauaksi jäänyt eilinen Roky Erickson & The Explosives -keikka samassa paikassa. Joanna on ehkäpä nätimpi kuin Roky, mutta oli vallan hienoa todistaa uudestisyntynyttä Ericksonia omin silmin ja korvin. Ikämiehet paiskoivat rokkia kovaa ja nopeesti. Muista ulkomaanvieraista pitää erityisesti mainita Six Organs of Admittance ja Jackie-O-Motherfucker (molemmat Dynamossa), sekä Last Refuge for the Senses -iltaman päättänyt Joseph Grimmin ja Ben Russellin epilepsianoiseräjähdys. Kotimaisista poppareista suurta nautintoa tuottivat ainakin Lännen-Jukka String Band (Domino), Kemiallisten ystävien UMF-keikka (Klubi), Eleanoora Rosenholm (joidenka Dynamo-keikka oli huomattavasti räväkämpää tanssipop/psykerock-hehkua kuin levynsä) sekä Mikko Torvisen ja Mopin & Aivokurkiaisten tolkuttoman mukava poppi-ilta (sekin Dynamossa). Monkin jatsikeikoista jalkaa vispauttivat eniten Black Motorin rietas free-bebop sekä Trio Creepyn miehekäs junttaus.

Kuten sanottua, levyjen suhteen vuosi on tuntunut jokseenkin vaisulta. Hyviä levyjä on toki tullut paljon, mutta kovin vähänoloisesti niitä sellaisia, jotka todella saavat sydämen sykkimään nopeammin ja korvat kuumottamaan. Top-listan laatiminen tuntui vaikealta, mutta lopulta sille päätyivät monien ehdokkaiden joukosta ne, jotka näin jälkikäteen ajatellen ovat tuntuneet eniten antaneen. (Ja kuten aina, moni potentiaalinen suosikki on jäänyt kuulematta, tai vasta odottaa syvempää tarkastelua.) Siis...

TÄYSIN ARBITRÄÄRINEN TOP-10 SATUNNAISJÄRJESTYKSESSÄ

Pekko Käppi - Jos ken pahoin uneksii
Robert Wyatt - Comicopera
Circle - Katapult
Circle - Panic
Black Motor - On Duty
Boris Morgana - Rotti Frutti
Ville Leinonen - Hei!
Sami Kukka - Kuolema tekee tuloaan
Islaja - Ulual yyy
Muuan mies - Aurinkoinen anjovisleipä

Ja koska vain kymmenen levyä käsittävältä listalta jää aivan liikaa mainitsemisen arvoista pois, mainitaan ne nyt kumminkin tässä (ainakin osa, olen toki voinut unohtaa kaikenlaista). Jussi Lehtisalon tallista mainittakoon Krypt Axeripperin Mechanical Witch, Pharaoh Overlordin Live in Suomi Finland, Steel Mammothin Nuclear Barbarians ja jokseenkin kaikki Circle-levyt, jotka eivät top-kymppiin asti yltäneet. Plain Riden Strange Trial oli sekin todella hieno levy. Pymathonin puolisko Pymathon/Gentle Evil -älppärillä oli odotusten mukainen voittaja. Absoluuttinen nollapiste teki peräti kaksi (Lihassa ja taivaassa, Iiris) mainiota pop-levyä, jotka tuntuivat tavattoman raikkailta umpimielisen Mahlanjuoksuttajan jälkeen. Hetero Skeletonin En la sombra del pájaro velludo oli ylläri, en olisi ikinä uskonut pitäväni siitä niin paljon. Kemiallisten ystävien "himmelilevy" olisi saattanut päästä top-kymppiin, mutta on jäänyt liian vähälle kuuntelulle, jotta olisin sen kehdannut sinne pistää. Muista Fonaleista yllämainittujen lisäksi todettakoon että Eleanoora Rosenholmin Vainajan muotokuva ei tosiaankaan ole laisinkaan niin hyvä kuin mitä keikkansa oli, mutta sisältää kuitenkin jokusen hienon biisin. Helmi-levyiltä on ulostautunut monenmonta hyvää levyä yllämainittujen lisäksi: Jaakko Eino Kalevin Dragon Quest, Profeetan ja uuden maailmanuskonnon Hallusinogenesis sekä Joose Keskitalo -live Herra, opeta minua kuolemaan. Mopin ja Aivokurkiaisten Homorakkautta oli valitettavasti aavistuksen laiskahko albumi, eikä yltänyt viimevuotisen T. Toiviainen & Treble -levyn ylhäiselle tasolle, mutta sisältää joka tapauksessa monenmonta pop-helmeä. Kari Peitsamon & Riston The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ ylitti singlen asettamat matalat odotukset komean kirkkaasti ja oli omalla tavallaan varsin piristävä irtiotto Peitsamolta. Rokkiryhmän Maailmanvoitto oli juuri niin hyvä kuin sopi odottaakin, Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana -kokoelma sisälsi mahdottoman hienoa musiikkia ja Palamaitoan Puuteriaika oli sekin yksi vuoden yllättäjiä. Grey Parkin Travel Agent Certification Training Program oli yksi vuoden hauskimpia levyjä. Ulkomaan ihmeistä Bonnie 'Prince' Billy teki aika hyvän coverlevyn (Ask Forgiveness), Joanna Newsomilta mukava EP (Joanna Newsom & The Ys Street Band), Omin kolmas (Pilgrimage) on tähän asti ollut kahtiajakoisesti sekä pettymys että kiehtovainen. Six Organs of Admittancen Shelter from the Ash olisi saattanut nousta helpostikin top-kymppiin, mutten ole vielä ehtinyt kuunnella tarpeeksi. Fovea Hexin kootut ep:t (Neither Speak Nor Remain Silent) olisi kannattanut julkaista albumina, nyt pätkii liikaa, ei ehdi syventyä, mutta siellä joukossa on upeaa musiikkia. Ja... no, riittäköön jo. Eiköhän noi piisaa. Uusi vuosi tulee jo!

Lyhyesti pitkällä #2

Circle - Rakennus (Ektro Records, 2007, CD) Livetaltiointi ameriikanmaalta. Karu soundi rajoittaa allekirjoittaneen nautintoa, vaikka muutoin on vauhdikas meininki. Encorena Rättö & Lehtisalo -coveri.

Tractor Pulling - Ghost Hungerland/Dynamite Highway (Full Contact/Ektro Records, 2007, 7") Lisää new wave of finnish heavy metalia Lehtisalon tallista. Tiedä sitten, ketkä tässäkin soittavat ja onko sillä enää väliäkään. Kuulija alkaa jo hieman väsyä, mutta hienoja riffirokkibiisejähän nämä(kin) molemmat ovat ja single erinomainen julkaisuformaatti näille jutuille.

Vapaa - untitled (267 lattajjaa, 2007, CD-R) Koottuja äänityksiä vuosilta 2003-2007. Sekalaista materiaalia, tuttua Vapaa-improa, mutta joukossa myös piristäviä biitti/rytmi-iloitteluja. Ei hassumpi, vaikkei mitenkään olennainen julkaisu hajanaisuudestaan johtuen olekaan.

Huuhkaja Mixtape #2 - Mä en oo

MP3, ~22 MB

Huuhkaja Mixtape #1 - Can I Go Back To Sweden?

MP3, ~37 MB

Absoluuttinen nollapiste - "Lumous, menit sitten haihtumaan"

Islaja - "Pete P"

Kari Peitsamon Skootteri - "Kun tukka lähtee"

Eleanoora Rosenholm @ Dynamo, 9.11.2007

Sunburned Hand of the Man @ Dynamo, 9.10.2007

Fist Autopsy

Pymathon/Gentle Evil
Gentle Evil/Pymathon
Verdura Records
2007
LP

Jaakko Tolvin ja Topias Tiheäsalon rummut/kitara -duo Pymathon toteuttaa tällä ekalla levytyksellään "free metal" -määrettä tavalla joka ei jätä aihetta vastaansanomisiin. Kolmen biisin ankara hyökkäys nussii yhteen free jazz -tekniikkaa ja trash metal -soundia, jättämättä kumpaakaan puolisoa ns. jälkiliukkaille. Kireää improvisaatiota, mutta myös riffejä sekä basarijytkettä. Nopeeta touhua, tulee naamalle vähän niinkon postmodernisti. Herkullista.

Kääntöpuolella perkussionisti Janne Tuomen ja noisesteri Tommi Keräsen Gentle Evil ryöpyttää free jazzia loppujen lopuksi aika perinteisesti. Sellaista "ei ehdi hengittää, liian kiire soittaa" -tyyppistä miehisen karskia jatsia. Keräsen elektroniikkakidutus muistuttaa ajoin hämäävän paljon sekä ylä- että alarekistereissä möyrivää fonia ja kun Tuomikin soittaa rumpujansa
sillain kuin nyt freejatsarit pruukaa rumpujansa soitella (mustekala-efekti), niin tämä kuulostaa hiukka turhan tavanomaiselta, ennenkin kuullulta, vaikka loppua kohden tuleekin tuo noise enempi esiin kuin tuo jatsi. Tämä oletettu latteus tosin lienee pitkälti Pymathonin raikkaan tuulahduksen aiheuttamaa harhaa, erillänsä Gentle Evil maistuu siinä missä muutkin.

Yari - "Varjot"

Sen jalat oli multaset

Pekko Käppi
Jos ken pahoin uneksii
Peipon ääni ja yrtti
2007
CD

Jouhikkosanansaattaja Käppi on jo ehtinyt monen vuoden ajan osoittaa kyvykkyytensä kansanmusiikin, rockin, popin, improvisaation ja yleisen undergroundismin parissa, mutta ensimmäistä varsinaista täyspitkää ja täyspainoista sooloalbumiaan on saatu odottaa iäisyydeltä tuntuvan ajan. Siksipä onkin suurenmoinen ilo todeta, että Jos ken pahoin uneksii lunastaa ja jopa ylittää kaikki odotukset.

Lauluvalikoima sisältää sekä traditionaalista karjalaista kansanlaulua että Käpin ja kumppanien omia sävellyksiä (sekä myöskin yhden virsitulkinnan), joista ainakin upeaa karjalaista "Polvenhaavaa" olen päässyt ihan omakohtaisesti kuulemaan aiemmin elävänäkin. Alkuperäissävellyksistä "Ristilukki" on kenties Käpin tähänastisista tuotoksista hienoin ja ylipäänsä viime vuosien parhaita lauluja mistä tahansa musiikista puhuttaessa.

Jos ken pahoin uneksii ei ole puristinen folk-levy ja sen rikkaassa, jouhikon hallitsemassa äänimaailmassa yhdistyvät kaikenlaiset vaikutteet, joskin toki kansanmusiikki on se pääasiallinen modus operandi. Monipuolinen, pitkään kypsytetty albumi, joka muistuttaa omapäisyydessään, jos ei musiikillisesti, Joanna Newsomin kahta pitkäsoittoa ja jonka soisi löytävän laajan kuulijakunnan myös kansanmusiikki- ja ug-piirien ulkopuolelta.

Kansa vaatii lisää.

Ektroplasmaa

Steel Mammothin esikoisalbumi Atomic Mountain (Ektro Records, 2007, CD) lienee ilmestynyt turhankin nopeaan bändin mainion Nuclear Barbarians -ep:n jälkeen, sen verta vähän tämä nyt tuntuu innostavan. Mikä sitten mättää? Tämä Jussi Lehtisalon, Anssi Kasitonnin ja Ville Pirisen eräänlainen power trio nylkyttää yhtä rentoa jytää kuin eepeelläkin ja kaikki on sinänsä kohdallaan, joten ehkä kyse on vain jonkinlaisesta yliannostuksesta tai siitä, että musansa toimi hiukkasen paremmin lyhyemmässä formaatissa. Semminkin, kun Atomic Mountainin keskiössä lymyilevä 12-minuuttinen, huuruinen "Commando Leopard" kuulostaa siltä, kuin se voisi löytyä aivan yhtä lailla Circlen kuin minkä tahansa muunkin Circle -johdannaisen levyltä. Atomic Mountain taitaa valitettavasti tässä julkaisurupeamassa kadota muitten kaltaistensa joukkoon, eikä löydä sitä ihan omaa paikkaansa, jonka se kuitenkin loppujen lopuksi taitaisi ansaita. "Palaamme asiaan" -levy, vaikka ensi vuonna.

Entäs sitten itse Circlen uusin studiolevytys, Katapult (No Quarter, 2007, LP)? Voisin toki keksiä halutessani kaikenlaista negatiivista, muttei haluta, joten totean, että aika hyperlasertimantti on (jälleen kerran) syntynyt. Nyt ei olla keksimässä pyörää uudelleen, vaan tiivistetään viime vuosien monenmoiset kehityssuunnat yhteen, klassisen mittaiseen lp-levyyn. Ja siinä on Katapultin vahvuus, siinä missä jonkun Panicin vahvuus on sen käsittämättömyydessä ja ennalta-arvaamattomuudessa. Katapult sulattaa yhteen Circlen hevi-, jami-, ambient- ja pop-vaikutteet. Lopputulos voisi hyvinkin olla Circlen tähänastisen uran "kaupallisin" ja "kansantajuisin" levy, jos noilla määreillä nyt tässä musakornerissa olisi jotain merkitystä. Jälleen kerran on mahdoton arvailla, mitä ihmettä seuraavaksi onkaan tulossa; Circle on musiikillinen cliffhanger, enkä yhtään häpeä tunnustaa olevani täysin polvillani tämän yhtyeen edessä. Kuola se valuu solkenaan rinnuksilleni, näkisittepä vain.

Tämän suitsutuksen jälkee onkin hiton helppo todeta, että Sunburned Hand of the Manin ja Circlen yhteennaittavan Sunburned Circlen levy The Blaze Game (Conspiracy Records, 2007, CD) on pätevää, mutta sinänsä yhdentekevää jammailua. Mielikseen sitä kuuntelee, mutta vaikea on mitään erityistä sanottavaa tästä keksiä. Hauskaa oli varmasti kimpassa soitella.

Säästöpojat - "Sakkeus tule ulos seinästä"

Kukka @ Dynamo, 21.9.2007

Noitalinna huraa! - "Pikkuveli"

T. Toiviainen & Treble - "Silta"

UMF IV: Es, Islaja, Kemialliset ystävät @ Klubi, 3.8.2007

Six Organs of Admittance (& Friends) @ Dynamo, 1.8.2007

Tennessee Waltz

Black Motor
On Duty
Kissankusi Records
2007
CD-R

Päätin maaliskuisen Black Motor -keikkaraporttini sanoihin "Koska levy?" No, tässähän se, ei tarvinnut kauaa odotella. Kyseessä on kylläkin live-taltiointi, mutta mitäpä tuo haittaa.

Taannoista keikkaakin enemmän Black Motorin jazz kuulostaa näin levyltä kuunneltuna jossain määrin seksikkäältä musiikilta. Melko irstaalla ja hieman pahaenteisellä tavalla, tosin. Etenkin basisti Ville Rauhalan sävellys "Love Life" on sellaista musiikkia, että jos se olisi mies, se olisi vähän hikinen ja melko karvainen mies, joka sanoisi suunnilleen jotenkin näin: "hei beibi, sulta lähtee kohta pikkuhousut, halusit sitä tai ei." Sehän olisi tosielämässä aika ikävää, mutta musiikkina ns. hyvä homma.

On Duty on äänitykseltään säröilevä ja likainen, mikä korostaa musiikin seksuaalista puolta ja kuulostaa kyllä hyvältä, joskin kyllä myös loppua kohden turhankin resuiselta. Olisi ihan mielenkiintoista kuulla Black Motoria sisäsiistimpänä studioversionakin.

Biiseistä kaksi on bändin omia ja näitten lisäksi kuullaan "Tennessee Waltz" -standardi, sekä Thee Headcoatsin "I'll Be Out of Here". Pirullista energiaa löytyy ja bändin ilmaisuhan on toimiva yhdistelmä free jazzia ja perinteisempää jatsia. Tästä on hyvä jatkaa.

Popcorn Party

Jaakko Eino Kalevi
Dragon Quest
Helmi levyt
2007
LP

Jaakko Eino Kalevin esikoisalbumi on varsin bipolaarinen. A-puoli sisältää kotikutoista elektropoppia, sellaista mitä oli albumia edeltävän ep:n perusteella odotettavissakin. Semmoista ihan kivaa, vähän hörhöä, ei mittää vakavaa.

B-puolella sen sijaan kuullaan (järjestyksessä) bossa novaa, ranskalaista unipoppia, jatsia ja reggaeta. Kaikki neljä biisiä ovat genrejensä tyylipuhtaita edustajia, jopa hämmentävän täydellisesti tehtyjä. Ja ne kuulostavat niin vaivattomilta: tekaisenpa tästä nyt tämmöisen jatsin, lienee J.E.K. ajatellut.

Alkuhuuman jälkeen b-puolen sulava taituruus kääntyy vähän itseään vastaan. Se alkaa kuulostaa hengettömältä, liian hyvältä ja helpolta. Kukin biisi on todellakin genrensä tyylipuhdas edustaja, jopa siinä määrin että ne alkavat kuulostaa jonkinlaiselta oppikirjamateriaalilta: "Reggae vasta-alkajille ja aloittelijoille". Ja silti, silti ne ovat myöskin yhtälailla kotikutoisia ja persoonallisia kuin levyn a-puolen elektrot. Jaakko Eino Kalevin viehätys on karkaavaa sorttia, vaikeasti määritettävää, mutta ihon alle käyvää. Ei voi olla tykkäämättä, eikä kyllä haluaisikaan olla tykkäämättä.

Battletoads explode in stereo

Steel Mammoth on jälleen uusi Jussi Lehtisalon hörhömetallipoppoo. Nuclear Barbarians (Ektro Records, 2007, CD) muistuttaa Krypt Axeripperiä sikäli, että imagonsa on 100-prosenttisen Metal, mutta musiikki jotain vaikeammin määriteltävää. Riffejä on, raskaitakin, mutta etenkin ep:n loppupuolella tämä on enemmänkin jotain blues-pohjaista rock'n'roll -musiikkia, metallia siinä mielessä kuin joku Led Zeppelin sitä oli. Mutta ei sekään kerro tästä levystä kaikkea. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua. Jos Lehtisalon hevifiksaatio välillä jo tuntuukin vähän aikansa eläneeltä, niin aina nämä levyt kuitenkin jossain määrin yllättää. NWOFHM-"skenen" musikantit ovat todellakin onnistuneet luomaan ihan omanlaisensa metalligenren, jotain joka on oikeasti uutta. Nostan hattuani.

En tiedä reggaesta ja/tai dubista oikeastaan mitään, tai en ainakaan kehtaa väittää tietäväni, mutta sen tiedän, että Profeetan ja Uuden maailmanuskonnon Hallusinogenesis (Helmi levyt, 2007, CD) asettui cd-soittimeeni oleilemaan melko pitkäksi aikaa. Ehkä vähän liiaksikin, sillä alkuhuuman jälkeen alkoi tulla pieniä väsymyksen merkkejä, tosin suurimmaksi osaksi Profeetan sanoituksia kohtaan. Ei niistä sen enempää ja todettakoon, että itse julistus kuulostaa edelleen mahdottoman hyvältä (ja joissain kohtia hämmentävän paljon Pekka Strengiltä...), kun ei jää liiaksi kuuntelemaan niitä sanoja. Muutenkin Uuden maailmanuskonnon elektroninen (kokoonpanona syntetisoija, syntetisoija, elektroniset rummut, syntetisoija, syntetisoija) reggae on kyllä nannaa. Aika synkkää menoa, kylläkin.

Tuomari Nurmio @ DBTL, 28.7.2007

Mulkunlutkuttajat

Kari Peitsamon ja Riston yhteennaittaminen on idea, joka kuulostaa ensi alkuun hämmästyttävän loistavalta ja pienen pohdinnan jälkeen vähän vähemmän häkellyttävältä. Peitsamon & Riston ensimmäinen julkaisu, single Gotta Build A Railroad, Gotta Build a Train (Rocket Records, 2007, CD) tuntuu vahvistavan jälkimmäistä vaikutelmaa. Ei tässä musiikissa kyllä mitään vialla ole: biisit ovat mainioita country/blues/rock'n'roll/boogie -hahmotelmia, Peitsamo on terävässä terässä ja Risto soittaa hyvin. Mut mut, kun ei tältä levyltä löydy mitään kovin ihmeellistä. Risto on hyvä taustabändi Peitsamolle, mutta eipä tämä nyt ole ensimmäinen kerta kun Karilla hyvä taustabändi on. Snaijaatsä? Toivoa sopii, että tulevalla albumilla kuuluisi enempi myös Riston kädenjälki.

Joose Keskitalon uusi ep Otus (Helmi levyt, 2007, 7") ei sekään mitään kovin mainittavia säväreitä tuota. Tuommonen makupala uutta albumia odotellessa. Levyn uudet kappaleet, "Mäkivanhus" ja "Otus" ovat takuuvarmoja, mutta tuttuja latuja tallovia. "Onni" ja "Kuljin minä maantietä" ovat uusia versioita jo aiemminkin julkaisuista ralleista. Ei siinä mitään, "Kuljin minä maantietä" on niin hyvä, että kyllä siitä sopii sovituksia vääntää montakin.

Odotin Mopin ja Aivokurkiaisten täyspitkää albumia Homorakkautta (Lipposen levy ja kasetti, 2007, CD) varsin hartaasti, mutta viivyttelin ostamisen kanssa ihmeen pitkään (lähinnä rahanpuutteesta johtuen, eikä niinkään siitä pelosta että levy olisi huono). Huippubiisejähän nämä, mikä on sinkuilta ja keikalla jo todettu ja levykin on sopivan lyhyt ja tiivis, ettei ehdi ollenkaan kyllästyä. Ainoa seikka, mikä Mopin ja Aivokurkiaisten suhteen epäilyttää on se, että homorietastelu saattaa pitemmän päälle käydä väsyttäväksi, mutta uskon, että Mopilla on jo uudet ässät (ja aiheet) hihassa. Värikynä on keltainen.

Lau Nau - "Pläkkikanteletar"

Mana Mana - "Kuolla elävänä"

Circle - "Shadow, Helsinki 19.2.1993"

Last Refuge for the Senses or Noise Hippies Against All War @ Kino Thalia, 27.6.07

Rhode Islandin Providencen taidekoulu/noiseskenen maailmaa kiertävä edustusto, eli Ben Russell ja Joseph Grimm, pysähtyi myös Suomen Turussa. Elokuvateatteri Thaliassa nähtiin Russellin kuratoima kokoelma lyhytelokuvia, sekä nähtiin/kuultiin/tunnettiin Grimmin musiikkiperformansseja.

Esitys alkoi Grimmin drone-setillä. Siniaallon, viulun ja kurkkulaulun voimin tuotettu kuhnurointi oli haparoivaa, mutta sinänsä ihan hyvän kuuloista ja jonkun aikaa tuntui siltä, että illan paras anti oli koettu heti alkuun.

Itse elokuvat olivat nimittäin pitkälti odotusteni mukaisia, eli siis melko tavanomaista taideopiskelijatuotantoa. Lähes jokainen elokuva perustui yhdelle visuaaliselle jipolle, jota toistettiin niin pitkään kuin tarpeelliseksi nähtiin. Monet näistä jipoista olivat toki hauskoja katsella, mutta tässä mitassa jokseenkin yksitoikkoisia (joskus on niin, että neljä minuuttia jotakin on tylsää, mutta 54 minuuttia samaa voisi olla taivaallista). Visuaalista yksitoikkoisuutta korosti myös elokuvien äänimaailman loputon samankaltaisuus: sitä puuduttavaa elektronista noiserutinaa, jota suoltaa jokaikinen ja niitten serkut.

Positiivisina poikkeuksina joukosta erottuivat Ben Russellin itsensä hauska "The Red and the Blue Gods" (tähän liittyi myös Russellin juonto/performanssi), sekä Jo Deryn "Echoes of Bats and Men". Viimeksimainittu vanhanaikaisine pala-animaatiototeutuksineen tuntui kaiken hypervisuaalisen tykityksen keskellä tavattoman suloiselta.

Elokuvien parasta antia taisi kuitenkin olla Russellin "Black and White Trypps Number Three", eräänlainen dokumentti Lightning Boltin keikalta. Vaikka dokumentista ei varsinaisesti olekaan kyse. Muusikoista näemme vain kitaristin käden ja itse musiikkikin kuuluu vain huonolaatuisena, vaimeana meluna (filmin toisessa osassa myöskin suuresti hidastettuna). Kamera seuraa tiiviisti pakkautuneen yleisön eturintamaa, josta taskulampun (?) valossa erottuu hikisiä, poissaolevia kasvoja ja satunnaisia muita ruumiinosia. Filmi herättää varmaan kaikissa katsojissa vähän erilaisia tuntoja, minulle se aiheutti jonkinlaista masokistista klaustrofobiaa, joka oli vähällä käydä todella ahdistavaksi. Silti en pystynyt olemaan katsomatta. Kiehtova elokuva.

Parasta antia koko esityksessä oli kuitenkin sen viimeinen osio, Grimmin ja Russellin valo&ääni -performanssi. Russell improvisoi valoa ja värejä projektorilla ja apuvälineillä, Grimm tuotti ääntä (pääasiassa söpöllä johto/ledi-hässäkällä, joka lieni jonkinlainen thereminin tapainen vekotin). Ja se ääni. Se kasvoi ja kasvoi, saavutti valtavaa volyymia. Vilkkuvat valot ja joka puolelle tunkeva paksu ääni, joka tuntui ruumiin joka ontelossa, sai ainakin pari ihmistä lähtemään salista ja minut pahoinvoinnin partaalle, mutta samalla auvoisaan ekstaasiin. Ääni todella fyysisenä tunteena on aina hieno kokemus. Levyltä kuunneltuna tämäkin setti olisi todennäköisesti ollut yhdentekevää surinaa, mutta livenä: onnea ja ihanuutta, kipukynnyksen koettelua.

Jahnukaiset @ Monk, 16.6.2007

Kuusumun profeetta - "Hattu ja kompassi"

Kemialliset ystävät - "Älyvaahtoa"

Pen Lee & Co - "Do I Have To Throw Stones"

Leevi and The Leavings - "Teuvo, maanteiden kuningas" x 2

Fredi - "On linnut lentäneet pois"

Shortnin' cake

Joanna Newsom & The Ys Street Bandin E.P. (Drag City, 2007, 12") on mukavan siloittelematon ja välitön tuotos. Nelihenkisen kiertuebändin kanssa äänitetty levy sisältää yhden uuden biisin sekä pari uusintaotosta aiempien levyjen kappaleista. Se uusi biisi, "Colleen", on Newsomin tähänastisista tuotoksista kaikkein eniten kiinni brittiläisen folk-rockin perinteessä. Oikein hyvänkuuloinen ralli ja erityisesti rakastan sitä pikku kiljahdusta siinä loppupuolella. Jesh. "Clam, Crab, Cockle, Cowrie" on hieman mitäänsanomaton, eikä se alunperinkään ole allekirjoittaneen suosikkeja. B-puolen yksinään valtaava "Cosmia" on sen sijaan varsin kelpo versiointi ja onpi ihan mielenkiintoista kuulla Ysin materiaalia tälleen pienimuotoisempana. Yhteenvetona: aika ok.

Jos musiikkialalla joku jakaisi "Vuoden paras idea" -palkintoja, niin Dave Lindholmin ja Jarmo Saitajoen levy Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007, CD) olisi tämän vuoden sarjassa melko takuuvarma ykkönen. Kyseessähän on siis albumin verran sovituksia Daven vanhemmista biiseistä posetiiville ja vokalistille. Posetiiville. Olin alkuun vähän epäluuloinen tämän jutun suhteen, koska posetiivilla on taipumus olla aavistuksen riipivä soitin, joka suurina annoksina saattaa aiheuttaa vastenmielisyyttä. Yllätyin, taas. Posetiivi kuulostaa, ainakin tällä levyllä, mukavan pehmeältä ja soinnukkaalta. Posetiivari Saitajoki on ilmeisesti nähnyt melkoista vaivaa biisien saattamisessa nyt kuultavaan kuntoon. Propseja. Täysin onnistunut levy ei kumminkaan ole. Dave tuntuu välillä ottavan vähän laiskasti ja välillä laulu ja posetiivi kuulostavat liian eriytyneiltä eivätkä soi niin hyvin yhteen. Mutta en jaksa välittää. Joskus hyvä idea riittää ja kaikilla on hauskaa. Nimimerkillä "olis kiva nähdä livenä".

Mikko Torvinen, Moppi & Aivokurkiaiset @ Dynamo, 8.6.2007

Viihdeimperiumin artistipojat järjestivät vallan rattoisan pop-musiikki-illan kesän ratoksi. Live-musiikin alkua saatiin odotella, mutta Tulitukka soitteli sen verran hyvää 70-80 -luvun kotimaista levymusiikkia, ettei kauheasti harmittanut.

Ensi alkuun esitti Mikko Torvinen T. Toiviaisen säestyksellä akustisen setin Viihdeorkesterin kappaleita. Kuultiin molemmat hittibiisit, "Haistakaapa vittu" ja "Olet kuollut", sekä aimo annos kappaleita tulevalta pitkäsoitolta. Vaatimattomilla mustiinpukeutuneilla taiteilijoilla oli melkoista lavakarismaa.

Seuraavana lavalle astui Moppi et Aivokurkiaiset ja bändinsä voimin hra Toiviainen niin sanotusti rokkasi talon matalaksi. Tiukkaa hittiputkea alusta loppuun ja encorena "Homoreikä", joka yltyi kakkoskitaristin pedaalityöskentelyn ansiosta huimaksi rock-sinfoniaksi. Lyhyt keikka, mutta tarjosi enemmän kuin monikaan muu. Bravo, gentlemen, bravo.

Haluan tietää, että mistä näitä pop-neroja oikein sikiää?

PS. Näihin keikkaraportteihin on yleensä/aina jossain myöhemmässä vaiheessa (oon vanhanaikainen, kuvaan filmille, siinä kestää) tulossa myös kuvamateriaalia, joten jos sellainen kiinnostaa, kannattaa selailla vanhoja juttuja aina silloin tällöin. Tähän mennessä lienee (en jaksa tarkistaa) kaikkien keikkajuttujen yhteydessä jokunen valokuva, ei kun siis foto.

Rock'n'Roll Circus @ Klubi, 11.5.2007

Knucklebone Oscar

Moses Hazy

Kuusumun profeetta

Himmeli kutsuu minua

Kemialliset ystävät
nimetön
Fonal Records
2007
LP

Negapoika oli kursorisen ensikuuntelun jälkeen jo aivan valmis olemaan todella negatiivinen ja lyttäämään "kempsujen" uutukaisen ihan maanrakoon. Aloitusraita "He tulivat taivaan ääristä" kuulosti jotenkin niin alkeelliselta delayluuppitauhkalta ja joku toinen a-puolen biiseistä semmoiselta geneeriseltä noise-runkkaukselta, jota jokainen ja sen serkku nykyään vääntää.

Mutta sitten. Sitten tuli... valo ja valaistuminen tai jotain sinnepäin. Kemialliset ystävät alkoivat jossain vaiheessa levyn a-puolta, kyllä, rokkaamaan. Laittaessani viereisessä huoneessa (eli keittiössä) ruokaa ja kuunnellessani levyä vähän niin kuin seinän takaa alkoi viimeinen raita "Superhimmeli" ja päähäni tuli ensimmäisenä sellainen mielleyhtymä, että onko tämä joku Led Zeppelinin kadonnut studiosessio? Ihan kuin sieltä olisi kuulunut kitarasooloja, särkynyttä bluesharppua ja jytisevää rummunmäiskettä. Ehkä kuulin väärin, mutta Kemiallisissa ystävissä on se hyvä puoli, että koska useimmiten on melko vaikea ottaa selkoa mitä siellä oikeasti tapahtuu ja kuka soittaa mitä jos kukaan soittaa mitään, niin sitä voipi kuulla ihan mitä haluaa.

Jo tokkiinsa himmelilevyltä löytyy ihan "normaaliakin" Kemialliset ystävät -soundia, mutta railakkaalta irtiotolta tämä enimmäkseen kuitenkin ainakin minun korvissani kuulostaa. Jollain tapaa tämä herättää mielleyhtymiä Kellarijuniversumi-albumiin, joskin mainittu levy oli enempi ns. hissuttelua kuin tämä, joka kuten sanottua, rokkaa. Kenties yhteneväisyys löytyy siitä, että molemmilla levyillä Kemialliset ystävät kuulostavat enemmän bändiltä, kuin monilla muilla levytyksillänsä. Soittolevy? (Nauhannäpräyslevyn vastakohtana?)

Niin, eikä pidä väheksyä sitäkään seikkaa, että tässä levyssä on jotain ekstaattista, maanistakin ehkä, oheistekstejä myöten. Se tarttuu, eikä tätä kuunnellessa oikein osaa olla myrtsinä. Vai johtuuko se vain kesästä? Vai johtuuko kesä himmelilevystä?

Sameassa vedessä

Selväpyy & Pyy pivossa (267 lattajjaa, 2007, CD-R) kuulostaa kovasti paljon joltain Avarukselta tai Kemiallisilta ystäviltä, kaoottista akustisten ja sähköisten äänten massaa, mutta kuitenkin erilaiselta. Se kuulostaa senlaiselta, että Selväpyy olisi löytänyt tiensä samaan musiikilliseen maailmaan kuin yllämainitut ryhmät, mutta aivan eri reittiä. Lopputulos on sama, mutta toinen. Tykkään yllättävän paljon.

Circle on viime vuosina vakiintunut jäsenistöltään, mutta muuttunut täysin arvaamattomaksi musiikkinsa suhteen. Julkaisutahtinsa on kiivasta ja poukkoilua on ollut herkullista seurata. Uusimpansa, Panicin (Ektro Records, 2007, CD) kohdalla on ollut ekaa kertaa pakko miettiä, että onko miehiltä karannut mopo lopullisesti käsistä vai ovatko he vain kerta kaikkiaan jollain korkeammalla luovuuden tasolla; sellaisella, jota tavallinen kuolevainen ei voi käsittää. Synkistelykannet, taas uudet nimet pojilla, tarrassa sanotaan että "Finland speed-kraut pioneers". Levy alkaa muutamalla Miljard-henkisellä ambient-biisillä, tosin isommalla 70-lukulaisella kosmische-soundilla. Sitten ryntätään kuusi biisiä noin seitsemään minuuttiin. Hc-Sweetheartia, rääkymistä, pam pam. Rättö vetää syntikalla ihan omia juttuja. Sitten reilut kymmenen minuuttia aaltoilevaa, monotonista dronea ja sen perään reilut kymmenen minuuttia kuplivaa, vähäeleistä jammailua. Levy on ohi, mitä hittoa oikein tapahtui? En tiiä, mutta tulispa taas pian uutta.

Enpähän aio nyt enempiä paneutua levyn historiaan, siitä voitte lukea muualta; totean vain lyhykäisesti, että Matti Järvisen Matin levy (Rocket Records/Kreegah Bundolo, 2007, CD) on hieno uudelleenjulkaisu. Ei se aina ole just jetsulleen rokkia minun makuuni, mutta pidän kuitenkin jokikisestä biisistä varsin paljon. Niissä on persoonallisuutta ja rakkautta musiikintekoa kohtaan. Positiivista musiikkia.

Pieni tanssi yli nautojen

Clüster Duon Dances (Qbico, 2006, LP) jäi viime vuonna väliin, joten tilaisuuden tullessa piti nyt korjata erheensä ja hankkia levy hikisiin näppeihini. Tiivistunnelmaista duo-improvisaatiota hroilta Sahlakari (rummut) et Swanljung (kosketinsoittimet). Swanljungin Sun Ra -soundista on muuallakin mainittu, eikä moiselta mielleyhtymältä voi tosiaankaan välttyä vaikkakin itse soundin ohella ei yhtäläisyyksiä näiden kahden musikantin välillä juuri ole. Sahlakari tuntuu useimmiten välttelevän rumpusettinsä lautasosiota, mikä luo ihan kiinnostavan kuivan tömisevän rumpusoundin varsinnii verrattuna siihen yleiseen free jazz -rummutteluun, jossa lautaset sihisee ihan tauotta, mutta taitaa olla pitemmän päälle aavistuksen puuduttavaa kuivuudessaan. Ylipäänsä, vaikka vallan hyvä levy onkin, Dances tahtoo silloin tällöin tuntua turhan klaustrofobiselta ja tiiviiltä; happi loppuu, pyörryttää.

Yhden miehen spacerockbändi TBX:n debyyttilevy R0705 (267 lattajjaa, 2007, CD-R) on sillä lailla onnettomassa asemassa, että vaikka onkin ihan hyvää ja pätevää spacerokkia, niin se on vain sitä, ei sen enempää. Eikä tietysti tarvitsekaan olla mitään sen enempää, mutta ainakaan allekirjoittanut ei saa tästä oikein mitään irti. Tätä tehtiin aika lailla tarpeiksi jo 90-luvulla.

Unilintu (Dekorder, 2007, LP) on jo toinen kokoelma Kuupuun musiikkia sekalaisilta cd-r ja kasettijulkaisuilta ja sellaisenaan hyvin samankaltainen kokonaisuus kuin viimevuotinen Yökehrä. Parhaimmillaan Kuupuun musiikki on kaunista, kekseliästä, jopa hypnoottistakin. Huonoimmillaan äärettömän tavanomaista delaypedaalinysväämistä, mutta onneksi nämä hetket ovat vähemmistössä näillä älppäreillä. Kuluttajaystävällisiä paketteja nämä ja suositeltavia ostoksia.

Laatumunakas

Muuan mies
Aurinkoinen anjovisleipä
Helmi levyt
2007
KAS

Helmi levyjen voittokulku jatkuu ja alkaa ihmetyttää, että mistä näitä dimangeja oikein kaivetaan esille? Arwi Lindin kellarista?

Oli miten oli, Muuan miehen debyyttijulkaisu Aurinkoinen anjovisleipä periytyy 2000-luvun alkuhämäristä. Laulaja/lauluntekijä/kitaristi Ismo Puhakan (bändissä mm. jo edellämainittu hra Lind, sekä Joose Keskitalo) biisit ovat niin tolkuttoman ytimeenkäypiä, että onpi vaikea ymmärtää miksi näitä on näinkin monta vuotta pimitetty. Vuoden 2007 virallisen kesähitin (minä sen päätän, perhana) "Tyttö" aurinkopopista "Susibluesin" rasvaisen röyhkeään rockabillyyn, päätteeksi tulkinta Tuomas Anhavan "Tankalaulusta" ja vielä pari muutakin hittiä siinä välissä. Puhakan monitahoisessa ja riemukkaassa biisintekotaidossa on jotain peitsamolaisen naivistista. Nasevaa, ytimekästä ja sanoinko jo, että pidän tästä ihan tolkuttomasti enkä ollenkaan kyllästy? Ja että kyseessä on aivan varmasti yksi tämän vuoden parhaita poppilevyjä?

Sanoinpahan nyt.

Paitsi että. Aurinkoinen anjovisleipä ei suinkaan lopu tähän. Kasetin loppuun on nimittäin vielä ympätty kuusi Puhakan Fast Tracker -kappaletta vuodelta 1998. Jokseenkin erikoinen ratkaisu. Ei sillä, ne ovat träkkeribiiseiksi varsin hyviä, eikä niitä tarvitse alkaa kelailla ohitsen vaan kuuntelee ihan mielikseen, mutta on ne silti träkkeribiisejä. En tiiä, ehkä olen jotenkin rajoittunut tämän asian suhteen. Kaikkea sitä.

Sydänten ahmija

Islaja
Ulual yyy
Fonal
2007
LP

Olin jotenkin antanut itseni ymmärtää, että Islajan uusin levy saattaisi olla aiempia enemmän ns. bändilevy, mutta ei, samalla solipsistisella linjalla jatketaan. Jonkinlaista osviittaa Islajasta bändinä antaa levyn kenties vahvin biisi, "Pete P", jossa Arwi Lindin rummut ja Jukka Räisäsen basso ja foni yhdistyvät Merjan lauluun ja äänirakennuksiin tavalla, joka tekee kappaleesta hyvin luontevan ja luonnollisesti kulkevan kuuloisen. Tuntuu melkein rock ynnä roll -musiikilta.

Noin muutoin levy rakentuu usein pianon ja laulun varaan. Se kuulostaa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta riisutummalta kuin Islajan edelliset debyyttilevyt, vaikka toisaalta on äänimaailmaltaan studiomaisempi (ja sanoisinko "ammattimaisempi").

Ehkä tästä syystä lauluosuudet kuulostavat nyt liian irrallisilta ja sitä myöten jotenkin väkinäisiltä ja pakotetuilta. Äänessä on kireyttä, se yrittää liikaa tai sitten liian vähän. Ulual yyy onkin Islajan ensimmäinen levy, jonka kohdalla olen joutunut kysymään itseltäni, että pidänkö minä tästä ihan oikeasti?

No, kyllähän minä pidän. Ei ole ainakaan tässä varhaisessa vaiheessa yhteistä elämäämme Islajan parhaaksi arvostamani levy ja ajoittain jopa hieman luotaantyöntävä sekä ankean laahaava, mutta sen parhaat hetket ovat juuri sellaisia sykähdyttävän kauniita, rumia ja salamyhkäisiä hetkiä, joihin Islajan musiikissa alunperinkin ihastuin. Jo edellä mainittiin levyn kohokohta "Pete P" ja paljon muita hienoja hetkiä on ripoteltu pitkin poikin albumia, mutta vielä haluaisin jalustalle kohottaa b-puolen kappaleen "Muukalais-silmä", jonka pseudo-arabialainen sanaton veisuu ja rytmiikka kuulostaa herkullisen tuoreelta sinänsä kuluneista tehokeinoistaan huolimatta ja osoittaa sikäli hyvin miten omaehtoista Islajan musiikki parhaimmillaan on.

Kaiken kaikkiaan on ehkä vielä liian varhaista yrittää asettaa tätä levyä minkäänlaiseen viitekehykseen Islajan tuotannossa. Aiemmat levynsä, Meritie ja Palaa aurinkoon, ovat jo löytäneet paikkansa ja määritelmänsä, mutta tämä: tästä en vielä oikein tiedä.

Ankeiden totuuksien lyhyt oppimäärä, kurssi #4

Absoluuttisen nollapisteen tuore EP-levytys Lihassa ja taivaassa (Johanna, 2007, CD) on lähes napakymppi ja joka tapauksessa piristävän pirtsakka melko raskassoutuisen Mahlanjuoksuttaja -albumin jälkeen. "Rakasteluplaneetta Erotica" on semmoinen tarttuva poppibiisi, jollaisia bändi ei ole viime vuosina kauheasti tuntunut harrastavan. Hyvä homma, mutta silti odotan Nollapisteen seuraavaa albumia enemmän Liimatan toimittamia, syksyllä (?) ilmestyviä Veikko Ennala -kokoelmia.

Bonnie 'Prince' Billyn viime albumilta The Letting Go on lohkaistu yksipuolinen (tässä voisi taas mainita jotain typeristä mediaformaateista ja luonnonvarojen tuhlailusta, mutta enpä viitsi) maxisingle Lay & Love (Drag City, 2007, 12"). Nimibiisi on albumin kaunein romanttisesti virittynyt laulelma (muttei silti ehkä levyn paras biisi, koska olen hyvin perso "The Seedlingille") ja ansaitsee toki singlejulkaisun. Sen seuraksi on pukattu pari albumilta löytymätöntä (kielipoliisi?) kappaletta: "Señor" ja "Going to Acapulco". Ensinmainittu on niin minimaalinen miniatyyrimainen kappale, että tahtoo ikään kuin kadota noiden kahden muun väliin, vaikka hieno onkin. Jälkimmäinen taasen on torvineen sellainen epämääräisellä tavalla röyhkeä töräytys, jollaisen Oldham myöskin hyvin taitaa. Suositellaan.

Jussi Lehtisalo & co on täällä taas. Rakhimin Crimson Umbrella (20 Buck Spin, CD, 2007) näyttää metallilta, ei haise oikein miltään (paitti mitä ny kansipahvi haisee pahvilta) ja kuulostaa... No, kuulostaa miltä kuulostaa. Se on hyvin vapaa noidankattila, jossa pörisee ja kolisee, mutta kovin kovin hitaasti. Jos se on metallia, niin mankelin läpi vedettyä sellaista: se on venynyt tosi pitkäksi, vähän epämuodostuneeksi soiroksi ja rumpali unohti jo alunperinkin metronomin matkustajakodin yöpöydälle, eikä enää muista miten tahtilajit toimii. Ei ota selvää, mutta aika tahmean makeaa herkkua tämä(kin) on. Kymmenen pistettä ja papukaijan pyrstösulat.

Shorty Rogers ja katoava viitekehys

Kulkijan Muuttuvat kasvot (Ikuisuus, 2007, CD-R) pitää sisällään sekalaisia äänityksiä viime vuosilta. Osa soolona, osa kera muiden (nimeämättä jäävien). Tyypillisen tasavahvaa hämystelymusiikkia, miksi sitä kukin sitten haluaa nimittää (vaikka forest folkiksi, jos on sillä päällä). Se vaan jossain määrin häiritsee, että lähes kaikki kappaleet ovat jotenkin samasta muotista samoilla soundeilla veistettyjä, vaikka ne tosiaankin ovat muutaman vuoden ajanjaksolla äänitettyjä - vaihtelua jään kaipaamaan.

Sonatas and Interludes for Prepared Piano on tervetullut uusintajulkaisu (Él/Cherry Red, 2006, CD) John Cagen todennäköisesti tunnetuimmasta (jos ei sitä yhtä oteta lukuun) teoksesta. Kyseessä on siis teoksen ensimmäinen äänitys vuodelta 1950, armenialaispianisti Maro Ajemianin esittämänä. Kaunista, kekseliästä, ehkä jopa hieman salaperäistä musiikkia. Minähän en paljoa mistään mitään tiedä, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että tätä pidetään melko definitiivisenä äänityksenä, joten kannattanee ns. hoitaa homma kotiin.

Neil Youngin Live at Massey Hall 1971 (Reprise, 2007, CD) on kolmas volyymi Youngin arkistosarjassa (volyymi 1 julkaistaneen syksyllä ja se on kaiketikin melko massiivinen laatikko). Tällä kertaa akustinen setti: äänijänteet, kitara ja piano. Materiaali silloista hittikimaraa sekä vielä levyttämättömiä biisejä (kuten "A Man Needs a Maid/Heart of Gold Suite"). Jumalallisen kaunista ja koskettavaa, tietysti, eikä tästä oikein voi muuta sanoa kuin että pakkohankinta niille joille se on pakkohankinta. Tai jotain sensuuntaista.

Istutetaan puu

Tulasi
Maa Autaa
Sloow Tapes
2007
KAS

Kulkijan ja Kutomon Tulasi-duossa on jotain sellaista, mitä en osaa kuvata muuten kuin sanalla "hippimäinen". Ei sellaista hassispöllyistä kitaraekskursiohippimäisyyttä tai bongontaputteluhippimäisyyttä, mutta hippimäisyyttä kumminkin.

Hipit sikseen, tämä vajaa puolituntinen kassunpuolikas on aika makoisa namipala. Matalavireistä, merkillistä ambienssia. Huilujen liverrystä, shamaanihoilausta, etäistä rytmiä, huminaa. Kuulostaa jotenkin multaiselta ja maanläheiseltä.

Sellainen levytys, josta on hieman vaikea saada otetta ja jota on aavistuksen hankala kuvailla sanoin. Ei mikään unohtumaton mestariteos, mutta sellainen teos, joka vie mukanaan omaan pieneen sisäänpäinkääntyneeseen maailmaansa jossa on helppo viihtyä. Sympaattinen.

Sensuelli vajaa

Palamaitoa
Puuteriaika
Sirpaleena
2007
CD-R

Palamaitoa kuvaa musiikkiaan oikeastaan paremmin kuin itse osaisinkaan. "Puuteriaika", "Pienet muusikot", "Jännittävä matka", "Kaihoissa tyvenyys". Nämä nimet kertovat paljon ja samalla eivät tietenkään yhtään mitään, ainakaan niille jotka eivät ole sitä musiikkia kuulleet.

Se on tuttua ja tuntematonta. Akustisia ja elektronisia instrumentteja, improvisaatiota, sekamelskaa, tyyntä, sen sellaista. Onhan näitä kuultu, voisi sanoa, mutta ihan omanlaiseltaan tämä kuulostaa. Vaski-introsta akkarin rämpyttelyyn, "Jännittävä matka" on pop-entropiaa. Levyn jonkinlainen pääteos, 20-minuuttinen "Vaippa", on koko matkansa ajan kiinnostava äänimaisema ja jo sellaisenaan, ihan yksinään olisi julkaisun arvoinen.

Kaikki hajoaa ja sitten pitää taas koota palaset yhteen.

Karvainen varjo

Hetero Skeleton
En La Sombra Del Pàjaro Velludo
Load Records
2007
CD

No perhana soikoon: Hetero Skeleton on tehnyt hyvän levyn. En olisi uskonut.

En olisi uskonut siksi, että Hetero Skeletonin (ja hengenheimolaistensa) musiikissa on aina se ongelma, että se toimii vain satunnaisesti. Kaikki mökä ei ole hyvää mökää ja joskus ne osumat on ihan liian harvassa.

En La Sombra Del Pàjaro Velludolla esiintyvä möykkäbändi on ihan yhtä hyperaktiivinen ja keskittymishäiriöinen kuin ennenkin, mutta nyt on saatu levylle koottua napakka setti, jolla ei ole oikeastaan yhtään turhaa hetkeä. Se etenee mieletöntä vauhtia tuokiosta toiseen ilman minkäänlaista määränpäätä tai tarkoitusta ja on varmaankin juuri siksi niin hauskaa ja nautinnollista kuultavaa. Ei ole aikaa tylsistyä, kun poijjaat rynnii, kohkaa ja törmäilee seiniin. Jos joku joskus tekee Maantiekiitäjä-piirretyistä pikakelatun cut-up -koosteen, niin tämä levy sille soundtrackiksi.

Olen yllättynyt, jos Hetero Skeleton joskus vielä tekee tätä paremman levyn. Yllättyminen on kyllä ihan kiva tunne.

Lyhyesti pitkällä

Pharaoh Overlordin Live in Suomi Finland (Vivo Records, 2007, CD) on muhkean kosminen spacerock-eepos viimevuotiselta Kipsarin keikalta. Lehtisalon, Leppäsen ja Westerlundin lisäksi mukana olivat Julius & Pekka Jääskeläinen sekä Faustin Hans Joachim Irmler. Perhanasti riffejä ja ulkoavaruutta; kuin vieroitushoidossa käynyt 70-luvun alun Hawkwind. Ihanaa.

Robert Frippin soololevy Exposure (DGM, 2006, 2CD) on uudelleenjulkaistu mukavannäköisenä pahvikantisena gatefold-näköispainoksena. Ykköslevyltä löytyy alkuperäinen vuoden 1979 julkaisu, kakkoslevyltä vuoden 1985 uudelleenjulkaisu sekä vielä jokunen vaihtoehtoinen versio eri biiseistä. Jokainen kiinnostunut voinee lukea tarkemmin noiden kahden julkaisun välisistä eroista jostain muualta (vaikka tän levyn mukana tulevalta vihkoselta, jossa on vieläpä paljon kivei kuvei). Siit'on aikaa kun tämän levyn viimeksi olen kuullut ja kyllä se toimii edelleenkin. Turhalti poukkoilee tyylistä toiseen (new wave, Crimson-proge, frippertronics jne.) mutta kyllä se kumminkin kasassa pysyy. Ihan kelpo setti, tämä.

Plain Riden parin vuoden takainen esikoisalbumi jäi minulle jotenkin vieraaksi, en päässyt siihen sisälle kovasta yrittämisestä huolimatta. Uusimpansa, Strange Trialin (Ektro Records, 2007, CD) tarina on toinen. Sen toivorikas, valoisa tunnelma koskettaa, korottaa mielialaa, kuulostaa hyvältä aurinkoisena kevätpäivänä. Se on ajattoman kuuloista ja luontevaa rock-musiikkia, jota ei nykypäivänä tehdä yhtään liikaa. Ei mikään napakymppi minulle vieläkään kaikesta huolimatta, mutta jos vaan Westerlund ja kumppanit jaksavat painaa duunia, niin Plain Ridesta voi hyvinkin tulla vakavasti otettava kilpailija Jolly Jumpersille Suomen (maailman?) parhaana rock-bändinä.

Ville Leinonen - "Pieni ja lämpöinen"

Kuolleen lampaan silmät

Topias Tiheäsalo
Eyes of a Dead Lamb
Tyyfus
2006
CD

Topias Tiheäsalo on varsin matalan profiilin mies siihen nähden, että on tolkuttoman lahjakas artisti. Aktiivisesti keikkailevaa (Sir Trio, Pymathon etc.) kitaristia ei ole liiemmälti levyillä kuultu ja jo v. 2005 äänitetty Eyes of a Dead Lamb on hänen ensimmäinen varsinainen levyjulkaisunsa (Tiheäsalon John Fahey-henkinen soolosetti sisältyi Tulipesän nettijulkaisuun On the Brink, mutta sitäkään ei enää/tällä hetkellä ole saatavilla.)

Bändiyhteyksissä useimmiten varsin ekspansiivisesti ja räjähtelevästi kitaraa soittavan Tiheäsalon soololevy on ääriminimalistista improvisaatiota. Jazzia siinä missä Derek Baileykin oli jazzia. En sano tätä millaan lailla negatiiviiseen sävyyn, mutta Eyes of a Dead Lamb on musiikkia kuin suoraan The Wiren sivuilta.

Kahdeksaan nimettömään kappaleeseen jaettu levy lienee äänitetty yhtenä settinä, niin luontevasti se ainakin soljuu minuutista toiseen. Kitaraa käsitellään vapaamielisesti, nuotteja ja sointuja ei kannata etsiä Tiheäsalon houkutellessa ääniä esiin puusta. Usein soittimesta lähtevät äänet ovat hädin tuskin kuultavissa; pitkät hiljaisuudet luovat jännitettä, joka harvoin purkautuu käsinkosketeltavalla tavalla. Kuuntelu vaatii keskittymistä ja keskittyminen palkitaan.

Kyllä, tämä oli kaiken odotuksen arvoinen levy. Seuraavana levylle asti ehtinee Pymathon ja odotettavissa on täydellinen tyylillinen vastakohta tälle.

Trio Creepy @ Monk, 23.3.2007

Ihan kuin Monkissa olisi ollut nyt maaliskuussa joku svengaavan free jazzin teemakuukausi: Skalle & Sharon, Black Motor ja nytten Trio Creepy. En valita kuitenkaan, pois se minusta, sillä varsin mainioita keikkoja ovat kaikki kolme olleet.

Tämäniltainen norjalais-tanskalais-suomalainen Trio Creepy toimii kumminkin lähes yksi yhteen samalta pohjalta kuin esimerkiksi Black Motor: free jazzia, mutta lähtökohtana rytmi ja svengi, ei vapaa improvisaatio.

Näistä kolmesta triosta nyt puheena oleva tarjosi ehkä kaikkein tehokkaimmat setit (tai sitten se vaan tuoreimpana tuntuu parhaimmalta). Näillä jässeillä rytmi oli kuin paalutustyötä; hemmetin raskasta junttaamista. Ja silloin kun vaihdettiin vapaalle, ei pidätelty vaan annettiin tulla niin että persauksissa tuntuu. Hissuttelutuokiot oli minimoitu, mutta ei tämä silti sellaista ylimaskuliinista mättöäkään ollut. Rumpusooloja oli kyllä vähän liikaa.

Viimeksimainitusta huolimatta, rumpali Håkon Berre ja basisti Adam Pultz Melbye olivat kuitenkin illan tähdet. Astro Can Caravanissakin soittava fonisti Joakim Berghäll veteli turhan usein ohjesäännön mukaista freetä ilman oivalluksia, mikä oli sinänsä sääli, sillä ajoittain hältäkin tuli hienoa soittoa. Melbyen suolibassossa oli mielettömän jykevä ja fantastinen soundi ja Melbye itse sen verran jäntevän näköinen kaveri, että onpi tainnut tulla noita kieliä venytettyä setti jos toinenkin.

Eipä Trio Creepykään mitään pyörää uudelleen keksinyt, mutta ylti ajoittain niin tulenpalavan villeihin jaskoihin, että ei semmoistakaan kauhean usein pääse kuulemaan. Kyllä jatsi on iloinen asia, jes söör.

Trio Creepy @ MySpace

Yöstä kotiin

Sami Kukka
Kuolema tekee tuloaan
Helmi levyt
2007
CD

Sami Kukasta on ajoittain kenties yritetty tehdä jonkinlaista Suomen omaa kadonnutta acid folkkaria, jonkun Simon Finnin tyyliin, hyvänä esimerkkinä Rumban Jean Ramsayn tökerön mytologisoiva arvostelu tästä Kukan uusimmasta albumista. "Sami Kukka on mysteeri", alkaa Ramsay juttunsa ja jatkaa, "Mies julkaisi debyyttinsä vuonna 1988, sen jälkeen - ei mitään." Kukka ei kadonnut mihinkään, eikä vähäiseen julkaistuun tuotantoon liittyne mitään mysteeriä: se on vain karu osoitus siitä tosiseikasta, että aina ei voi voittaa. Kukan vähäeleistä trubaduurimusiikkia kohtaan ei vain tainnut löytyä tarpeeksi kiinnostusta. Onneksi maailma on muuttunut (?).

Kuolema tekee tuloaan on Kukan hienoin levy (ja uskallan tämän sanoa debyyttilevyänsä kuulematta), levy joka lunastaa edellisen Vettä kuusta -albumin (2002) lupaukset. Osan
tämän levyn ansioista voinee sälyttää Helmi levyille ja tuottaja/äänittäjä Joose Keskitalolle, sen verta hienon kokonaispaketin ovat kokoon pistäneet.

Päävastuussa on tietty Kukka itse. Laulunsa ovat surullisia ja melankolisia sillä kauneimmalla mahdollisella tavalla, koskettavia. Laulajana Kukkaa voinee kenties luonnehtia parhaiten sanalla "pätevä", mutta ylittää jokseenkin keskinkertaisen äänensä asettamat rajoitukset esittämällä biisinsä tunteella ja avoimesti. Eniten tällä levyllä pääsi kuitenkin yllättämään Kukan kitaransoitto, joka edellisellä levyllä tuntui olevan lähinnä säestäjän asemassa: nyt itse kitarointi nousee useasti melkein itse biisien yli. Se on kiinnostavaa ja kekseliästä ja Keskitalo on ollut oivaltava sitä äänittäessään.

Levyllä on säestyshommissa mukana Keskitalo ja muita Paavoharju-musikantteja sekä viime levyltä tuttu laulaja Mia Kähärä, mutta perkussiot ja muut soittimet ovat niin huomiotaherättämättömiä lisämausteita, ettei niitä edes huomaa jos ei erityisesti kuuntele. Äänimaailma on kuitenkin (tai juuri sen takia) lumoavan rikas ja erittäin lämmin, kuin Paavoharjun omilla levyillä.

Yleensä ottaen Sami Kukka/Joose Keskitalo/Helmi/Paavoharju -yhteistyö on tuottanut niin makeaa hedelmää, että sitä sopii odottaa saatavan jatkossa lisää.

Black Motor @ Monk, 16.3.2007

Joo-o, joo-o. Melkein tyhjälle salille alkoi Black Motor soittaa, mutta kyllähän se tupa illan mittaan täyttyi. Ja mikäs täyttyessä. Aiemmat BM:n Turun keikat on jääneet allekirjoittaneelta väliin, nyt harmittaa. Soittivat meinaan tavattoman makeaa jatsia.

Soitossa meni iloisesti sekaisin free, svengijengiäksön ja standardit. Hitto vie, välillä lähti ihan kuin jollain Impulse!-levyllä. Hitaammat hissuttelutuokiot ei oikein tahtoneet toimia, saattoi johtua ympäristöstä/taustamelustakin, mutta kyllä Sippola/Rauhala/Laihonen-trio parhaimmillaan oli villeimmillään. Standardit lähti nekin kyllä hienosti ja oikeastaan parhaita kohtia olikin ne, kun nuo kaksi edellämainittua elementtiä yhdistyivät. Siinä aitaa kaatuu ja tanner tömisee, kun hevoset nai. Vai? Hä? Emmätiiä, mut jumankek.

Oikeastaan viitsi edes keikkaa sen kummemmin miettiä ja analysoida, joskus joku on vaan hyvää ja mainiota. Mutta erityismaininta Ville Rauhalan pystybassotyöskentelylle: on ilo seurata noin antaumuksellista soittoa.

Käykää ihmeessä katsomassa. Koska levy?

Black Motor @ MySpace

Pori

Janne Laine
Janne Laine
Karkia Mistika Records
2007
CD-R

Joskus sitä huomaa nauttivansa suhteettomankin paljon musiikista, jossa ei ole mitään erikoista. Ja levyistä, jotka tulevat ns. puun takaa, kuten tämä Janne Laineen esikois-ep. Jotain harhareittiä pitkin päädyin taannoin Laineen myspace-sivulle kuuntelemaan paria biisiään (vähän niinko joskus ennen muinoin olisi saattanut radiosta kuulla), olin tykkäävinäni ja sitten jo Karkia Mistika julkaisikin tämän levysen. Nyt se on tässä ja sitä on kuunneltu. Ja tykätty.

Kuten sanottu, sinänsä melko tavanomaista musiikkia. Laulaja/lauluntekijä -tyyppistä, kenties, koska Laine laulaa, soittaa akustista kitaraa ja kirjoittaa biisinsä itse. Mitä se sitten kertoo? Tiiäppä häntä. Laulajana Laine on omimmalla äänellään laulaessaan "onhan näitä kuultu" -tasoa, parhaimmillaan yrittäessään liikaa, jolloin hänestä sukeutuu jonkin sortin persoonallinen eksentrikko. Se vaan vielä heittelee vähän liikaa noitten kahden ääripään välillä.

Biisit tahtovat kuulostaa alkuun hieman hengettömiltä, mutta kaikista löytyy lopulta jotain kiinnostavaa (mutta kyllä niille laahaaville lähdöille tarttis silti tehdä jotain). Eikä se kyllä tunnu yhtään haittaavan, että levyllä Lainetta säestävät Magyar Possen Salmi, Sippola ja Mahlamäki (plus Lowlife Rock'n'Roll Philosophersin Noora Tommilla taustalaulajana).

Päällimmäisenä levystä jää mieleen ajatus, että tästä voi vielä kehkeytyä jotain todella hyvää. Vielä ei ihan olla siellä asti, mutta hitsi, odotan jännityksellä, että mitä seuraavaksi. Ep:n päättävä "Night by the grave" on jo, sanoisinko, tolkuttoman hyvä biisi. Laineen kitara soi kevyellä köyhän miehen Django Reinhardt -jatsikompilla, laulu kihahtaa kituvaan nasaaliin, Sandra Mahlamäki säestää itkuviululla ja jengi läpsyttää tahtia reisiin. Lisää tämmöistä ja olen myyty.

Hissu

Antti Tolvi
Antti Tolvi
Sloow Tapes
2006
KAS

Tolvin (Rauhan orkesteri, Lauhkeat lampaat jne.) soololevytys (typerimmällä mahdollisella mediaformaatilla - yksipuolisella c-kasetilla) on niin kertakaikkisen öistä musiikkia, että sen kuunteleminen päiväsaikaan tuntuu jotenkin kovin väärältä.

Musiikki on pientä ja hiljaista, välillä se melkein katoaa kasettihuminan ja reaaliaikaisen taustaäänen alle. Ambientia ilman syntetisaattoreita. Raapimista, tipusia, pihinää.

Sinänsä ihan turha kassu, mutta oikealla hetkellä, oikeassa mielentilassa, perhanan kaunista ja rauhoittavaa. Nukahtamismusiikkia.

Skalle & Sharon @ Monk, 7.3.07

Eipänä ollu taaskaan Skalle & Sharonilla koko ryhmää mukana. Viimeksi Turussa käydessä bändi esiintyi duona, kun molemmat perkussionistit olivat jääneet jonnekin matkan varrelle. Nyt oli sentään rumpali mukana. Silloin viime kerralla jäi sinänsä hyvästä keikasta jotain uupumaan ja eiköhän se nytten selvinnyt, että se puuttuva tekijä oli rumpalinsa Tatu Rönkkö. Heti oli enempi voimaa ja energiaa mukana.

Setti lähti käyntiin Tuomas Turusen pianointrolla ja heti alusta tuntui, että nyt taitaa lähteä aika kovaa. Ja niin se lähtikin, kun Rönkkö ja fonisti Pauli Lyytinen yhtyivät soittoon. Melodiset Henry Mancini-kohdat vuorottelivat groove-rytmittelyn ja vapaitten töräyttely/kilkuttelujaksojen kanssa. Parhaimmillaan Skalle & Sharon yltyi erittäin innostavaan jatsiin, vaikka se henk.koht. kaipaamani tulenpalavuus ja säröinen raivo soitostansa kyllä uupuukin. Joku "Tanhujaiset" klezmer-vaikutteineen on kuitenkin todella hienoa soittoa (vaikka se lopun rumpusoolo olikin aivan turha). Lyytinen vaihteli tenorin, sopraanon ja baritonin välillä ja jossei hintelällä pojulla tahtonutkaan riittää fysiikkaa repimään baritonitorvesta kaikkea irti, niin kyllä perustukset silti välillä tärisivät.

Kehtaisin sanoa, että levyltäkin olis kiva kuulla ja voisin ehkä sanoa myös, että kandeepi kenties käydä kattoon, jos kulmille sattuu.

Skalle & Sharon @ MySpace

Tämä on maailma

Boris Morgana
Rotti frutti
Ikuisuus
2007
CD-R

Edellisellä levytyksellään, Sloow Tapesin julkaisemalla kasetilla (kera Hetero Skeletonin), Boris Morganalla oli melko selkeästi tyylisuuntanaan ja lähtökohtanaan free jazz. Räjähtävästä, lähes hyökkäävästä aloituksesta (kera poukkoilevien rumpujen ja hektisen torvisektion) siirtymä introspektiiviseen, tietyllä tapaa hyvin jännittyneeseen ja kireän hitaaseen vaiheeseen, joka jälleen purkautui runsaampana ja vapaampana yhteissoittona. Uusimmalla levyllään bändi on huomattavasti vaikeammin luokiteltava tapaus. Improvisaatio on edelleen avainsana ja yhtye edelleen pelkkien kuulokuvienkin perusteella tunnistettavissa samaksi Boris Morganaksi, mutta sointimaailma on uusi. Vähemmän "suoraa" soittoa, enemmän sorsapillisoundia, kenties elektro-akustista kokeilua, "pieniä" ääniä?

Avausraidalla "Ikuiseen rauhaan" on jotain, joka hyvin voimakkaasti saa mielikuvani siirtymään jonnekin 60- taikka 70-luvulle ja hetkisen voisin kuvitella kuuntelevani jotain Arktinen hysteria -kokoelman arkistojen kätköistä kaivettua kadonnutta helmeä. Miksi? No, enpä kuule oikein tiiä, mutta ainakin ne alkupuolella kuultavat, musiikin sekaan täsmäpommitetut puhesamplet ovat yksi tekijä. Ja ehkä (iso ehkä) saattaisin kuulla näiden kahden levyn välisenä erottajana perinteisemmän amerikkalaisen free jazzin ja "eurooppalaisemman" improvisaation?

No jaa, nyt meinataan mennä jo musaonanoinnin puolelle, joten komento takasin ja asiaan. Yleisilmeeltään Rotti frutti on hitaanpuoleinen ja pidättyväinen. Soitto on intensiivistä, lähes taukoamatonta ja kaikenlaisia pommeja putoilee niskaan, mutta pysyttelee silti aina tietyllä tavalla "kurissa", ei nouse koskaan myrskyksi. Tässä onkin levyn heikoin lenkki omalla kohdallani: huomaan joka kerta levyn päätyttyä jääneeni odottamaan sitä yhtä kohtaa, jossa padot murtuvat ja kaikki antavat tulla kaiken mitä löytyy ja lähtee. Ei sillä, että sellaista kohtaa olisi pakko löytyä jokikiseltä tämän lajityypin levyltä, mutta silti jäin juuri sitä odottamaan. Ja niin, kuitenkin, nautin suunnattomasti myös kappaleesta "Yö autiolla saarella", joka pidättelee lähes yhdeksän minuutin ajan, feidautuu pois ja lähtee uudestaan käyntiin, möyrivän hitaana ja vellovana, kunnes loppupuolella ilmaantuu merkkejä jopa jonkinlaisesta villistä svengistä ennen biisin lopullista ja äkillistä päätöstä. Turhauttavaa, mutta ah, niin nautittavaa.

Niin, mitä lisättävää? Vahva näyttö? Joo-o. Jäänkö odottamaan kiinnostuksella, että mitä seuraavaksi? Joo-o ja ehkä vähän enemmänkin kuin vain "kiinnostuksella". Vuosi ei ole vielä pitkällä, mutta saattaapi olla hyvinkin todennäköistä, että kyseessä on tämän vuoden parhaita levyjä kotimaisen improvisaation saralla. Kenties.

The Riders of Death!

Krypt Axeripper
Mechanical Witch
Ektro Records
2007
CD

Saatan hyvinkin olla hyvinkin väärässä, mutta uskoisin, että Ektron uusimman NWOFHM -tulokkaan, Krypt Axeripper -duon laulaja/basisti/kitaristi/kosketinsoittaja Krypt ja rumpali Rattfinder ovat yhtä kuin Jussi Lehtisalo ja Mika Rättö, eli toisin sanoen, Krypt Axeripper on yhtä kuin Rättö & Lehtisalo Goes Metal. Ken tietää.

Siltä tämä EP joka tapauksessa kuulostaa kaikkein eniten, levyn avaavan "Sacrifice the Sea" -biisin introsta (hyvin epämetallimaisesti naksuva rumputahti) lähtien. Tai oikeastaan Pharaoh Overlordin ja Rättö & Lehtisalon epäpyhältä ristisiitokselta. Levyn neljä biisiä (mukana myös "Battle of the Axehammer") vedetään läpi ripeään tahtiin, mitään jumitusta ei nyt jäädä harrastamaan. PO-riffejä, stemmalaulua ja kieroja kitarasoolon tapaisia. Yrmeästä ilmeestään huolimatta ihanan tyhjänpäiväistä ja pirteää poppimetallia. Kuulostaa samaan aikaan sekä kertakäyttöiseltä että ihasteltavan tuoreelta.